Käytätkö hyväksesi vain osaa aivoistasi?

Amerikkalainen lääkäri Martin L. Rossman on kirjoittanut erään lempikirjoistani liittyen ohjattuihin mielikuvaharjoituksiin.

Seuraavassa pohdiskelussa suurin osa ideoista on hänen kirjastaan lainattuja. Itsetuntemuksesta kiinnostuneelle mielikuvaharjoitukset avaavat ikkunan sisäiseen todellisuuteen. Ne mahdollistavat ajatusten, tunteiden ja niiden tulkintojen leikin.

Voit työstää mielikuvia monin eri tavoin. Voit tehdä sitä hypnoosivalmentajan kanssa tai itsehypnoosin ja luovien terapeuttisten menetelmien avulla. Mielikuvien leikki on siinä mielessä mukavaa leikkiä, että kun opit työstämään mielikuviasi, prosessi mahdollistaa myönteisen tietoisuutesi muodonmuutoksen. Parhaimmillaan voit onnistua muokkaamaan sisäistä todellisuuttasi omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiasi parantavaan suuntaan.

Yksipuolistavassa järjen kulttuurissamme ole arvostettu oikeastaan muuta kuin taiteissa tai tuotteiden suunnittelussa. Palkkaakin meille maksetaan yleensä suorittamisesta, ja hyvin harvoin mielikuvituksen käytöstä. Näin elämästämme on tehty samalla tylsää. Huomiomme on elämäntavassamme ollut kiinnitettynä etupäässä vain todelliseen, käytännölliseen ja olemisen materialistiseen ulottuvuuteen. Samalla olemme kieltäneet hyvin tärkeän olemuspuolen itseämme.

Tutkija Roger Sperryn tutkimusten mukaan meillä on kaksi aivopuoliskoa, jotka toimivat eri logiikoilla ja ne kykenevät toimimaan molemmat itsenäisesti. Vasen puoli on rationaalinen ja analyyttinen ja oikea puoli toimi mielikuvien ja tunteiden logiikalla. Rossmanin mukaan asia ei ole todellisuudessa aivan näin yksinkertainen, mutta työhypoteesina tämä ajattelutapa toimii varsi hyvin.

Rossman kuvaa metaforisesti vasemman ja oikean aivopuoliskomme eroja seuraavasti:

Ajattele, että seisot junaradan varrella, mutkan kohdalla, viiden tai kymmenen metrin päästä kiskoista. Katsot suoraan kiskojen suuntaan, ja näet nyt junan kulkevan ohi. Huomaat, se on  tavarajuna, joka kuljettaa autoja. Koska katse on suoraan edessä, näet vilauksen vaunuista, sekä erivärisistä autoista,  joita se kuljettaa. Tämä näkymä on vasemman aivosi puolen näkymä.

Oikean aivopuliskon näkymä on toisenlainen. Olet kuin kuumailmapallossa, joka leijuu useamman sadan metrin korkeudella ilmassa, ja näet laajan maastoalueen, jossa rata mutkittelee. Huomaat, että kiskot kulkevat seuraavaan kaupunkiin, jossa näet taloja, teitä ja asemarakennuksen. Näet myös  koko metsä-, pelto- ja järvimaiseman, joka ympäröi mutkittelevaa rataa. Oikean aivopuoliskomme avulla voimme integroida erilaisia näkökulmia kokonaiskuvaamme todellisuudesta.

Kulttuurissamme meitä on opetettu etupäässä katsomaan junaamme läheltä. Kannattaa ihan oman terveyden kannalta ryhtyä katsomaan kokonaiskuvaa omasta hyvinvoinnista.

Mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme.  Ei tarvitse muuta kuin kuvitella ja elävöittää sitruunaa, niin huomaat kuinka syljen erittyminen alkaa kiihtyä.  Stressin ja pelkojen tuottamat mielikuvat vaikuttavat epäedullisesti fysiologiaamme. Mielikuvillasi voit joko parantaa tai heikentää immuunivastettasi. Miksi et siis mieluimmin pyörittäisi tietoisuudessasi itseäsi parantavia mielikuvia?

Se että toivut vakavasta sairaudesta, ei ole tietenkään vain mielikuvaharjoitusten tekemistä.  Paranemiseesi voit saada olennaista apua lääketieteeltä, mutta hyvin koulutetun mielikuvituksesi avulla mahdollistuu koko elämäntapasi, uskomustesi, asenteittesi ja tunnetilojesi muuttaminen elämänlaatuasi parantavaan suuntaan.

Esimerkiksi kun vatsaasi polttaa (närästystä), voit tehdä mielikuvaharjoituksia, jossa jääkylmä suihku rauhoittaa vatsaasi.  Tämä ei vielä pitkällä tähtäimellä riitä tilasi parantamiseen, vaan sinun on käytävä keskusteluja myös vatsasi kanssa, mitä se haluaa. Se toivoo ehkä, että menet lääkäriin, hiljennät työtahtiasi (otat vaikka hengähdysaikaa erilaisin rentouttavin ja palauttavin harjoituksin). Ehkä vatsasi haluaa, että vähennät pizzan syöntiä tai ehkä se vaatii sinua vaihtamaan työpaikkaa ja koko elämäntapaasi.

Ajattelen psykiatri Dan Siegelin tavoin, että aivomme eivät ole vain pääkopassa, vaan ne ovat koko hermostomme päälaesta varpaisiin. Mielikuvamme ovat tämän systeemin ensisijaista kieltä. Pelko, ahdistus ja stressi mielikuvineen saavat aikaan kortisoli- ja adrenaliinieritystä. Pitkäaikainen stressihormonirasitus vahingoittaa elimistöäsi. Levolliset mielikuvat puolestaan aktivoivat parasympaattista hermostoa, ja sen tuottamia rauhoittavia välittäjäaineita,  parantavia tunnemolekyylejä. Ei ole suinkaan yhdentekevää pyöritämmäkö aivoissamme katastrofaalisia vai mielenrauhaa edistäviä mielikuvia tunnemolekyyleineen.

Amerikkalainen neurotieteilijä Candace Pert on sanonut, että ruumiimme on syvin alitajuntamme. Siksi meidän tulisi opettella kuuntelemaan sitä. Seuraava potilastarina on Martin Rosmanin.  Eräällä hänen asiakkaistaan, Jeffreyllä,  on kroonista käsikipua.  Rossmanin ohjaamassa istunnossa aletaan käydä keskusteluja Jeffreyn käsikivun kanssa. Kun tätä ihmetellään, kertoo käsi, että se on vihainen. Kun kädeltä kysytään syytä tunteeseen, se selittää Jeffreyn suulla,  että viha on tulee siitä että se on suljettu Jeffreyn elämän ulkopuolelle.  Mitä tämä oikein tarkoittaa? Vastausta ei aluksi tule, vaan Jeffrey näkee ainoastaan kaoottista muotoa ja värimaailmaa, jonka on ahdettuna säkkiin. Rossman pyytää Jeffreytä avaamaan varovasti säkin suuta. Jeffreytä pelottaa avata säkin suuta, vaan sovitaan yhdessä että suu avataan hyvin varovaisesti, siten, että sieltä vapautuu vain pieniä asioita kerrallaan.  Käy ilmi monia seikkoja, mm. että Jeffreyn isä on ollut lapsuudessa alistava. Säkistä löytyy paljon torjuttuja kipeitä tunteita. Rossmanin ohjauksessa Jeffrey oppii vähitellen ilmaisemaan tunteitaan ja sisäistä kokemustaan, ja käsikipu häviää.

Oikean aivopuoliskon vahvuus on Rossmanin mukaan myös se, että se antaa meille mahdollisuuden parantavaan sisäiseen seikkailumatkaan (minun syöpäni ovat kuljettaneet minut totta tosiaan sellaiseen). Oikea luova puolemme tulkitsee – usein tietämättämme – toisen ihmisen ilmeitä, kehon kieltä, aistii kokonaisvaltaisesti puhetta ja mm. musiikkia. Tunnetilamme eivät ole vain mielikuvia synnyttäviä mielentiloja, vaan ne ovat samaan aikaan myös fysiologisia ruumiimme tiloja. Siksi tukahdutettu pelko tai ahdistus voi ilmetä ruumiillisena sairautena. Jokaisen meidän ruumiimme on oma tarina, joka voi mielikuviemme stimuloimana saada itsemme näköisen ainutkertaisen taiteellisen tarinallisen muodon.

1800-luvun lääkärin Rudolph Virchowin sanoin, suuri osa sairauksistamme on sitä, että olemme onnettomia, mutta tämä surumme purjehtii fysiologisen, ruumiillisen, lipun alla.  Rossman väittää että jopa 50-70 prosenttia kaikesta potilaan fyysisestä  sairaudesta on psykosomaattista.  Isompiakin tutkijoiden väittämiä prosenttilukuja olen nähnyt. Fyysisellä sairaudellamme on hyvin usein tunneperäinen, sosiaaliseen tilanteeseemme, esimerkiksi perhetaustaan liittyvä juuri.  Liian usein todellinen sairautemme tunneperäinen selitys jää huomaamatta.

Materialistisen maailmankatsomuksen dominoivassa vasemman aivopuolen kulttuurissamme olemme halunneet nähdä vain sairauksien biologiset syyt ja selitykset. Jos haluamme kehittää terveydenhuoltoamme kokonaisvaltaisempaan suuntaan,  meidän pitäisi oppia ilmaisemaan tunteitamme terveellä ja luovalla tavalla. Meidän täytää opettaa ihmisiä oman ruumiinsa asiantuntijoiksi.

Se, että teemme mielemme osista keskustelukumppaneitamme, avaamme Sisäisen teatterimme, on eräs tapa kehittää tunteiden ilmaisutaitojamme. Tapoja on tietysti monia. Jollekin elämä tunnetiloineen voi olla tanssi, toiselle laulu ja kolmannelle voimaannuttava valokuva.

Se, että meillä on kaksi erilaista aivopuoliskoa, tekee meitä luovempia ja viisaampia kuin muut eläimet (täsä viisaudestammekin voi olla montaa mieltä). Tämä aivojemme kaksoislogiikka valitettavasti mahdollistaa myös sisäiset konfliktimme.  Rossmanin mukaan paitsi mielen myös fyysinen terveytemme paranee, kun opime käyttämään koko aivojamme, molempia aivopuoliskoja. Mitä paremmin opit hyödyntämään loogista ja rationaalista puoltasi täydennettynä luovalla ja leikillisellä puolellasi,  sitä taitavampi ruumiisi kielen kääntäjä sinusta kasvaa.Jos vasen, järkevä rationaalinen puolesi, on kuljettanut sinut elämässäsi umpikujaan, kannattaa sinun ilman muuta konsultoida välillä oikeaa luovaa aivopuoltasi.

Rossman kieltäytyy nimeämästä sairauksia, joihin mielikuvien avulla voi varmuudella vaikuttaa. Hän kirjoittaa, että olkoon sitten kysymyksessä jännityspäänsärky tai elämää uhkaava sairaus, mielikuvaharjoituksia kannattaa kokeilla. Niistä voi olla apua jaksamiseen ja  usein myös parantumiseen.  Erityisesti stressin seurauksena syntynyt fyysinen pahoinvointi reagoi hänen mukaansa tavallisesti hyvin mielikuvaharjoituksiin.

Päämäärämme mielikuvatyöskentelyssä on, että meistä tulee kokonaisia ihmisiä. Ryhdymme käyttämään sekä oikeaa että vasenta aivopuoliskoa. Yltiörationaalinen kulttuurimme on ollut vasemman aivopuoliskon dominoima. Kun opimme tuottamaan mielikuvia, ja opimme käymään keskusteluja erilaisten ristiriitaisten osiemme kanssa luovasti, kasvaa meistä koko aivoja hyväksi käyttäviä ihmisiä.  Voimme peilata asioita järkeemme, mutta myös sisäiseen mielikuvamaailmaamme.

Rossmanin mukaan esimerkiksi päänsärky, niskakipu, herkkä vatsa ja hermostunut paksusuoli, allergiat, sydämen sivuäänet, pyörryttäminen, voimattomuus ja ahdistus reagoivat yleensä hyvin mielikuvaharjoituksille. Ne helpottavat myös usein vakaviin sairauksiin sairastuneiden olotilaa (esim. sydänkohtaus, syöpä), ja vähentävät niihin liittyvää ahdistusta, stressiä ja masennusta. Ne saattavat parantaa vastustuskykyämme.

Rossman korostaa, että vakavissa terveysongelmissa mielikuvaharjoitukset eivät tietenkään korvaa lääketieteellistä hoitoa. Mielikuvaharjoitukset ovat erinäisten lääketieteellisten hoitojen hyvä liittolainen.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Mitä tehdä kun kuolema kolkuttaa ovea

Kun kuolema kolkuttaa ovella, ja elämäsi on epävarmaa, voi olla aika pohtia joitakin olennaisia kysymyksiä elämässäsi.  


KIRJOITUSHARJOITUS

(kirjasta Fighting from Within – Martin L. Rossman)

Pohdi kirjoittaen seuraavia asioita. Mikäli et jaksa kirjoittaa, voit pyytä jotain läheistä toimimaan kirjurina.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät arvosi ja uskomuksesi?
Mitkä ovat asioita, jotka haluaisit välittää eloon jääville ihmisille?
Minkälaisia asiat toivot heidän muistelevan, kun he keskusteleva sinusta?
Mitä haluaisit hautakivessäsi lukevan?
Minkä perinnön haluaisit jättää jälkeläisillesi?  Muistatärkein perintö ei ole aineellista.
Voitko vielä tehdä jotakin sen eteen, että tämä perintö realisoituisi?

WP_20141202_007[1]

Harjoitus ei välttämättä sovellu hänelle, jolla kuolema on liian lähellä. Usein kuoleva kun halua vetäytyä yksinäisyyteen. Harjoitus sopii parhaiten henkilölle, joka pelkää kuolemaa. Hän kokee, vaikka vaikean sairausdiagnoosin jälkeen, elämänsä uhatuksi.  Sairas saattaa  vielä elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu elämään kuoleman läheisyyden tuottamassa epävarmuudessa. Voi olla, että kuolema vain kolkutti, mutta ei edes avannut vielä ovea. Silti monelle on hyväksi pohtia näitä kysymyksiä.

Keskustelin puolisoni kanssa melanoomadiagnoosin jälkeen hautajaisistani, mikä oli hyvin helpottavaa ja jopa liikuttavaa. Se tuntui hyvältä. Tämä voi puolestaan nk. terveestä tuntua odolta. On hämmentävää, että joku haluaa puhua kuolemastaan ja hautajaisistaan, vaikka tilaisuus saattaa todellisuudessa olla vielä kovinkin kaukana. Puolisoni suhtautui puheisiini empaattisesti ja omalla tavallansa humoristisesti. Sekin tuntui hyvältä.

Aivosyöpää parikymmentä  vuotta sairastanut, ja muutama vuosi itse sairauteensa kuollut lääkäri, David Servant-Schreiber sanoi kirjassaan, että kuolema itsessään ei ole kivuliasta. Tavallisemmin se on elämänvoiman vähittäistä hiipumista, kun elimistömme toiminnot samalla hidastuvat. Ruokahalu ja jano katoavat. Kivut ja pahoinvointi häviävät. Suu kuivuu, jota voi auttaa jääpalalla tai imemällä kosteaa kangaskappaletta. Kuoleva harvoin haluaa keskustella, vaan usein hän usein tahtoo vain nauttia toisen ihmisen kädestä pitämisestä, musiikista  tai ikkunasta tulevista valonsäteistä. Usein kuoleva ikään kuin ottaa etäisyyttä toisiin ihmisiin, monesti hän on levollinen ja joskus jopa lievästi euforinen.

Suurimmat lohdun sanat kuolemasta, olen löytänyt  kirurgi Bernie Siegeliltä. Hän kirjoittaa kirjassaan, että kuolema ei ole epäonnistuminen.  Sen sijaan epäonnistumista on se, ettemme ota elämän haastetta vastaan. Siegel on kiinnittänyt huomionsa siihen, että on pieni joukko ihmisiä, jotka paranevat, vaikka heidän ei kuuluisi lääketieteen tilastojen mukaan parantua. Nämä ihmiset yleensä energisoivat lääkäriä.  Lääkäri itsekin kun on lääkäriopinnoissaan melko tyhjän päällä oman elämänsä ja kuolemansa suhteen. Lääketieteellinen biologinen ihmiskuva ei ole antanut hyviä eväitä elämiseen.  


Siegel jatkaa, seuraavasti: ”Ihminen joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti. Se, että käytämme termejäspontaani paraneminentai nk. ’ihmeparantuminen’, johtaa meitä harhaan ja hämmentääikään kuin ihmisen täytyisi olla jotenkin onnekas parantuakseen. Asia ei ole kuitenkaan näin, vaan ihmisen täytyy tehdä paljon sisäistä työtä.” Poikkeukselliset potilaat kieltäytyvät olemasta sairautensa uhreja. Sen sijaan he ottavat vastuun omasta elämästään ja kouluttavat jatkuvasti itseään.  Heistä tulee oman hoitamisensa asiantuntijoita.


Joskus masennus voi liittyä sairauteemme.  Koska emme ole koskaan eläneet, ruumiimme tahtoo kuolla.  Masennus ja syöpä ovat enemmän tai vähemmän naimisissa keskenään, ja trauma voi olla heidän vanhempansa tai lapsensa. Kuoleman tahtomme voi olla Siegelin mukaan tietoista tai joskus tiedostamatonta. Elääksemme meidän täytyy löytää itsestämme elämäntahto. 

Arnold Hutchnecker kirjoittaa kirjassan (The Will to Live), ettäSyöpä on osittaista antautumista kuolemalle ja syöpä on solutason epätoivoa.Jotkut muutkin tutkijat ovat väittäneet, että hyvin monella ihmisellä ennen syöpää on elämäntilanne, jossa hän kokee toivottomuutta ja avuttomuutta.


Siegelin mukaan ihmisillä, jotka elävät onnellista ja tyydyttävää elämää, on vain kymmenesosa sairauksista, joita epätyydyttävästi elävillä on. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että meidän tarvitsisi ottaa syyllisyyttä siitä, ettemme ole löytäneet onnellista elämää. Jos emme ole saaneet kokea hyväksyvää rakkautta ja läsnäoloa, eikä kukaan ole antanut meille työkaluja sisäiseen työhön, on selvää, että elämämme tarkoitus voi olla hukassa. Kulttuurimme kun ei ole arvostanut sisäisen työn tekemistä.  Koskaan ei ole kuitenkaan myöhäistä lähteä etsimään omaa elämäänsä.


Monen masentuneen kuolemantahdon olemus paljastuu hienosti  Siegelin kertomasta hänen kolleegansa potilastarinasta. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka menee psykiatrille hymysuin  kertoakseen, ettei tarvitse enää terapiaistuntoja:  Minulla on nyt syöpä.  Minun ei ole ollut vaikeaa samaistua tähän tarinaan. Syöpäni on auttanut minua löytämään elämäntahtoni. Oma elämäni oli melkoisissa solmuissa ennen ensimmäistä syöpääni.

Mikäli ihminen kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoinen, heikkenee hänen elämäntahtonsa, ja tätä kautta hänen vastustuskykynsä.   Tiedän varsin hyvin, että elämäntahtoni ei ole kaikkivoipainen. Voi olla, että kuolen vielä syöpääni lähivuosina tai jopa lähiviikkoina, kuka tietää, tai sitten elän satavuotiaaksi (eräässä tutkimuksessa muistini mukaan mainittiin useita satavuotiaita, joilla oli ollut useampia syöpiä).  

cropped-kukkia.jpg

Tiedän, minussa on edelleen osa, joka tahtoo kuolla, mutta olen pyrkinyt tekemään sopua tämän osani kanssa.  Juuri tämä osa minua on tyrkkinyt minua oman itseni näköiseen elämääni! Uskon, että voin kuolla jonakin päivänä onnellisempana kuin mikäli olisin kuollut joitakin vuosia sitten.  Ilman sisäistä työtäni kuoleman läheisyys olisi luultavimmin täyttänyt mieleni vain epätoivoisilla ajatuksilla! Näin uskon, mutta en tietenkään tiedä.  Asian tiedän varmuudella, vasta sitten kun olen kokenut kuolemani. Jos sittenkään.


Lääketieteelliset toimenpiteet ovat antaneet minulle lisäaikaa, jota olen käyttänyt itse itseni parantamiseen. Olen tehnyt paljon meditaatiota, rukoilua, vertaistyötä ja kirjoittamista kasvaakseni haavoittuneena tarinankertojana, jolla olisi annettavaa myös muille eikä vain omalle itselle.


En usko, että kuolemanpelkomme voitetaan vain toisen ihmisen tsemppauksella tai omien myönteisten ajatusten viljelyllä.  Tarvitsemme reppukaupalla toisen ihmisen hiljaista ja hyväksyvää läsnäoloa, omaa hyväksyvää läsnäoloa suhteessa omiin tiloihimme sekä  avoimmutta tutkia sisäistä kokemusmaailmaamme. Meidän on uskallettava sisukkaasti kohdata pahimmat haamumme, herätettävä henkiin kuolleet unelmamme ja meidän on löydettävä elämäntahtomme, toivomme.


Meidän on muutettava koko elämäntapamme itseämme ja lähimmäisiämme kunnioittavaksi.  Tämä tapahtuu työstämällä itsehoidollisin menetelmin, vaikka hyväksyvän läsnäolon,  taiteen ja uskontojen avulla eepostamme, identiteettiämme kannattelevaa tarinaa.  Tarinan työstäminen on pikemminkin taiteellinen projekti, aukeaminen ja antautuinen jollekin itseä suuremmalle, eikä akateeminen tieteellinen näyttötyö.Tätä eivät taida edes kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtää.


Mikäli emme ole saaneet riittävästi hyväksyvää läsnäoloa, kannattaa omia traumoja työstää aluksi vaikka ryhmässä  kokeneen vetäjän kanssa tai tai yhdessä terapeutin tai sielunhoitajan kanssa.  Kohdataksemme itsemme, tarvitsemme vahvoja aikuisia turvallisia ammattilaisia ja/tai vertaisihmisiä, tai  sitten itsessämme olevia aikuisia turvallisia osia, tukemaan sisäistä prosessiamme.  Jos meillä itsellämme ei ole kokemusta lempeästä ja hyväksyvästä rakkaudesta, voimme saada hyväksyvän ja turvallisuuden toisen ihmisen kautta. 

Silti vanhat traumat voivat aktivoitua uudessa kriisissä aivan niin kuin minulle kävi.  Pelko voi hetkeksi halvaannuttaa kenet tahansa,  mutta kimmoisuutemme  lisääntyy sisäisen työn avulla. Tämä jälkeen on mahdollista löytää yhä helpommin levollisuutta vaikeinakin hetkinä. Voit elää enemmän tätä hetkeä ja hyväksyä jokaisen hetken sellaisena kuin se avautuu. Sisäinen työ ei koskaan kuitenkaan tee meistä täysin eheitä. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen. Tämänkin joudumme hyväksymään.


Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat tehdä arjen yksinkertaisuudella ja pienillä elämän asioilla elämästään taideteoksen, ilman minkäänlaista akateemista tietoa. Tulee taas mieleeni tämä runonlauja Huovisen Jussi, jonka pitkään jatkunut ei-akateeminen elämä, on ollut melkoinen taideteos.


Syöpä on yleensä tarinamme käännekohta.  Kuoleman äänen kolkutus voi auttaa monia elämään. Jotta saamme sairaudestamme, vaikkapa syövästä ystävämme, tai  ”voitamme taistelijana sairautemme”, on meidän varjeltava sisällä olevaa elämäntahtoamme. Ei ole helppoa kuolla, jos ihminen kokee, ettei hänen elämällään ole ollut koskaan edes mitään merkitystä eikä hän ole edes elänyt omaa elämäänsä.


Voin kuolla levollisesti, koska olen elänyt. Olen ollut läsnä itselleni ja ympäröivälle maailmalle. David Servant-Schreiber kehoittaa meitä viimeiseen hetkeen saakka tekemään jotakin hyvää jollekin toiselle ihmiselle tai luontokappaleelle.  Näin voimme kokea, että  pienellä elämälläni on ollut sittenkin merkitystä.

Monella liittyy kuolemaan henkisiä tai hengellisiä kokemuksia, jossa ihminen kokee olevansa osa jotakin suurempaa tietoisuutta. Kristinuskon ystävänä kutsun tätä Jumalaksi. Olen sitä mieltä, että itse kukin saa itse valita omat eheyttävät vertauskuvansa. Niitä löytyy myös muista uskonnoista ja elämänfilosofioista

Rakkaus puhuu monin kielin.

Syövän kokonaisvaltainen hoito -ryhmä on facebookissa.

Lähteitä:

Rossman, Martin L. (2003-04-15). Fighting Cancer From Within: How to Use the Power of Your Mind For Healing. Henry Holt and Co.. Kindle Edition.Servan-Schreiber MD PhD, David (2009-11-23). Anticancer, A New Way of Life, New Edition (Kindle Locations 3660-3666). Penguin Publishing Group. Kindle Edition
Siegel, Bernie S. (2011-08-30). Love, Medicine and Miracles: Lessons Learned about Self-Healing from a Surgeon’s Experience with Exceptional Patients (Kindle Locations 444-447). HarperCollins. Kindle Edition.

Asiaa haavoittuneesta tarinankertojasta ja ruumiin kielen avautumisesta

Olen kirjoitellut niin ahkerasti uudessa blogissani, että Anna ja hänen ystävänsä ovat jääneet vähäksi aikaa paitsioon.  Nyt korjaan tilanteen.  Seuraava pohdiskelu on mietiskelyä, jonka liitän myös osaksi seuraavaa kirjaani. Se on tarinaa haavoittuneesta tarinankertojasta.

Tajusin sairauteni aikana ja sen jälkeen, että kun ihminen sairastuu vakavasti, muuttuu hänen tarinansa. Syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen  sairastanut ei ole on enää sama ihminen  kuin ennen sairauttansa.  Hänestä tulee entistä selkeämmin haavoittunut tarinankertoja.

Jos haluamme elää hyvää elämää, kärsimyksemme on kudottava kauniiksi raidaksi elämän räsymattossa.  Tämä työ vaatii sisäistä työtä henkisyyttä, esimerkiksi tietoisuustaitoja ja luovia itseilmaisumenetelmiä.

Auttaakoo tarinankertoja itseään ja muita ihmisiä tarinallaan riippuu siitä, minkälaisen käänteen hänen tarinansa saa.  Jääkö hän tarinansa tahdottomaksi uhriksi ja sairaus vain likaiseksi raidaksi elämänmattoon,  vai löytääkö päähenkilö tarinalleen itseään suuremman tarkoituksen.

Jotta terveydenhuollon ammattilaisesta voi kasvaa haavoittunut parantaja, joka kykenee hoivaamaan paitsi toisen, myös omia haavojansa, täytyy hänellä olla kykyä hoitaa itse itseään. Hänen täytyy löytää esimerkiksi mielitajua (Dan Siegel: Mindsight).  Jotta itse tähän kykenin, oli  minun avattava haavani kaottisessa pimeydessä, ja nähtävä sen kautta sieluni valo.

Meillä jokaisella ihmisellä, potilaalla ja terveydenhuollon ammattilaisilla, on piilevänä kummallisia voimia. Voimme oppia sekä lukemaan että kirjoittamaan ruumistamme  ja tätä kautta avautuu silmämme näkemään paremmin myös toisen ihmisen kärsimyksen.

Sisäinen teatteri- kirjakin syntyi,  minun, haavoittuneen tarinankertojan ruumiinkielen kautta.  Syöpäni halusi kertoa minulle asioita. Joskus ruumiin kokemuksen sanoittaminen voi tapahtua antamalla sille taiteellinen; kuvallinen, musiikillinen tai tanssillinen muoto. Joskus ei tarvita edes sanoittamista. Kokemus puhuu puolestaan.  Jotain sisällämme muuttui, emme vain tiedä, mitä ja likaraita kirkastui kauniiksi kuvioksi elämänmattoomme.

Syöpä ei ollut ainut haavani.  Ensimmäinen kirjani (Mielentilojen treenikirja) oli haavoittuneen tarinankertojan tarinaa  omasta sisäisestä kaooksesta ja menneisyyteni haavoista. Kirjassa löysin itsestäni mielikuvitukseni avulla erilaisia osia tiloja, jotka henkilöistin ihmishahmoiksi.  Näistä psykiatri Dan Siegelkin puhuu, erilisista mielentiloista.

Löysin sen pikkutytön, joka on tallustellut elämäänsä kengät väärissä jaloissa, ja oli tuntenut siitä suurta häpeää.  Kasvuprosessini oli sekä sisäisen maailman tutkimusmatkaa ja kokemuksellista oppimista. Luin ja kirjoitin.  Peilaisin rehellisyydellä, mutta mielikuvitusta hyödyntäen, menneisyyttäni ja kaikkea oppimaani, tähän hetkeen.

Tein itsestäni imaginariumin. Vähän samaan tapaan kuin tohtori Parnassus tunnetussa elokuvassa teki. Ja uskon yhä enemmän siihe, että tällaisellä imaginariumilla voi olla sielua eheyttäviä voimia! Sielä voimme työstää olemistamme erilaisin viertauskuvin.

Seuraavasta kirjasta (Sisäinen teatteri – luova kirjoittaminen tietoisuustaitona) tuli puolestaan tarina terapeuttisesta kirjoittamisesta.  Se oli tarinaa, jonka ruumiini kokemus on tuottanut, muille terveydenhuollon ammatillaisille sekä itsetuntemuksesta kiinnostuneille, vertaistueksi.

Mietin näihin aikoihin kuumeisesti, että voisiko muutkin ihmiset käyttää tietoisuustaitoja ja luovaa peilaavaa kirjoittamista avuksi löytääkseen vastauksia perimmäisiin kysymyksiinsä. Sisäinen teatteri -kirjani – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, on oikeastaan tarkoitettu kaikille niille ihmisille, jotka joutuvat käymään läpi kärsimystä, sairautta ja kriisejä.  Ja kukapa ei joutuisi!

Vedin Kuhmon kansalaisopistossa muutaman vuoden (2011-2012)  kirjoittajaryhmiä, saadakseni enemmän kokemusta peilaavasta kirjoittamisesta. Menetelmä vaikuttaa toimivan, mikä ei ole sinänsä ihme, koska luovaa peilaavaa kirjoittamista on käytetty vuosituhansia oivalluksen ja itsetuntemuksen tuottamiseen.

Syövän jälkeen oivalsin omakohtaisen kokemuksen kautta, että syvällisemmät tuntomme voivat olla meissä ruumiillisina oireina.Olen huomannut, että ruumiillistuneet sairaudet eivät puhu meissä tavanomaisella kielellä. Sen sijaan ne puhuvat tuntemuksin, oirein ja kivuin. Koska kehomme ei osaa puhua meidän tavanomaisella kielellä, sanoilla, täytyy meidän opetella sen omaa kieltä. Meistä täytyy kasvaa ruumiimme kielen kääntäjiä.  Oireillamme on oma logiikkansa. Itse puhun mielelläni runollisesta logiikasta.

WP_20131003_06220131004182424201310020131128123946[1]

Kulttuurimme on leikannut meidät irti ruumiistamme, ja olemme kadottaneet kyvyn muuttaa kehomme symbolista kieltä mielikuviksi ja sanoiksi. Siksi joudumme harjoittamaan mielikuvittamisen taitoa. Mielikuvituksemme avulla, luovassa tai meditaation tilassa, on mahdollista löytää sairaudelle henkilökohtaisia merkityksiä.  Lääketieteen elämästä vieraantunut, kliininen ja kylmä kieli, ainoana kielenä, tuskin tuo kenellekään levollisuutta ja tyytyväisyyttä elämään.  Meidän on itse avattava ruumiimme runolliset merkitykset. Meidän on elävöitettävä kuollut koneiden kylmä kieli.  Tähän tarvitsemme muuntuneita tietoisuuden tiloja, vertauskuvia,  luovuutta, toistemme tukea ja toivoa.

Ruumiimme ei ole vain joku biologinen lihakasa, jossa mielemme asustelee. Sen sijaan se on tarina, joka voi kertoa menneisyytemme ahdistuksista ja tuskasta, kokemuksista,  joulle emme ole löytäneet sanoja.

Ruumiimme puhuu psykologi Ulla Segercreutzin (lainattu hänen luentomateriaalistaan) mukaan  syöpää, astamaa, reumaa, verenpainetta tai vaikkapa ihottumaa. Se on erittäin viisas ja jokainen ihminen reagoi pettymyksiin, hylkäämisiin ja stressiin ruumiillisesti.  Erityisen herkkää vaihetta on lapsuus, sillä pienelle ihmisversolle monet kokemukset, yksin kannettuina, ovat ylivoimaisia.

Jokaiseen sairauteen liittyy Ulla Segercreutzin mukaan  oma tarinansa ja viestinsä. Näkymätön ilmenee näkyvänä sairautena, joka on kyllästetty erilaisilla merkityksillä.  Ruumiimme voi kertoa tarinaa elämästämme, hylkäämisistä, työpaikoistamme ja sen kiivaasta elämänrytmistä. Se voi kertoa tarinaa luonteenpiirteistämme ja riittämättömyyden tunteistamme.

Syöpä voi olla viesti siitä, että nyt on aika käsitellä joitakin kipeitä ja torjuttuja asioita. Tämä tunne voi rakentaa sillan psyykeen ja ruumiimme välillä. Tämän jälkeen meillä ei ole enää kehoa, vaan olemme entistä enemmän ruumiimme. Minä olen ruumiini. Yhtä kaikki.

Kun monella sairastuneella sairauden runolliset, esimerkiksi taiteelliset, kansanomaiset merkitykset  ja uskonnolliset merkitykset ovat poistuneet, voi sisälle sairaalle jäädä sairauden tuntona pelkkä kylmä onttous, lääketieteen eloton ja kylmä kieli. Kuolemanpelon kulttuurissamme olemme unohtaneet  henkiset mm. uskontojen vertauskuvalliset merkitykset. Henkisyyden harjoittamisen  kautta voimme saada jälleen tuntuman siitä, mitä on olla sielu, tietoisuus ihmiskunnan ja luomakunnan ikuisessa jatkumossa. Toivo löytyy, kun löydämme oman pienen merkityksemme osana tätä suurempaa kudelmaa.

Jungilainen analyytikko Jean Shinoda Bolen (Back to the Bones) kirjoittaa:  Voimme avata oven sielun valtakuntaan mietiskellen uniemme symboleja, teemoja ja mahdollisia muita merkityksiä, muistelemalla ja kirjaamalla niitä paperille. Voimme avata sen seuraamalla leikin, laulun, musiikin, tanssin, maalaamisen tai piirtämisen kautta meissä syntyviä impulsseja.Voimme olla auki meissä virtaaville tunteille pitämällä päiväkirjaa, tai rukoillen tai meditoiden, olemalla hiljaisuudessa, tai käymällä sielun tasolla keskusteluja itsemme kanssa. Kun tie sieluun tulee tutuksi, sielun valtakunnan tavoittaminen ei ole vaikeaa.    

Ruumiimme kieltä ei ole aina suinkaan helppoa kuunnella, koska sen runolliset äänet kuuluvat tavallisesti vain hiljaisena kuiskauksina. Ne näkyvät meissä ruumiinkielemme kovempina tai hiljaisempina ääninä: kehomme asentoina, tuntemuksina, kipuina, erilaisina oireina.

Avaudu sisimmällesi. Kehitä tietoisuustaitojasi ja tunneviisauttasi, sillä ruumiimme tietää asioita, joita emme tiedä tietävämme. Tästä on Toivovalmennuksessa kysymys.  Me voimme löytää tietoisuustaitoja kehittämällä ruumiimme kielen ja tätä kautta kadoksissa olevan elämämme merkityksellisyyden.

Kuuntele kehosi viisautta ja noudata sen rytmiä

Länsimaisen kulttuurimme yksi suurimpia harhoja on ollut mielestäni se, että luulemme voivamme olevan tilanteessa kuin tilanteessa  rationaalisia toimijoita.  Uskomme vakavissamme, että voimme aina tietää parhaat vaihtoehtomme. Se on oikeastaan ollut ylimielisen, sisäisyyttä vähätelleen, elämäntapamme suurin harha.  Luulemme, että kun tiedämme faktat asioista, voimme tehdä näiden johdattamina automaattisesti järkeviä päätöksiä.  Hetkittäin minulla on jopa tunne, että mitä enemmän faktoja ihmisille syötetään, sitä enemmän kansalaisilla on erilaisia epäterveellisiä addiktioita. Jäsentymätön mielemme menee informaatiotulvan keskellä kaaokseen.

Kuten tiedämme, tietomme ei ole suojellut meitä terveydenhuollon ammattilaisiakaan ikäviltä elämäntavoilta. Meilläkin on addiktioita.  Itse ajattelen epäterveellisten addiktioiden olevan tavallisimmin epäonnistuneita yrityksiä vähentää stressiämme. Stressi voi olla trauma- tai työperäistä. Tämän päivän yksisilmäiselle tehokkuudelle rakentunut työtapa kuormittaa ihmistä.  Onneksi nykyään puhutaan jo uudesta ”rytmitaloudesta”.  Voimme alkaa tehdä työtä ihmisen sisäisiä rytmejä kunnioittaen.

Science-lehdessä vuonna 1996 mielenkiintoinen tutkimus (Bechera, A & al, Deciding advantegeously before knowing advantegeous strategy).  Koehenkilöt alkoivat tekemään pelikorttileikissä tiettyjä strategisia valintoja, jotka olivat kehollisesti mitattavia, ennen kuin he olivat tiedostaneet strategiaansa.  He alkoivat välttämään rationaalisesti ajatellen, typerästi, tiettyä korttipakkaa, josta he olivat saaneet ”häviämiskortteja”. Kokemuksemme ohjaavat meitä jo etukäteen, usein tietämättämme, valintoihin.

Alitajuntamme voi olla sekä viisaampi että typerämpi kuin tietoinen minämme. Riippuu ihan siitä, onko se saanut kokemuksellista oppia.  Kehomme on syvin alitajuntamme. Se tietää asioita, joita mielemme ei tiedä. Se, että opettelemme kuuntelemaan kehollisia erilaisia tilojamme, kehittää intuitiivista viisauttamme.  Lisättyämme kokemuksellista viisauttamme voimme oppia luottamaan oman kehomme viisaisiin merkkeihin ja opimme erottamaan ne typeristä uskomuksista. Mikäli meille ei ole kehittynyt aikuisia, turvallisia, realiteettitajun omaavia tiloja, voi kehomme väittää melko älyttömiäkin asioita.  Ei kannata lapsellisen automaattisesti uskoa, että alitajuntamme tuottaa aina vain kultahippuja.

Hypnoosissa on käytetty  nk.ideomotorisia merkkejä. Hypnoositilassa ihminen luo itselleen ”ei”, ”kyllä” ja ”en tiedä” merkit liikauttamalla eri sormia,  joita sitten hyödynnetään asioiden prosessoinnissa. Voit tehdä sormimerkkisi amerikkalaisen lääkärin ja psykolgin Elvira V. Langin  mukaan (Managing your medical experience) myös merkit itse. Rentoutat itsesi vain ensiksi, esimerkiksi jollakin hyväksyvän läsnäolon (esim. mindfulness) menetelmällä,  teet erinäisiä kysymyksiä itsellesi. Tämän jälkeen havainnoit sormimerkit itsellesi (Mikä sormesi liikahtaa, kun sanot ”kyllä”, mikä silloin kun  keho sanoo ”ei” jne.)

Myös muita kehollisia menetelmiä, kuten lihasvastustestejä on käytetty.  Esimerkiksi voit tehdä painamalla etusormen ja peukalon kärjet yhteen, ympyrän. Kysy itseltäsi kysymyksiä, joihin vastaat joko valheellisesti tai totuudellisesti, ja rentouta tämän jälkeen sormenpääsi toisistaan ja katso, mitä sormesi vastaavat. Paljonko ympyrä ”aukeaa”.  Eroaako sormien liikkeessä valheet tosi vastauksista?  Yleensä kun ihminen valehtelee, sormet aukeavat eri tavalla kuin silloin kun hän puhuu totta.  Lihasvastus muuttuu. Tämä ei tietenkään ole mikään sataprosenttinen valehtelun paljastuslaite, mutta mielenkiintoinen itsetutkimuksen menetelmä.  Kehomme jännitystila voi kertoa asioita, koska kehomme on usein viisaampi kuin tietoinen minuutemme.

Uskon, että kun ihmisellä on tietoisuustaitoja, hän tekee parempia valintoja ”tuntemalla sisuksissaan asioita” (gut-feelings) kuin vain päättämällä asioita rationaalisesti.  Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, ettei faktatietoa tulisi ottaa huomioon.  Monesti meillä on kuitenkin erilaisia valinnanmahdollisuuksia.  On olemassa erilaisia rationaalisuuksia ja erilaisia arvovalintoja.  Tällaiseen sisustietämiseen pääsemme vain kehittämällä itsetuntemusta ja kokemuksellista viisauttamme. Se kun  kasaantuu kokemuksellisen oppimisen kautta.  Terveempään elämäntapaan tarvitsemme paitsi lääkäreitä myös, nyt enemmän itsetuntemuksen opettajia, tietoisuustaitovalmentajia.

Mikä parasta, voimme oppia paitsi omasta elämästämme, myös toisten ihmisten tarinoista. Hypnoosikoulutuksessani olen jo aikoinani oppinut tämän: Alitajuntamme on kummallinen. Se ei erota, onko joku kokemus tapahtunut jollekin toiselle vai itsellemme. Peilisolumme ovat avain asemassa tässä toisten tarinoiden kautta oppimisessa. Paitsi itsetuntemuksen, myös toiseen samaistumisen kautta, voimme laajentaa tietoisuuttamme.

Erityisesti kannattaa harjoitella samaistumista eri tavalla ajatteleviin ihmisiin.  Meidän  siiloihin pirstotussa asiantuntijakulttuurissamme on ollut se ongelma, että samaistumme vain samalla lailla ajatteleviin ihmisiin.  Rakennamme ymmärryksen siltoja, kun samaistumme ennakkoluulottomasti erilailla ajatteleviin ihmisiin. Aikoinaan NLP-koulutuksissa mielestäni tämä oli parasta: Siellä oli taiteilijoita, insinöörejä, opettajia, lääkäreitä. Perspektiivi kummasti laajenee, kun ei ole tekemisissä vain oman alan ihmisten kanssa.

Reflektoiva kirjoittaminen voi olla myös kokemuksellista oppimista. Siis juuri se, mitä minä teen täällä.  Lisään kehoni viisautta kirjoittaen.  Luen kirjoja, teen hammaslääkärin työtäni, ja reflektoin omia kokemuksiani kirjojen kirjoittajien ajatuksiin sekä omiin tiloihini, ja niiden  kokemuksiin. Olen hyväksyvästi läsnä kaikenlaisille kokemuksille ja ajatuksille: sekä sisäisille että ulkoisille.

Nykyisellä tietämyksellä on mahdollista opettaa ihmiset kuuntelemaan omia kehomieli-tilojaan:  Ne ovat joskus harmillisia itsemme ja terveytemme kannalta. Joskus ne ovat muiden ihmisten terrorisoijia, jopa tuhoaviakin, ellemme osaa kuunnella niitä.  Tiloillamme on hyvin usein myös viisasta sanottavaa, kun opimme havainnoimaan ja  kuuntelemaan niitä. Miten paljon maailmassa pahoja asioita tapahtuukaan, kun ihminen luulee sisäisen todellisuuden tunnetilojen tuottamia ajatuksia tosiasioiksi!

Mutta muista, alitajuntamme on tyhmä kun se on tyhmä, ja viisas silloin, kun sillä on kokemuksellista viisautta.  Tämä  kokemuksellinen viisaus kasaantuu meihin kehollisina sisustunteina. Monet meistä voivat huonosti, kun sivuuttavat jatkuvasti oman kehonsa viisauden. Ihminen saattaa elää ihan vain totunnaisen tavan vuoksi kehoansa vastaan.

Yksi tämän päivän perususkomuksistani elämässäni on, että onnellinen elämä syntyy jaetuista kokemuksista, ei kasatuista statussymboleista.  Tämä tekee onnellisen ja hyvän elämän rakentamisesta huomattavan paljon helpomman asian. Rakkaat ihmiset, työ parhaimmillaan, yhteisölliset jaetut kokemukset  ja arkiset pienet ihmeet voivat tuottaa meille syvällisiä ilmaisia onnen kokemuksia. Suorituspaineemme ja statusstressimme vähenee huomattavasti, sen jälkeen kun tämän oivallamme, miten vähän materialistisia asioita tarvitsemme onnelliseen elämään.

Kehon kuuntelua on se, että tekee näkyväksi  eri mielentilojen uskomukset ja arvot. Tämän sisäisen työn  jälkeen voimme paremmin valita itseämme kuuntelevan ja kunnioittavan tavan olla  mukana yhteisössämme, aktiivisena, jollakin tavoin lisäarvoa kulttuuriimme tuottavana, yksilönä.

Uskon, että mitä enemmän alamme kuuntelemaan omaa kehoamme, sitä ekologisemmin ja eettisemmin alamme elämään.  Ihminen ei ole perusluonteeltaan ahne, vaan hän on yhteisöänsä ja luonnon etua ajatteleva.  Vähennämme toivon mukaan uudessa kulttuurissa  lastemme ruokapöydästä syömistämme ja kunnioitamme enemmän ihmisen kokemuksellista viisautta.

Monet joutuvat tekemään tehokkuusprässissä töitä tällä hetkellä oman terveytensä kustannuksella. Elämäntapamme ei ole kannustanut meitä kuuntelemaan omaa ruumistamme ja sen viisautta.  Uskon, olemme siirtymässä kohti yhteisöllisempää ja ekologisempaa rytmitaloutta.  Mutta se on oma tarinansa se.

Se oli erityisherkkyyspäivä se

Toissapäivä oli oikeastaan melkoisen vitsikäs. Yöpyessäni siskoni luona sunnuntai-aamuna pohdimme erityisherkkyyttä, ja molemmat tunnustauduimme sellaisiksi. Totesimme myös molemmat epäilevämme, että suurin osa tuntemistamme terapia-alan ihmisistä vaikuttaisi olevan erityisherkkiä. (Erityisherkkyystestin voit tehdä täällä.)

Terapeuttisessa työskentelyssä ja henkisessä valmennuksessa ihminen hyötyy epäilemättä erityisherkkyydestä, kunhan vain osaa hoivata ja suojella itseään. Erityisherkkä kun aistii herkemmin muita ihmisiä.

Kun sitten hyppäsin Lahden junaan, kysyi eräs nuori perheemme jäsen chatissä, että tiedänkö mitä on erityisherkkyys, ja hän epäilee itsellään olevan sellaisen. Täytyy sanoa, että tämä selittäisi monta asiaa hänenkin kohdallaan.

Erityisherkkä päiväni jatkui erikoisena. Kun pääsin Lahdessa mieheni sukulaisen luo, oli hän saanut lainaksi erityisherkkyyttä käsittelevän kirjan, ja epäili, että hän itse saattaisi olla erityisherkkä. Ja totta…. hänessä on monia erityisherkän ominaisuuksia. Minulla on jotenkin tunne, että imenkö puoleeni erityisherkkiä ihmisiä.

Yksinkertaisesti sanottuna erityisherkkyys on sitä, että hermostosi on yliherkkä aisti-, tunne-, informaatio- ym. ärsykkeille. Kärsit tällöin herkästi elimistösi ylikuormittuneisuuden mukanaan tuomista asioista. Tätä näkökulmaa vasten ymmärrän henkilöhistoriani täysin uudella tavalla. Miksi jo pienä jouduin pitämään suurperheessäni korvasuojaimia, jotta pystyin tekemään läksyni. En pystynyt tekemään läksyjä, jos viereisessä huoneessa oli melua. Ymmärrän myös, että suurperheen lapsi harvoin saa sellaista kiintymyssuhdetta, jota erityisesti erityisherkkä tarvitsisi. Tämä selittänee, miksi ajauduin bulimiaan ja erilaisiin addiktioihin teini-iässä, vaikka ulkoisesti tulen suht tolkusta kodista.

Erityisherkkyyteni selittänee myös miksi tunnen itseni niin vapautuneeksi nykyään täällä Kuumussa. Janoan hiljaisuutta ja luontoa. Se seilittää, miksi en voi kuunnella radiota ja miestäni samanaikaisesti ja myös miksi jouduin vuosien unettomuuskierteeseen. Alkoholi ja valvominen pistivät sisäisen maailmani aina täysin kaaokseen ja olin toistuvasti unettomuuskierteissä. Ja se avaa ymmärtämään myös sen, miksi viihdyn luovien itseilmaisutapojen parissa ja miksi nykyään haluan elää tosi säntillistä elämää ja pitää huolen unihygieniastani.

Erityisherkkyys voi olla sekä lahja että kirous. Itse olen onnistunut kääntämään oman erityisherkkyyteni vahvuudekseni. Taival on ollut pitkä ja kivinen. Hypnoterapeuttina ja Toivo-valmentajana uskon, että erityisherkille tietoisuustaidot erilaisine meditaatio- ja mielikuvaharjoituksineen ovat erityisen tärkeitä. Ihmisen täytyy oppia suojelemaan itseään ja rajojaan. Rajaton empatia ja toisten ikävien tunteiden aiheuttama tunnetartunta voi kääntyä muuten pahimmillaan oman minuuden kohtaloksi.

Elaine Aron erityisherkkyys kirjassaan suosittelee erityisherkille jungilaista analyysiä. Tämä on mielestäni tosi mielenkiintoista, koska onhan Sisäinen teatterikin psykoanalyyttisestä suuntauksesta syntynyt, aktiivista mielikuvitusta hyödyntävä, itsehoidollinen tietoisuustaitomenetelmä. Se on siis Jungin aktiivisen mielikuvituksen lähisukulainen, jonka juuret on psykoanalyyttisessä hypnoterapiassa. Mikäli ihmisellä ei ole vahvaa ja tukevaa ydinminuutta, kannattaa luova omien ristiriitaisten puolien ilmaisu kirjoittaen ja vaikkapa maalaten aloittaa terapian yhteydessä.  Aron epäilee muuten Carl Jungin itsensä olleen erityisherkkä, mikä sekin on mielenkiintoinen hypoteesi.

Eräs uusi erityisherkäksi itsensä tunnustava ystäväni lähetti minulle oman luovan terapeuttisen kirjoittamisprosessinsa. Erityisherkkää päivää seurasi päivä, jolloin me erityisherkät ystävykset luimme autossa kolmannen erityisherkän ystävämme luovaa terapeuttista itsehoidollista tekstiä. Kirja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta, selailimme ja lueskelimme sitä ääneen samalla, kun paahdoimme autolla Kuhmoon. Uusi ystäväni on käynyt läpi terapiaa, ja hyödyntänyt kotona siinä rinnalla terapeuttisen kirjoittamisen, myös Sisäisen teatterin, kirjoittamismenetelmiä. Kiitos hänelle tekstin jakamisesta! Ihailen hänen itseironiaansa ja uhriutumattomuuttaan. Moni hänen tilanteessaan olisi syöksynyt marttyyriksi, vaan ei hän. Toivottavasti kirja tulee julkaistuksi!

PS.  Muistathan, että Jan Sky tulee tammikuussa Helsinkiin. Skyn minätilojen ESI-kartta on mahdottaman hyvä itsehoidollinen sekä yksilöinä ja parisuhteessa. Tule mukaan!

Tällä kurssilla Jan Sky opettaa minätilojen ESI-kartan ja kuinka sitä voi käyttää itsetuntemuksessa, valmennuksessa ja parivalmennuksessa. Ja tällä kurssilla tutustumme siihen, kuinka minätiloja voi hyödyntää erilaisissa luovissa prosesesseissa (mukana terapeuttisina ohjaajina myös Annika ja Kati Sarvela)