Ihminen ja Kosmos, loppukaneetti 18.03.2012

Siirtolan Emäntä kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät tänä päivänä juuri kumartele tieteellisiä auktoriteetteja. Tämä sen vuoksi, että hänen mielestään tieteen nimissä on saatu paljon hyvää aikaiseksi, mutta sen nimissä on tehty myös paljon pahaa. Siksi hän ei pidä tieteellisyyttä minään elämän kannalta poikkeuksellisena erinomaisuuden erityisalueena. Sieltä voi löytää hyödyllisiä työkaluja ja ajattelumalleja arkielämään sekä yhteiskunnalliseen elämään, mutta se voi myös olla palvelemassa kestämätöntä elämäntapaa.

”Ihminen ja Kosmos 2012” tapahtuman tutkijoille Emäntä voisi hyvin tarjota kaffeet ja rönttösiä. Hän voi vilpittömästi sanoa, että paneelissa mukana olleet tutkijat olivat nöyriä omien alojensa asiantuntijoita, jotka eivät korostaneet egojansa ja he tuntuivat ymmärtävän oman tietonsa kapea-alaisuuden. Muutama teema loppupaneelista painui Siirtolan Emännän mieleen, ja nämä asiat hän nyt tuo esille peilaten ne omaan kokemukselliseen todellisuuskuvaansa.

Reetta Toivanen Suomen Akatemiasta toi esiin mielenkiintoisen leikillisen näkökulman yliopistoon instituutiona. Se meni jota kuinkin niin, että Reeta on miettinyt kavereineen, että olisipa hauskaa jos perustettaisiin toinen yliopisto Aalto-yliopiston rinnalle. Kun Aalto yliopistossa yritetään aktiivisesti kehittää innovaatioita, jotka palvelevat taloutta niin tässä toisessa uudessa yliopistossa puolestaan saisi tehdä mahdollisimman paljon kaikenlaista ”turhaa” tutkimusta, kuten kulttuurin tutkimusta, taiteen tutkimusta, filosofiaa, uskontotieteitä ja teologiaa. Kaiken kaikkeaan siellä siis tehtäisiin vain tutkimusta, joka on huonosti taloudellisesti hyödynnettävissä. Reeta sanoi omana kantanaan, että hän uskoo, että tämä jälkimmäinen yliopisto olisi luultavammin olemassa vielä parin sadan vuoden kuluttua, ja tämä edellinen todennäköisesti olisi painunut unohduksiin.

Toinen Emännän mieleen painunut asia oli Boris Segerståhlin idea. Hän korosti sitä, että innovaatiot tulisi keskittää sellaisiin tuotteisiin, joita voitaisiin mahdollisimman pitkään aina korjata. Tämä takaisi töitä ihmisille. Kaiken kaikkiaan kestävä kehitys ja ekologia olivat esillä toistuvasti keskustelupaneelissa. Samoin tunteet. Professori Tuomas Forsberg piti mielenkiintoisen alustuksen tunteista ja Venäjä-politiikasta jo edellisenä päivänä. Emännän oma mielipide on, että tunnetaitojen ytimessä ovat tietoisuustaidot, joita voi harjoittaa esimerkiksi meditaation, mietiskelyn ja aktiivisen mielikuvituksen avulla. Tarvitsemme kipeästi itseohjautuvia eettisiä ja vastuullisia yhteisöllisiä toimijoita, ja heitä syntyy vain kuuntelemalla omia sisäisiä tuntoja.

Hiljaisuus ja pysähtyminen olivat myös esille. Taidetta eikä uusia innovaatioita tehdä kiireisessä ilmapiirissä, vaan ne vaativat pysähtymistä ja hiljaisuutta. Siirtolan Emännän mielestä todellista elämänlaatua ei synny hätiköiden. Tehokkuudelle rakentuvassa kiireisessä ilmapiirissä hukutamme itseytemme, ”oman tuntomme” ja meistä tuli juuri näitä ”normaaleja hulluja”.

Keskusteluissa pohdittiin myös nuorten ihmisten pahoinvointia kaiken tieteellisen tiedon ja hyvinvoinnin keskellä. Siirtolan Emäntä jäi pohtimaan, että jospa pahoinvointi johtuu juuri siitä, että olemme siirtäneet ”hullunmyllymme” jo kouluihin. Niissä pitää opettaa mahdollisimman tehokkaasti irrallista faktatietoa. Nuoret on saatava nopeasti työelämään pyörittämään hullunmyllyämme. Tietopainotteinen koulutus tuottaa tunnetaidottomia ihmisiä, jotka on irrotettu sisäisestä kokemusmaailmastaan. Jotta ihmisestä kasvaa kokonainen ihminen, tarvitaan luovia ihmisiä, tarvitsemme mm. taiteita, kuten draamaa ja luovaa kirjoittamista sekä hiljaisuutta ja pysähtymistä. Ihmiset eivät ole kylmälle järjelle rakentuvan talouskasvun resursseja, vaan he ovat ainutkertaisia tarinoita, joista jokainen etsii omaa kaunista muotoaan. Kun ihminen on harmoniassa oman sisäisen kokemus- ja tunnemaailmansa kanssa, oppii hän hyvin nopeasti halutessaan myös faktoja.

Edellisiin Emännän blogipohdintoihin viitaten, ehkä olemme luoneet uuden sairalloisen, pystyyn kuolleen ihmistyypin, jolla ei ole enää yhteyttä omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa. Muistutamme yhä enemmän Orwellin muurahaisihmisiä. Tämän ajassamme yhä tavallisemman ihmistyypin ainoa omanarvon mitta on numerot, asema hierakiassa ja egoa korostavat vaurauden symbolit. Yhä useammalta puuttuu läsnäolontaitoja. Elämätön elämä, jossa ollaan olematta läsnä itselle ja muille, alkaa olla sääntö eikä poikkeus. Numeroista ja faktoista on tullut kaiken mitta, ja näin ihmisiltä jää kehittymättä tunnetaidot ja kokonaisvaltainen arkijärki.

Video loppupaneelista

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden teatterin ohjaajan mietteitä nr. 9

Kunnioittavasta ajattelusta

Skolimowski korostaa, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus on päämäärä, johon meidän tulisi kaikessa toiminnassa pyrkiä. Tämä ei toteudu hänen mukaansa talousmiesten imperialistisia taloudellisen kasvun gospeleja laulellen, koska on länsimainen harha luulla, että varakkuus teksisi meidät onnelliseksi. Tämä harha on länsimaisen teknologisen kulttuurin luoma illuusio, joka edelleen vallitsee länsimaisessa harvojen kyseenalaistamassa valtapolitiikassa ja se vaikuttaa tuhoisasti ympäristöömme. Väitän, että myös se on psykosomaattisen pahoinvointimme keskeinen tekijä. Kilpailulle rakentuva yksipuoliselle rationaalisuudelle rakentuva tehokkuuskulttuuri raunioittaa ympäristön lisäksi ihmispsyykettä. Sen sijaan että rakentaisimme yhteiskuntaamme yksipuoliselle rationaalisuudelle, Skolimowski korostaa, että meidän tulee käydä monikulttuurisia keskusteluja ja kunnioittaa myös menneitä historiallisia hengellisiä perinteitä. Jos haluamme pelastua, ei se tapahdu materiaalin kautta vaan se voi tapahtua esimerkiksi kunnioittamalla traditionaalisten hengellisten kulttuurien myyttejä.

Kulttuuri, jossa ihmisten enin aika kuluu oman potentiaalisnsa aktualisoimisen sijaan vaurauden lisäämiseen on primitiivinen. Työelämä on tänä päivänä liian monella yksipuolistunut aineellisiin päämääriin. Ehkäpä juuri sen vuoksi on yleiseksi trendiksi on tullut, että ihmiset haluavat vapauttaa itsensä sen ikeestä, esimerkiksi jäämällä varhaiseläkkeelle. Uutisista tuli juuri muutama päivä sitten taas uutinen, jossa kerrottiin kuinka valtava määrä minun ikäisiäni naisia on hakeutumassa masennuksen takia eläkkeelle. Näyttää siltä, että yhä useampi normeihin sopeutuja on alkanut tuntemaan elämänsä olevan umpikujassa. Mietin omaa tilannettani, ja väitän etten iki päivänä olisi jaksanut tehdä tätä hammaslääkärin työtä viittä päivää viikossa. Merkittävä osa yli viisikymppisesti hammaslääkäreistä tekee tätä hommaa osapäiväisesti. Ellen olisi sanoutunut irti rahaa ainoana päämääränä ohjaavasta tehokkusjärjestelmästä, olisin minäkin luultavammin minäkin olisin tässä samassa sairaseläkkeelle jonottavien joukossa. Mielestäni on aika banaalia, että näissä olosuhteissa vaaditaan työurien pidentämistä. Tällä hetkellä koen, että toteutan monipuolisemmin itseäni, ja jos uskon olevan mahdollista, että jaksan olla pitkääkin mukana työelämässä.  Kaikki on tänä päivänä ulkonaisesti tehostettu niin himpskatin tehokkaaksi, että työilo taitaa olla monelta  ihmisiltä kadonnut. Tämä siitä huolimatta, että toimintaamme ohjataan yhteiskunnallisesti kaikkien laskelmoitujen sääntöjen mukaan, perustuen tieteelliseen tietoon, joka on käyty moneen kertaan läpi erilaisissa asiantuntijaorganisaatioissa. Tämä tieto on puhdasta, kliinistä, objektiivista ja arvoneutraalia.

Skolimowski korostaa, että yksiulotteinen ja materialaistinen järkemme on vieraannuttanut meidät sekä itsestämme että se on myös ekologisen vahingollisen toimintamme lähtökohta. Niin kuin jo aikaisemmin olen tuonut esille, ”egologia” on ekologiaa. Saman filosofi Johannes Ojansuun ilmaisee toisin: Luonnonsuojelu on samalla ihmisluonnonsuojelua. Rakentamamme tehokkuusjärjestelmä, joka ei esimerkiksi kunnioita ihmisen sisäisiä rytmejä ja luontaista potentiaalia välineellistämällä kaikki luontokappaleet tuotantoresurssiksi tuhoaa luonnon lisäksi ihmisluontoa.

Kaikesta, kulttuurin luomuksistakin yhä kasvavassa määrin pyritään tekemään hyvin myyviä tuotteita, joiden arvo mitataan rahassa. Jos toimisin normatiivisesti, yrittäisin nyt tehdä täsät mielentetteristani tm-tuotteen, jota sitten yrittäisin taloudellisesti hyödyntää. Sisäisen luomispalon ja uuden improvisoidun muodon ilmaisun sijaan yhä useammin taiteestakin tehdään tuotteita. Kaiken kaikkiaan yhä enemmän ihmiselämän ilmiöitä laidasta laitaan tuotteistetaan taloudellisen hyödyn välineeksi. Tällöin on unohdettu ihmisen ja kaikkien luontokappaleiden itseisarvo. Elämme ulkoisten arvojen ja muotojen maailmassa, jossa intohimoinen sisäisyys on unohtumassa. Skolimowski ehdottaa materiaa ylikorostavan järjen tilalle kunnioittavaa ajattelua (reverential thinking).

Yritän hiukan avata ja soveltaa tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua. Tässä ajattelussa todellisuutemme aistimisemme ja havannoimisemme ei rakennu sille, mitä materiaalisia hyötyä sen avulla saamme fyysisestä todellisuudesta, vaan se perusta on elämän monimuotoisuuden juhlimisessa. Luovin ja vitaalisen tapamme ajatella tapahtuu eri tasojen ja tietämisen tapojen vuorovaikutuksessa, kuten mielenteatterissa. Tässä toiminnan lähtökohtana on, kuinka tekemämme valinnat vaikuttavat kokonaisvaltaiseen lähimmäisiemme, luonnon ja itsemme hyvinvointiin. Kunnioittava ajattelu on tapa käyttää järkeä kokonaisvaltaisesti, siten että havainnoimme sekä fyysistä että transfyysistä todellisuutta siten että elämän erilaiset materiaaliset, sosiaaliset ja hengelliset ulottuvuudet tulevat havainnoiduksi.

Kunnioittava ajattelu ei merkitse pelkästään sitä, että käytämme aivojamme monipuolisemmin, vaan se siis  tarkoittaa myös sitä, että luontokappaleilla on itseisarvo. Skolimowski muistuttaa, että luontokappaleilla on itseisarvoisuus, mikä on monissa erityisesti itämaisissa ja primitiivisissä uskonnoissa läsnä. Kun Amerikan intiaanit sanoivat, että puilla on henki, eivät he suinkaan tarkoittaneet sitä, että puilla olisi jokin persoonallinen hahmomainen liikkuva henki, vaan tämä oli heidän tapansa muistuttaa puiden itseisarvosta sinänsä.

Ajattelen siis, että kunnioittava ajattelu ei tarkoita pelkästään individualistista uutta ajattelutapaa, vaan se merkitsee yhteisöllisen olemisen verkoston tiedostamista. Tässä yhteisössä ovat mukana ihmiset, eläimet, kasvit, luonto kaikkinensa. Tällöin ymmärrämme erilaisten etnisten, rodullisten, yhteisöllisten ja kulttuurien merkityksen, muuttuvan ja ekologisesti ja egologisesti paremman ihmisen identiteetin luojana. Muodostamme globaalin monikultturisen suurperheen. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme dialektisesti luontoon ja toisiin ihmisiin. Näyttäisi siltä, että olemme horisontaalisen globaalisen yhteistyön kautta siirtymässä virtuaalisten kylien järjestelmään. Pidän tärkeänä, että tässä siirtymässä pyritään ylläpitämään polyteististä kulttuuria, eikä ajatella, että meidän yksi pirstaloitunut monologinen länsimainen kulttuurimme olisi sen suurin johtotähti. Filosofi Richard Rorty on kirjoittanut ideaalisesta yhteisöstä, että näissä ei papeilla, ei fyysikkolla, ei runoilijalla eikä puolueaalla, ei millään ole tieteellisempää tai syvempää tietoa kuin toisella. Tässä uudessa yhteisöllisessä kultturissa sankareita ovat ne arjen sankarit, jotka tekevät asioita monipuolisemmin kuin aikaisemmin. Käytännössä tämä merkitsee mielestäni tieteellisille ja uskonnollisille hierarkioille rakentuneen vallan purkamista ja meidän asiantuntijoiden siirtymistä dialogikumppaneiksi. Sankareita ovat  Rortyn idealistisessa yhteisössä ne kaikki pienet ihmiset, jotka ovat hyviä ihmisenä olemisessaan.

Skolimowskin kunnioittava ajattelu tuo mieleeni, Robert Jay Liftonin proteaaniminän. Proteaani mieli vaikuttaa olevan analoginen käsite minun ja Skolimowskin mielenteattereiden kanssa. Se koostuu siis erilaisista mielenosista. Proteaani minä on kriittinen ja samalla avoin. Proteaani itseys on jatkuvassa muutosprosessissa, ja se siis kokoajan luo itseään.  Proteaani itseys hyväksyy tiedon polyteistisen luonteen ja hän voi olla vastaanottavainen tieteellisille malleille, ja samalla hän kykenee leikittelemään erilaisilla spekulatiivisilla ja perinteisesti ajatelleen epärationaalisilla lähestymistavoilla. Tälläinen proteaani itseys voi kuljettaa eteenpäin päättymättöntä uutta ymmärrystä tuottavaa dialogia myös eettisistä kysymyksistä, jolloin sen voi ajatella edustavan juuri tätä Skolimowskin kunnioittavaa ajattelua.

Kunnioittava ajattelu on Skolimowskin mukaan yksi eheytymisen (healing) tapa. Olen henkilökohtaisesti alkanut käyttämään sanaa ”eheytyminen” kun tarkoitan englanninkielistä sanaa ”healing”. Tämä siksi, että meillä ei eroteta kahta parantumisen muotoa: ”cure” (fyysinen paraneminen) ja ”heal” (eheytyminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena). Mielestäni eheytyminen kuvaa paremmin sitä, että ihminen voi alkaa voimaan kokonaisvaltaisesti paremmin joskus huolimatta esimerkiksi fyysisistä, joskus pysyvistäkin vammoista. Kun ihmisen elämää ohjaa kunnioittava ajattelu, ei myöskään hänen elämänsä ulkoisten puitteitten tavitse olla aineellisesti luksusta. Ihminen uskaltaa sanoa itsensä irti statuskilvasta ja osaa elää elämää joka on hyvää tässä ja nyt. Hänen elämänsä muuttuu osaksi ikuista jatkumoa. Kunnioittavaa ajattelua harjoittanut ihminen saavuttaa mielenrauhan ja armollisuuden tunteen itseään kohtaan. Hänen elämänsä ei tarvitse olla ulkonaisesti aineellisesti kukoistavaa, mutta sen sijaan se on sisäisesti sitä.

Luulen muuten, että suurin osa kansasta tietää käyttäytymismalliemme olevan tuhoisia. He ovat kuitenkin kuin tupakoitsijat, jotka polttavat, vaikka tietävät sen olevan vahingollista terveydelle. Ulkonaisille statuksille omistettu harhamme on ilmeisesti niin houkutteleva unelma, että moni meistä sysää tietoisuuden toisenlaisesta ekologisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta elämästä syrjään. Minut herätti syyllisyyteni. En voi olla mukana kannaustamassa ihmisiä elämäntapaan, jonka seuraukset lapsillemme ovat tuhoisat.

Skolimowski edelleen väittää, että ne jotka eivät ajattele kunnioittavasti, menettävät elämänsä herkät ulottuvuudet ja he köyhdyttävät jatkuvasti omaa olemassaoloaan. Heidän varsinainen elämänsä on koko ajan jossakin muualla kuin tässä ja nyt. Ehkäpä juuri tällöin ihminen ihminen elää objektiivisesti ja normatiivisesti ottaen oikeaa elämää, mutta samalla menettää kykynsä hoivata itseään, muita ja luontoa. Kunnioittavassa ajattelussa liitymme rakkaudelliseseti muihin luontokappaleisiin.

Kun pelkkä objektiivinen ajattelu hallitsee todellisuuskäsitystämme, elämme kilpailun, armottomuuden, henkisen arvottomuuden ja kunnioittamattomuuden elämää. Se seurana olemme kadottaneet elämän salaperäisyyden ja pyhyyden. Eämme massaihmisen normatiivista elämäämme, jossa olemme muuttaneet kaiken hyötymme välineiksi, euroiksi ja tilastollisiksi tosiasioiksi. Meidän on oivallettava, että objektiivinen tieto ei ole väärää, mutta se on vain kategorista, sillä on rajat ja näiden rajojen ulkopuolelta löytyy elämän eettisyys, tarkoitus ja ymmärrys.

Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.1

Olen huomannut, että länsimaiset ihmiset – oikeastaan koko länsimainen yhteiskunta – haluaa elää harhassa. Kun katsomme syvimpään sisimpäämme monet meistä tietävät sydämellänsä ja myös järjellään, että uskomukset joiden varaan rakennamme elämämme, ovat yksinkertaiseti vääriä. Ja tästä huolimatta jatkamme asioiden ulkoisille muodoille rakentuvaa peliämme. Miksi? Siksi koska tiedämme, että tämä systemaattimme harhamme on eduksi meidän etuoikeutettujen ihmisten materialistiselle hyvinvoinnille, meidän jotka elämme mukavasti ja yleensä toisten ihmisten kustannuksella. Siksi me hyvin mielellämme hämärrämme tietoisuuttamme puhumalla taloudellisista välttämätömyyksistä, vaikka sisäinen äänemme sanoo jotakin aivan muuta. Henryk Skolimowski

No niin, näinhän siinä kävi, että huomasin herra Henrik Skolimowskikin kirjoittaneen myös kirjan mielenteatterista (The theatre of the Mind). Olenko löytänyt toisen, itseäni huomattavasti kuuluisamman, sisäisen teatterin ohjaajan? Jos näin on, niin tunnen olevani teatterini kanssa hyvässä seurassa!  Törmäsin sattumalta hänen kirjaansa jossain psykologisessa artikkelissa ja pakkohan se oli tilata!

Nyt luultavammin innokas blogini lukija saa siis lähipäivinä, lähiviikkoina tai ehkä lähikuukausina lukea sarjan tarinointia, joka käsittelee minun ja Skolimowskin elämän, elämänfilosofian ja meidän sisäisten teatteriemme keskinäistä vertailua. Vain Luoja tietää etukäteen, kuinka monisivuinen tarina tästä oikein syntyy eli pitemmittä puheitta, siirtykäämme  itse asiaan!

Taustoistamme

Kirja on kirjoitettu vuonna 1984 eli samana vuonna kuin elin yksinhuoltajaelämääni ja  ensimmäinen poikani syntyi. Skolimowski väittää kirjansa johdannossa, että meillä jokaisella ihmisellä on oma filosofiamme, jolle rakennamme todellisuutemme. Valitettavan monella se on sellainen, jossa taistelemme ja kilpailemme säälimättömästi toistemme kanssa. Koska elämänfilosofiamme on kaiken olemisemme perusta, kannattaisi siis ihmisen uhrata aikaa sen pohdiskelulle, minkälaisena hän haluaa sielunsa ilmenevän. Oma mielentilojeni teatteriajatus on rakentunut tälle samalle olettamukselle. Haluan tehdä itselleni tietoiseksi oman elämänfilosofiani.

Henryk Skolimowskin henkilöhistoriassa on yhtymäkohtia omaani, mm. hänkin perheineen menetti koko omaisuutensa, mutta huomattavasti traagisimmissa olosuhteissa kuin minä. Hän osallistui nimittäin Puolan kansannousuun vuonna 1944 Varsovassa. Tässä kansannousussa kuoli 250.000 ihmistä ja 85 % kaupungista paloi tuhkaksi. Kuinka Skolimowski koki sodan kauhut? Hän sanoi vain selvinneensä, vaikka kuolemaa oli koko ajan ympärillä ja hän oli koko ajan tietoinen, että seuraavaksi voi olla hänen vuoronsa. Miten, sitä hän ei ilmeisesti itsekkään tiedä.

Minä perheineni jouduin puolestaan taloudellisiin vaikeuksiin hieman arkisemmin. Minulle jäi suuret ulosottovelat 1990-luvun taitteessa olleen laman kourissa. Sittemmin kävin läpi kaksi vaikeaa avioeroa. Sekä Skolimowskille että minulle tämä omaisuuden menettäminen tuottivat samanlopputuloksen. Se, että ei ollut mitään omaisuutta , tuotti tietyn etäisyyden niin kutsuttuun normaalien ihmisten materialistiseen elämään. Me kumpikin oivalsimme, että materialistisen vaurauden mukanaan tuoma turvallisuuden tunne on näennäistä. Kuolema ei ole läheisesti koskettanut minua muuta kuin aivan viime vuosina äitini kuoleman ja oman sairauteni kautta.

Henryk Skolimowskin tarjoaa oman psyykeensä pirstoutumisen selitykseksi omaa henkilöhistoriaansa, kuten saksalaisten miehitystä ja sitä seurannutta sosialistista aikaa. Hänen kuvaa elämää sosialistisessa Puolassa itsessään absurdiksi teatteriksi. Hän joutui elämään kulttuurissa, jossa totuutta systemaattisesti vääristettiin. Siellä elettiin elämää jonkin futuristisen epätodellisen luokattoman yhteiskunnan ohjaamana ja ihmismieliä ohjasi jokin ideolginen hölynpöly. Silti tämän marxilaisen ideologian takana oli samanaikaisesti myös jotakin altruistista, joka kiehtoi monia nuoria. Ihmiset Puolassa eivät eläneet hetkessä, vaan he elivät, jotta joskus tulevaisuudessa voitaisiin elää hyvää elävää.

Entä minun mieleni pirstoutuminen teatteriksi, mistä ihmeestä se on johtunut? Ehkä antaisin selitykseni pirstoutuneen nykykulttuurimme, jossa tieteelliset ja uskonnolliset universaalit ovat kuolleet. Lisäksi nykyään monet aivotutkijat ovat sitä mieltä, että ihminen kognitiivinen toiminta tapahtuu erillisissä ”moduleissa”, joita minun mielenteatterini eri mielentilat edustanevat. Uskon siis Rouva Otsaryppyni sijaitsevan eri osassa aivojani kuin esimerkiksi filosofisten mielentilojeni ja näillä tiloilla on erilaiset tavat jäsentää havaitsemaansa todellisuutta. Heillä on siis erilaiset skeemat.  Kognitiivisessa psykologiassa puhutaan tietoisuuden tunne- ja seemakeskuksista, moodeista. Tunsin oloni sopusointuisemmaksi ympäristöni kanssa pirstomalla itseni palasiksi vastaamaan ympäröivän kulttuurin pirstouneisuutta.

Myös minulle kaiken rationalisoiminen tieteellisiksi totuuksiksi edustaa todellisuuden eräänlaista systemaattista vääristämistä ja tiedon väärinkäyttöä. Uusliberalistinen ajattelu, jossa ihmiset ensisijaisesti on heitetty maailmaan kilpailemaan keskenään ja jossa ihmisen omistusoikeudet ovat hänen oikeuksistaan tärkeimpiä, edustaa minulle ideologista hölynpölyä siinä missä vanhakantainen sosialistinenkin ideologia. Mielestäni olemme länsimaissa olleet ihan samalla tavalla individualistisen kasvunideologiapropagandan aivopesemiä, kuin Puolassa 50-60 -luvuilla oltiin marxilaisen ideologian aivopesimiä. Ehkä Skolimowski on oikeassa: Moni haluaa meistä elää mieluimmin tietoisessa harhassa. Olen ollut huomaavinani, että  tänä päivänä yhä useampi on havahtunut tunteeseen, ettei tämä harha tule enää kauan kestämään. Meidän on joko muututtuva vapaaehtoisesti tai suuri muutos tapahtuu tahtomattamme.

Ehkäpä eräänä potentiaalisena historiallisena selityksenä harhaiseen elämäämme on seikka, että elimme 60-70-luvuilla sodan jälkeen perheissämme yhteiskunnallista käsittelemätöntä  posttraumaattista suhdetta omaan kollektiiviseen sota-ajan menneisyyteemme, juuri siihen aikaan mitä äitini, isäni ja Skolimowski teineinä elivät. Sodassa ihmisarvo oli kokenut inflaation, ja monet ihmiset sodan jälkeen pakenivat  sisäistä ahdistustaan materialismiin ja ylimääräisen vaurauden tuomaan näennäiseen ja pinnalliseen  iloon. Ehkä juuri siksi elämme nyt aikaa, jossa kaikkea tavaraa on liikaa. Lisäksi koen, että olin, kuten niin monet muutkin ihmiset, vieraantunut omasta tiedostamattomasta osasta itseäni. En ollut tietoinen siitä osasta itseäni, joka on kaiken elämäniloni ja luovuuteni lähde.

Kymmenen vuotta sitten minua ei olisi ikäpäivänä saanut mökille viikonlopuksi, koska en olisi kestänyt hetkeäkään hiljaisuutta. Minun oli pakko olla koko ajan menossa. En pystynyt pysähtymään. Ja sitten kun siihen  pystyin, vapautui myös ajatteluni. Kun ihminen on välineellistetty, ei hänellä jää aikaa ajatteluun ja ”faktojen” kyseenalaistamiseen.   Ehkä koin lapsuudessani monilapasisessa perheessä vastavuoroisen reflektion puutetta. Ehkä siksi loin itselleni aikuisena mielenteatterin, jossa voin reflektoida vapaasti ajatteluani. Koin kenties myös tunnetta siitä, että minun oli luotava itselleni tiettyjä rooliminuuksia, jotta saisin janoamani hyväksynnän muilta ihmiseltä. Esittämällä erilaisia roolejani sain ihmisiltä kaipaamani hyväksynnän. Minä minuna itsenäni en tuntenut olevani rakastamisen arvoinen. Eli summa summarum, minun menneisyyteni ei ole ollut yhtä traaginen ja kiinnostava, kuin ystävämme Skolimowskin. Minun elämäni oli tavallisen vauraassa ympäristössä elävän pikkutytön elämä puutteineen ja iloineen.

Marxilaisuudesta Skolimowski ammensi kiinnostuksensa ihmisen historiaan ja tulevaisuuteen. Hän oivalsi jo Puolan elämänsä aikana, että missio paremmasta erilaisesta elämästä ei sinänsä ole typeryyttä vaan ylvästä. Minulle toivo ja missio paremmasta elämästä syntyi vasta sairauteni ja työuupumukseni aiheuttaman kaaoksen jälkeen. Kun kosketin kuolemaa, auttoi se minua elämään. Olin kuitenkin jo ennen tätä kaoottista aikaa harrastanut kymmenkunta vuotta filosofiaa. Lopullisen toivon minulle toi se emotionaalinen epifaninen hetki, kun tajusin, että en ole yksin kritisoimassa tätä kuluttamiselle rakentuvaa kulttuuriamme, vaan yhä useampi ihminen polskii kanssani samassa virrassa. Tajusin, että oma velvollisuuteni on äitinä aina yrittää löytää ja sitten säilyttää optimistinen elämänasenne, sillä meidän oma käsityksemme todellisuudesta muodostaa itseään toteuttavan ennusteen.

Skolimowski opiskeli Puolassa tekniikkaa ja analyyttistä filosofiaa. Sittemmin hän jatkokoulutti itseään syntymäni aikoihin viisikymmentäluvun lopussa Oxfordissa. Hän ei pitänyt kyseistä yliopistoa mitenkään erityisenä ja parempana kuin omaa puolalaista yliopistoaan. Hän jopa kirjoittaa, että se oli paikka, jossa kaikki olivat jotakin, ja siksi kukaan ei ollut mitään. Oxfordissa hän oppi, että vaikka ihminen lausuu minkälaista tahansa pötyä vakuuttavasti erinomaisessa ja häikäisevässä seurassa, ovat ihmiset kummallisen vastaanottavaisia. Yliopistojen ilmapiiriä hän piti pääsääntöisesti sairaina. Niihin oli sisäänrakennettuna hierarkinen kilpailujärjestelmä. Sen sijaan että yliopistot olisivat oppimisen ja osaamisen keskuksia, olivatkin ne kilpailulle rakentuvia muurahaiskekoja. Ne olivat täynnä naamioituja ihmisiä, joiden käsittelemä substanssi oli sumuverhon peittämä. Ymmärtääkseen elämän luonteen, ihmisillä pitää olla viisautta ja moraalista vastuuntuntua. Nykyisessä länsimaisessa järjestelmässä ei Skolimowskin mukaan ole kumpaakaan. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, mutta lisäisi vielä tähän, että ajat ovat nyt muuttumassa myönteiseen suuntaan. Yhä useampi ihminen alkaa tulla ekologisesti ja eettisesti entistä tietoisemmaksi länsimaisen materialistisen todellisuuden luonteesta. Nämä muutokset näkyvät horisonttaalitasolla, kanasalaisten erilaisina reaalisina, usein virtuaalisesti organisoituina liikkeinä ja henkilökohtaisina uudenlaisina elämänvalintoina.

Omat akateemiset ansioni ovat vähäisemmät kuin Skolimowskin. Olen hammaslääkäri, ja lisäksi olen käynyt läpi erinäisiä ratkaisukeskeisiä ja NLP-kursseja. Sisäisen teatterini kannalta käännekohta elämässäni tapahtui Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa 2006-2009.

Eheyttävänä peilinäni Lauri Rauhala nr.1

Georg von Wrightin lisäksi eräs jo vuosia minuun suuresti vaikuttanut ajattelija on ollut psykologi ja filosofi Lauri Rauhala.  Hänen holistinen järjestelmänsä voisi olla eräs mahdollinen metafyysinen perusta  ”hitaalle lääketieteelle”. Lauri Rauhala avasi minulle fenomenologian maailmaan eli sen, että ”kauneus on katsojan silmässä”. Puutarhuri, taidemaalari ja  nälkäinen näkevät kukin niityllä olevan omenapuun omalla silmällään. Niin myös minun eri mielentilani. Jokaisella heistä on oma tunnelatautunut uskomusjärjestelmänsä, jolla he tulkitsevat eri tavalla maailmaa.

Fenomenologisesti ajatellessani, silloin kun mieleni oli kaaoksessa, oli minulla tietoisuuteni mielenteatterini takahuoneessa enemmän tai vähemmän piiloutuneita masennusta ruokkivia ristiriitaisia ”haamutiloja”.  Ne ilmenivät kriisiytyneessä elämässäni,  kehollisen sairauteni ja tajunnassani olevan ahdistukseni aikana, vieraan tuntuisina sisäisenä moittivana puheena, voimakkaina emootioina, mielentilojen keskinäisenä asioiden yöllisenä vatvomisina, joskus jopa aggressiivisina mielikuvina ja tiettyinä tiloille ominaisina jäykkinä ajattelumalleina. Johtuiko ahdistukseni syövästä tai syöpä ahdistuksestani? Tämä jää arvailujen varaan, mutta Lauri Rauhalan holistisen ajattelun mukaan keho, tajunta ja situaatio aina peilavat itseään toisiinsa. Tämä peilausprosessi ei ole mielestäni yksinkertainen looginen prosessi, vaan se on monimutkaisessa vastavuoroinen systeeminen vuorovaikutusprosessi.

Lauri Rauhala auttoi minua ymmärtämään, että ontologinen analyysi, siis sen ymmärtäminen, mikä on luonteeltaan se ilmiö, jota tutkitaan, määrää sen, mitkä ovat ne oletukset ja peruskysymykset, joita asetetaan. Oman henkilökohtaisen eheytymiseni jaan siis kolmeen osaan: 1) Annoin lääketieteen ammattilaisen hoitaa kehollisen sairauteni. 2) Kriisiytyneen elämäni ahdistuksen hoidin hypnoterapian stimuloivan eheyttävän kirjoittamisen avulla. 3) Situaation hoidin kuntoon siten, että ”leppoistin” elämäni.  En kokenut hammaslääkärin liukuhihnatyössäni toteuttavani sitä kaikkea luovaa potentiaalia, mitä minussa oli. Kunkin näiden kolmen osa-alueen peruskysymykset eroavat toisistaan. Kehollisen ongelman suhteen pitäydyin perinteisessä lääketieteessä. Luotin siinä luonnontieteellisen menetelmään. Ahdistukseni hoidin integratiivisella eheyttävällä kirjoittamisella, eli hyödynsin sitä psykoterapeuttista tietämystä, mitä eri perinteistä olen ammentanut itselleni. Hypnoterapiakoulutuksessani teikin lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta, koska minua on tämä poikkitieteellinen eri näkökulmien välinen yhteistyö kiinnostanut.  Situaationi olin jo ennen kirjoitusprosessiani muuttanut käyttäen hyväkseni intuitiivista sisäistä viisauttani. Syöpä oli työuupumuksen jälkeen viimeinen pisara, jossa tajusin, etten voin jatkaa elämääni vanhaan malliin. Muutin siis Pohjois-Kuhmoon, ja hiljaisuudessa alkoi tapahtua tajunnassani kummallisia asioita.

Uskon, että eheyttävässä kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa emme voi pelkästään hoitaa potilaan kehoa kuntoon, vaan hyvin usein, varsinkin silloin kun kysymyksessä on vakavampi sairaus, joudumme tukemaan myös terapeuttisesti potilasta siten, että hänen tajunnallinen ja situationaalinen tilanteensa muuttuu tasapainoiseksi. Jos pelkästään hoidetaan esim. syöpää lääketieteellisesti, saattaa ihmisen elämänlaatu samaan aikaan kaikesta hyvästä hoidosta huolimatta huonontua. Siksi pidän erittäin tärkeänä terveydenhuollon terapeuttista vuorovaikutusta sekä  tätä vertaistukityötä, mitä esimerkiksi syöpäyhdistykset tekevät. Puhunkin mielelläni ihmisen eheytymisestä, jolla tarkoitan sitä, että ei pelkästään hoideta kehoa, vaan ihmistä tuetaan kokonaisvaltaisessa prosessissa, jotta myös tajunnallinen ja situationaalinen puoli ihmisessä korjantuvat sellaiseksi, että hän  kokee tyytyväisyyttä elämäänsä. Valitettavasti uskon myös, että nykyinen elämänrytmimme ja tehokkuuskulttuurimme on vienyt ihmiset situatioihin, jotka ovat ihmisen tajuntaa ja kehoa vahingoittavia. Siksi mielelläni puhunkin sairaasta kulttuuristamme, siis luonnottomasta kollektiivisesta situaatiosta, joka vie ihmisten tajuntaa ja kehon fysiologiaa häiriötiloihin. Myönteinen muutos, ”leppoistaminen”  tällaisessa tehokkuuskulttuurissa voi myötävaikuttaa terveyden lisääntymiseen ja tätä kautta se se voi vähentää terveydenhuollon paineita. Samalla saattaa ihmisten motivaatio tehdä pitempäänkin töitä lisääntyä.

Kun työssäni analysoin viisaudenhampaan tulehdusta tai hammaslääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutusta, on kysymyksessä kaksi perusluonteeltaan täysin erilaista ilmiöitä. Luonnontieteiden dominoidessa, tuppaa monelta lääketieteilijältä unohtumaan sen takana vaikuttava filosofinen perinne. Hammashoitopelkokin helposti nähdään helposti adrenaliinin aiheuttamana ”pakene tai taistele” reaktiona, eikä vielä läheskään kaikki hammaslääkärit ymmärrä sen tarinallista, vuorovaikutuksellista luonnetta. Luonnontieteellisen tiedon dominoidessa katoaa herkästi myös ymmärtämys todellisuuden ja kulttuurin monikerroksellisuudesta ja muista tiedollisista näkökulmista kuten fenomenologiasta ja hermeneutiikasta.

Ihminen ei siis ole pelkästään biologinen ja fysikaalinen olio, vaan hän todellistuu myös persoonallisella, sosiaalisella, henkisellä ja usein myös hengellisellä tasolla. Lauri Rauhala jakoi inhimillisen todellisuuden tajuntaan (sisältää tietoisuuden lisäksi myös tiedostamattoman ja aktualisoitumista, todentumista, odottavan aineksen), situatioon (ihmisen elämäntilanne ja kulttuuri, jossa hän elää) ja kehoon. Käytännön työssä narratiivinen terveydenhuollon ammattilainen, siis sellainen ammattilainen, joka aktiivisesti kuuntelee myös potilaan tarinaa, joutuu hankkimaan poikkitieteellistä ymmärtämystä. Tällöin aukeaa aivan uudella tavalla ihmisen terveyden monikerroksellisuus ja moniulotteisuus. Ihmisen tarina elää koko hänen inhimillisessä todellisuudessaan,  hänen situaatiossaan, kehossan ja tajunnassaan. Nykyään ajattelen vaivan kuin vaivan olevan psykosomaattista. Kehomme on vain yksi mieleen kiinteässä kietoutuneessa yhteydessä oleva osamme, emmekä voi sitä muuta kuin keinotekoisesti tieteellisellä metodilla erottaa itsestämme. Tälläinen erottaminen toki on joskus hyödyllistä, mutta se on aina keinotekoista ja ihmisen elämäntarinalle, ilman integroitumista, hyvinkin vierasta.

Ikuisesti minun mieleeni ovat iskostuneet Rauhalan metaforat ontologisista virheistä eli ongelman perusluonteen väärinymmärryksisstä. Lempiesimerkkini on, ettei  lääkäri lähde mittaamaan puhelintolpalta pulssia, hän ymmärtää näiden kahden perusluonteen eroavaisuuden.  Toinen Rauhalan esimerkki on, että silloin kun luonnontieteilijä yrittää selittää ihmisen inhimillistä toimintaa, on sama tilanne kuin taloustieteilijä yrittää selittää inflaation johtuvan kolikoiden fysikaalisesta tai kemiallisesta rakenteesta. Puhumme siis aina tajunnan rakentamaa metaforista ”metakieltä” jostakin ja näin tekee myös luonnontiede. Tämän metakielen tulee rakentua olettamuksille, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin tutkittavan ilmiön perusluonnetta.  Olemisemme on situaation, kehomme ja tajuntamme vuoropuhelua, dialektiikaa. Situaatio ei ole pelkästään reaalinen maailma, vaan se voi olla myös ideoiden maailma, niin kuin omassa mielenteatterissani juuri oli.  Työskentelin situaatiossani jopa kuolleiden mestareiden ajatusten kanssa vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Ihmisen olemusmuodot eivät ole toisistaan erillisiä siten kuin esimerkiksi tuoli ja pöytä ovat. Sen sijaan situaation, kehon ja tajunnan suhde on vähän samaan tapaan yhdessäolevia ominaisuuksia, kuin on pöydän muoto, väri, arvo ja käyttötarkoitus.

Silloin kun puhumme ihmisen sosiaalisesta tai situationaalisesta kehomielestä, on meidän siis ymmärrettävä juuri tämä ihmisten eri olemuspuolten välinen yhteenkietoutuminen. Emme voi hoitaa vain yhtä osaa, ajattelematta niitä seuraamuksia, mitä tämä terapeuttinen toimintamme voi tuottaa muissa osissa.

Ääniä kellarista – Eiköhän potkaista logaritmit helvettiin?

Jungilainen analyytikko Christopher Hauke jakaa erikseen älyllisen abstraktin ajattelun ja rationaalisen ajattelun. Rationaalista ajattelua voidaan ainakin psykoterapiassa pitää oikeastaan defenssinä, eli puolustusreaktiona, jossa ihminen ei esimerkiksi uskalla käsitellä torjumiaan tunteitaan. Sen sijaan hän saattaa rationalisoida kaiken. Tällä tarkoitetaan sitä, että tiedostamattomasta mielestä nousevat kokemukset käsitteellistetään nopeasti suhteessa yhteen objektiivisena, ehkä tieteellisenäkin, pidettyyn loogiseen viitekehykseen, ja tämän jälkeen yhdistetään materia osaksi omaa tietoisuuden merkitysverkostoa. Tällöin ihminen valitsee ainoastaan ne viitekehykset, jotka sopivat hänen turvalliseen ”hallittuun” maailmankuvaansa ja hän uskoo näin elävänsä mahdollisiman turvallista ja varmaa elämää.

Seuravaassa Fjodor Dostojevskin mestarillista filosofista analyysiä, joka sopii aiheeseeni kuin lakankukat kainuulaiseen korpisuomaisemaan. Rationalisoinissa lienee kysymys juuri tästä ilmiöstä, jota kellarissa elävä ihminen kuvaa: ”Järki ja tiede kasvattavat ihmisen luonteen kokonaan uudelleen ja ohjaavat sen normaaleille urille… Luonnon lait on vain havaittava, niin ihminen ei enää vastaa teoistaan ja hänen elämänsä muuttuu erittäin helpoksi”. Samalla aukeamalla kellari-ihminen ikään kuin sivuhuomautuksena huomauttaa: ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikkein hienostuneimmat verenvuodattajat ovat miltei järjestään olleet äärimmäisen sivilisoituneita herroja?” Loppupäätelmänä kellari-ihiminen kertoo, että kun taloudelliset suhteet ovat aivan valmiit, matemaattisen täsmällisesti määritellyt, luulee ihminen kaikkien mahdollisten kysymysten katoavan, koska niihin on saatu jo kaikki mahdolliset vastaukset. On onnistuttu rakentamaan kristallipalatsi, jossa on hirvittävän ikävää asua, mutta kaikki on käsittämättömän järkevää. Tässä kristallipalatsissa kellari-ihmisen mukaan pistetään kultaneuloja toisiin ihmisiin, ei järkisyistä, mutta ihan vain ikävystymisen vuoksi! Elämä on tällöin nimittäin jo niin tylsää, että kultaneuloilla pistäminenkin ilahduttaa. Luvun loppupuolella Fjodor Dostojevskin kellari-ihminen jatkaa: ”Eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää tyhmän tahtomme mukaan!”

Eiköhän meidän olisi jo siirryttävä aikaan, jossa potkaisemme nyt tieteelliset tulkinnat elämästä hieman syrjempään niiden oikeammalle paikalle. Muilla ”vähemmän tieteellisillä” kulttuureilla voi olla meille tarjottavana paljon hyödyllistä käytännön tietoa, joiden avulla voimme elää ekologisemmin, kohtuullisemmin ja viisaammin luonnon kanssa tasapainoisempaa elämää. Biolääketieteellinen, kaiken medikalisoiva, hallintaan pyrkivä yleistävä järjestelmä on eräs tällainen ikävä ja järkevä järjestelmä, jonka totuus ei vaan kertakaikkisesti sovellu kaikkiin elämän ilmiöihin. Jos yritämme järkevästi hallita elämää, tulee siitä parhaimmillaankin niin tylsää, että ihmiset alkavat pistelemään toisiaan kultaneuloilla. Kyseessä on siis tällainen fundamentalistinen, William Jamesin suljetuksi järjestelmäksi itsensä rakentanut järjestelmä, jossa kaikille elämän ilmiöille voidaan löytää turvallinen rationaalinen selitys omassa sisäisessä tieteellisessä viitekehyksessä. Tämän kaltainen tietoinen asioiden järkevä käsittely ja yhdistely on aina puutteellista ja rajoittaa meissä kaikissa olevaa tiedostamattomien voimavarojen käyttöä. Itseasiassa väitän, että kaiken medikalisoiva lääketiede on ihmisen itseohjautuvuuden este. Tämän moni lääkäri käytännön työssään on jo älynnytkin! Itseasiassa rationaalinen järkeily on tyypillistä kylmälle tunteettomalle kristallipalatsiajallemme, jossa kaikki järkevästi ja viisaasti välineellistetään. Muistakaamme aina, että ihminen ei ole rationaalinen, vaan hän (jopa asiantuntijakin!)voi haluta tietoisesti asioita, jotka ovat hänelle ja/tai hänen ympäristölleen epäedullisia, jopa typeriä.

Carl Jung kirjoittaa: ”Modernin ihmisen tietoisuus on karannut liian kauaksi tiedostamattoman olemuksesta… Älyä ei voi analysoida objektivisoiden tiedostamatonta kuin passiivista esinettä, päin vastoin tällainen rationaalinen toiminta olisi yhtä sen omien odotusten kanssa. Mutta se että ihminen antaa tiedostamattoman kulkea omaa tietänsä ja sen todellisuus on jotakin, jota sen kokemuksen avulla ylitetään, on jotakin, mikä on enemmän kuin keskivertoisella eurooppalaisella on rohkeutta ja kapasiteetia.” Olen sitä mieltä, että elämme aikaa, jossa voisimme nyt lähteä osoittamaan Jungin ajatelleen väärin. Meillä useammalla on sen verran paljon viisautta, rohkeutta ja kapasiteettia, ettei meidän tarvitse alentaa itseämme pelkäksi universaaliksi tieteeseen. Puhdas arkiviisaus kertoo meille esimerkiksi, että jatkuvan aineellisen kasvun tavoittelu ei ole älykästä! Kun kehitymme kannustavassa ympäristössä, pystymme itse kertomaan tai kirjoittamaan itsestämme tuhat kertaa oikeamman ja rikkaamman tarinan kuin kukaan asiantuntija.

Totta tosiaan, tunnen ajoittain itseni normeja rikkovaksi ”huu-haa” höyrypääksi, kun lähden luovasti tutkimaan omaa tiedostamatonta mieltäni rakentaen sille oudon sisäisen multipersoonaisen teatterin ja sisäisen mielenmaiseman. Tällainen ei nimittäin ole meidän hallinnankulttuurissamme mitenkään sopivaa, varsinkaan lääketietelijälle, koska tulkinnat ja käsitteet tulisi vain hakea autoritaaristen asiantuntijoiden rakentamista suljetun empiirisanalyyttisen luonnontieteellisten auktoriteettien rakentamien järjestelmien ”varmoista” ja ”oikeista” käsitteistä. Ongelmani vain on, että jos näin tein, tuli elämästäni ehkä varmempaa ja turvallisempaa, mutta samalla masentavaa ja tarkoituksetonta. Olen toki omaksunut monia asioita tieteellisesti merkittäviltä henkilöitä, mutta koen tehneeni sen dialogisesti reflektoiden heidän ajatteluaan, eli olen käyttänyt heitä peileinäni, integroidakseni nämä ajatukset osaksi omaa maailmankuvaani. En suostu nielemään palaa ensin purekselematta sitä huolellisesti loppuun. Esimerkiksi Georg von Wrightiä lukiessani helpottuneena tajusin, että aina kaikki syvällisempi oma ajattelu on, ja saa olla, aina on puutteellista ja keskeneräistä. Tärkeämpää kuin että ajattelen ”oikein” on se että ajattelen ”itse”. Elämän ydin on sen salaperäisyys ja saavuttamattomuus.

Ymmärrän toki, että lääketieteen tohtori sisareni pitäytyy luonnontieteellisessä empiirisanalyyttisessa viitekehyksessä silloin kun hän tutkii jonkun anestesialääkkeen vaikutusmekanismia. En suosittele, että hän kyselee papilta neuvoja.  Rintasyövän yhteydessä olin kiitollinen siitä lääketieteellistä avusta jonka sain. Sen sijaan silloin kun ihminen kärsii esimerkiksi syövän jälkeisestä ahdistuksesta, on ihmisluonnon mitätöintiä yrittää kääntää se ainoastaan tähän empiirisanalyyttiseen viitekehykseen. Logiikan laki ei ole elämän laki. Ahdistuksen hoitoon voidaan kokeilla asiakkaan lähtökohtiin ja tarpeisiin sopivia erilaisia tukimuotoja. Oikea tuen antaja saattaa olla joskus pappi, kirjallisuusterapeutti tai muu taideterapeutti, lääkäri, ystävä, psykiatri, diakoni, isoäiti, hypnoterapeutti, aviopuoliso, vertaistukiryhmä tai vaikkapa hahmoterapeutti.

Elämme myönteisen muutoksen aikoja. Meidän perfektionistinen asiantuntijakontrollin kulttuurimme on varastanut monelta ihmiseltä heidän itseytensä. Minulla on intuitio siitä, että yhä useampi on vaatimassa takaisin itselleen sen, mikä häneltä on varastettu. Samalla ihmisestä tulee aktiivinen oman elämänsä tarinan kirjoittaja.  Ehkä kiitos muutoksesta kuuluu kuitenkin koulujärjestelmällemme. Kaikista puutteistaan huolimatta, se on onnistunut sivistämään kansaa siten, että he ovat oppineet myös kriittistä ajattelua. Eikö normatiivinen massa-ajattelu on tavallisin syy siihen, että ihmiset voidaan johdatella totalitaariseen väkivaltaiseen toimintaan? Ihmiset eivät kykene itsenäisiin moraalisiin valintoihin, koska he eivät uskalla ajatella itse, koska he pelkäävät ajattelevansa ”väärin”. Joskus minusta tuntuu, että tässä asiantuntijoiden hallitsemassa kulttuurissa monet ihmiset, jopa useat asiantuntijat, eivät uskalla ajatella muita kun muiden ajatuksia, koska he pelkäävät omaa luovuuttansa ja eivätkä uskalla kuunnella intuitionsa ja sisäistä ääntään.

Meidän kulttuurimme ei siis kannusta ajattelemaan itsenäisesti, koska ajattelun pitäisi olla jo valmiiksi käsitteellisesti jonkun ulkoisen auktoriteetin jäsentämää. Huh! Sanon minä… Se mitä sekä kouluissa että yliopistoissa todella tarvittaisiin, on että tieto integroitaisiin osaksi omaa henkilökohtaista merkitysverkostoa. Autettaisiin ihmisiä saavuttamaan itseohjautuvuus.  Tällöin tieto voi muuntua hyvällä tuurilla käytännön elämän viisaudeksi. Tieto on tänä päivänä enimmäkseen ihmisestä irrallista, välineellistettyä informaatiokuonaa. Parhaillaan tuotetaan valtavat määrät juuri tätä ihmisestä irrallista tieteellistä faktainformaatiota. Ei ihme, että monien henkilökohtainen maailma on kaaoksessa, ja ihmiset tuntevat olonsa tukalaksi ja vieraantuneeksi! Onneksi, kun oivaltaa kyseisen suljetun ajattelun lainalaisuudet, on mahdollista hypätä tämän hallinnankulttuurin ulkopuolelle ja lähteä käyttämään luovasti omia aivojansa. Potkaista välillä kaikki logaritmit helvettiin! Tai ei ehkä helvettiin, mutta oikeammelle paikalleen kumminkin. Kuten aikaisemmin olen tuonut esille, tunne on äärimmäisen vapauttava. Mielestäni meidän tämä hallinnan kulttuuri edustaa kollektiivista kontrollifriikkiä sairasta egoa.

Me emme voi hallita luontoa, koska olemme osa luontoa. Jos hallitsisimme luontoa, ei se näyttäisi siltä, miltä se tänä päivänä näyttää. Voimme sen sijaan muuttaa ja ohjata kasvavan monikulttuurisen viisautemme avulla omaa luontoamme, siis tietoisuuttamme ja tämän tietoisuutemme kautta voimme muuttaa ja samalla muokata ympäristöämme, olosuhteitten asettamissa rajoissamme, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Tässä viisauden lajissa olemme kaikki ihmiset ihmisinä samalla viivalla. Luonnontieteellinen tieto voi tarjota meille joitakin työvälineitä parempaan maailmaan, mutta viisautta se ei meille takaa.

Jokainen voi oppia oman luovuutensa avulla ylittämään ”abbaisement de niveu mentalen”, jolla tarkoitetaan sitä että tietoisuuden ja tiedostamattoman kynnystä alennetaan siten, että tiedostamattoman mielen sisällön annetaan vaikuttaa tietoiseen minään. Jotta tähän pystymme, meidän täytyy olla Homo Ludenseja, leikkiviä ihmisiä. Luovuuden lähtökohta on leikki eikä rationaalinen ajattelu. Tietoisuutemme laajeneminen ja uudet oivallukset tulevat nimenomaan siitä, että uskallamme luovasti rikkoa perinteisen rationaalisuuden rajoja.

Me olemme eläneet  jotenkin kummallisessa kylmässä kulttuurissa, jossa vähätellään tunteita ja yliarvostetaan yhden sortin rationaalisuutta. Tunteellisuus ja epärationaalisuus on yhdistetty luontoon ja kehittyneeseen ihmisluontoon puolestaan tämä edellä mainittu kapea-alainen rationaalisuus. Ihan kun ei olisi olemassa muuta rationaalisuutta kuin tätä yhtä rationaalisuutta. Tosiasia on, että tunteita ja järkeä ei voi erottaa toisistaan. Näin toki tehdään luonnontieteessä, mutta kyseessä on mielivaltainen abstraktio, jonka keinotekoisuus mielusti unohdetaan. Carl Jung korostaa, että psykoterapiassa ylitetään kuilu, mutta tämä kuilu ei ole tunteen ja älyn välinen vaan tietyn tyyppisen rationaalisuuden ja älyllisen mielikuvituksen välinen.

Vapauduin itselleni rakentamastani vankilastani, kun tajusin, että saan mielikuvitukseni avulla vapaasti tuottaa dialogisesti uusia ideoita ja ajatuksia, ilman, että minulla täytyy olla jokaisen ajatukseni tueksi tieteellisen auktoriteetin siunaus. Nykyään uskon, että liian usein asiatuntija on oman viitekehyksensä sokaisema. Ihmisiä kannattaisi yhä enemmän kannustaa integroimaan näkökulmasidonnaista tietoa viisaudeksi. Fundamentalistisit rakennelmat, myös tieteellistekninen fundamentalisti, johtavat helposti marginaalisiin väkivaltailmiöihin.

Epätäsmällisyyksistä puheen ollen, tarinaa kirjoittaessa käsitteellinen täsmällisyys kehittyy kokoajan. Uskon, että jotta minun päässäni syntyy järkeviä uusia luovia ajatuksia, täytyy minun uskaltaa kulkea välillä myös itsenäisesti pitkin rationaalisesti ajatellen epärationaalisia polkuja. Siis jotta saavutan jonkun uuden rationaalisen ajatuksen, ei se yleensä ole tapahtunut rationaalisesti vaan irrationaalisesti. Tämän kun oivaltaa, niin maailmasta tulee paljon lumoavampi ja salaperäisempi paikka antaa oman tietoisuuden kehittyä. Ehkä tämän ihmisen luovuuden kunnioituksen vuoksi jungilaisuus on vuosikymmenet kiehtonut juuri taitelijoita; oikeastaan pidän nykyään itseänikin taitelijana. Olen ajatustaitelija, sisäisen teatterini aktiivinen ohjaaja.  Arvostan oman pääkoppani toiminnassa kaikkia niitä osia, joilla on jotakin näistä; mielikuvitusta, älyä, rationaalisuutta, intuitiota ja tunteita. Ihminen ei ole pelkkä luonnontietteitten pimputtaman pienon  kosketin.