Eläköön hiljaisuus – tietoisuuden evoluution kohtu

Elämme mölyn maailmassa. Joka paikasta tulvii hälyä, musiikkia, autojen räminää, telkkarin pauhua ja täällä virtuaalisessa todellisuudessa aistimme täyttää jatkuva informaatiotulva. Se, että joka paikka tulvii kaoottisesti eri aistien informaatiota, ei suinkaan merkitse, että sisällämme olisi syntymässä jotakin suurta ja merkittävää. Mark Twain aikoinaan kirjoitti jotakin siihen tapaan, ettei kanojen karmea kotkotus munimisen jälkeen merkitse sitä, että se olisi synnyttänyt astreoidin. Vähä sama pätee tähän meluisaan aikaamme.

Emäntä tajuaa hiljaisuuden ja ei-tekemisen merkityksen päivä päivältä entistä kirkkaammin. Kehittyäkseen tietoisuutemme tarvitsee hiljaisuutta ja ei-mitään. Emäntä eli nuorena ja varhaiskeski-ikäisenä vuosia alakuloisena; hän hukutti itsensä kaoottiseen mölyn maailmaan. Hän turvautui jo etukäteen tuhoon tuomittuihin epätoivoisiin ihmissuhteisiin, erilaisiin addiktioihin, liialliseen alkoholinkäyttöön, tupakointiin, työnarkomaniaan. Kaikkeen tähän säälittävään käyttäytymiseen hän hukutti itsensä ihan vain siksi, ettei hän uskaltanut kohdata aitoa itseään. Kymmenen, viisitoista vuotta sitten Emäntä tuskin olisi kestänyt olla edes yhtä viikonloppua yksikseen. Hän olisi varmaankin pelännyt joutuvansa kohtaamaan oman epätoivonsa. Kaiken tämän fantastisen kiireisen virikemaailman keskellä Emäntä oli hämmentynyt, pitkästynyt ja alakuloinen. Hän oli suoraan sanoen helvetillisen yksinäinen ja oli hetkiä, jolloin hän koki äärimmäisiä tyhjyyden kokemuksia.

Alice Miller (The Drama of Being a Child) väittää, että ihminen on masentunut, koska hän kieltää itseytensä. Depressiivinen ihminen kieltää itseltään omat tunnereaktionsa. Hän ei saa olla aito kokeva ihminen. Kirjottaminen kuljetti Emännän uuteen eheyttävään addiktioon; kirjoittamisen addiktioon. Addiktioon, jossa hän voi hiljaisuudessa kohdata itsensä ja tunteensa omin silmiin, omin ajatuksin, omin aistein. Kirjoittaminen voi olla itseyden naamiaisjuhlaa. Se voi olla prosessi, joka vapauttaa itsen olemasta muiden ajatusten vanki. Ihminen saa olla aito kokeva, tunteva, oma itsensä. Hän voi kokea vapaasti elämän mystisen ja kiehtovan olemuksen.

Alakulonsa keskeltä, Siirtolassa, luovuutensa kohdussa, Emäntä synnytti uudestaan itsensä. Hän ponnisti itsensä uutena lapsena ulos toisenlaiseen maailmaan, epävarmuuteen. Se on paikka, jonne ei tänä päivänä yleensä kouluissa tai yliopistoissa johdateta. Vapaat ja luovat ajatuksemme kun pelottavat tietäviä, koska tällaisten ajatusten ajattelu merkitsee aina heittäytymistä epävarmuuteen ja ei-tietämiseen. Meidän nykyinen kulttuurimme on kontrollin kulttuuri, jossa yritetään auttaa ihmisiä kasvamaan vain tieteellisen varmoihin ajattelumalleihin. Niin varmoihin, niin varmoihin, että niiden takana olevien ihmisten epävarmuus ei voi olla näkymättä. Sillä emmehän koskaan voi olla varmoja, onko ihmisen tunne aito, vai itsensä vastakohta.

Tämän päivän tieteelliset instituutiot ovat pullollaan ihmisiä, jotka yrittävät mahduttaa ajatuksiaan niiden kontrolloituihin ”varmoihin” raameihin. Ja Emännän mielestä on oikeastaan melko koomista, että samaan aikaan ihmetellään miksi sadat tuhannet ihmiset syövät masennuslääkkeitä. Onhan paradoksaalisesti maailmamme varmempi ja turvallisempi kuin koskaan. Kontrollille rakentuva maailmankuva on yksinkertaisesti masentava. Ei tarvitse suurta sydämen viisautta, jotta ymmärtää varmuuden kaapuun kätketyn pohjattoman masentavan epävarmuuden! Tämän kun Emäntä oivalsi, parani hän melko nopeasti omasta alakulostaan.

Ainakin Emännälle tällainen varmuuden maailma oli irvikuva kotoisasta maailmasta, jossa ihmisen on hyvä olla. Hälyn ja kontrollin maailmassa ihmiselle ei anneta tilaa hiljaisuuteen, omiin ajatuksiin, itsensä kohtaamiseen. Kaikkein parhaat ajatuksensa Emäntä on löytänyt silloin, kun hän luonnon keskellä ja hän ei tee mitään muuta kuin pelkästään on tai sitten hän vain leikkii omalla tietoisuudellaan. Ja siinä onkin vasta leikki, leikkien kuningasleikki! Tietoisuudella leikkivä kun ei ole koskaan enää pitkästynyt. Hän kun saa olla jälleen lapsi, joka voi ennakkoluulottomasti olla takertumatta mihinkään totuuteen. Emännän mielestä juuri hiljaisuudessa voi avautua ihmiselle ihmisen sydämenviisaus, luovuus ja ajatuksien todellinen vapaus. Keskellä ei-mitään hänestä voi kasvaa se ihminen, miksi hänet on tarkoitettu.

Hiljaisuus on vastalääkettä nykyiselle meluisalle maailmalle. Hiljaisuus on ulottuvuus, tyhjä tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä ja oman henkisyytensä. Siellä kansalainen voi kasvaa eettiseksi ihmissieluksi. Hänen ei tarvitse olla pelkkä ”psyyke”, ”kuluttaja” tai ”mieli”. Hiljaisuudessa ihminen voi kohdata ajatuksensa ja hän kykenee näkemään todellisuuden kiehtovat loppumattomat värikkäät näkökulmat. Niiden leikissä hän voi vapaasti etsiä omaan elämäänsä halutessaan myös hengellisiä merkityksiä. Hiljaisuudessa mietiskelijä voi rikkoa tietoisuutensa rajoja, vaikkapa mystisillä kokemuksilla, ihan ilman huumeita, voimana vain ei-mikään.

Mietiskely on Emännälle sekä ajatusten leikkiä ja ajatuksettomuutta. Se on Emännälle irtaantumista valtaa pitävästä masentavasta yksipuolisten asiantuntijoiden normiajattelusta ja siirtymistä itsensä kuunteluun. Harva enää edes yliopistossa uskaltaa ajatella itse omia ajatuksiaan, koska hän haluaa kaikille ajatuksilleen tieteellisten auktoriteettien varmuuden leiman. Pään viisaus on meillä Emännän mielestä yliarvostettua. Koska Emäntä pitää pään viisautta tärkeämpänä sydämen viisauttaan, joutui hän yliopistouran sijaan valitsemaan yksinäisyyden, tietokirjailijana olemisen. Hän kun voi huonosti, jos hän olisi joutunut ajattelemaan vain yliopiston asiantuntijoiden normiajatuksia. Emännän mielestä viisaus kasvaa vaan sellaisissa päissä, joissa ihminen uskaltaa olla avoin kokemuksillensa. Paluu paratiisiin alkaa, kun ihminen hiljaisuudessa keskellä ei-mitään uskaltaa olla ihan vai oma itsensä.

Hiljaisuudessa ja sen tuomassa yksinäisyydessä on se hyvä puoli, että Emäntä kokee voivansa nyt oman laajentuneen tietoisuutensa kautta saavuttaa tuhansia eläviä ja kuolleita ihmisiä. Hän huomaa olevansa osa ikuista tietoisuuden evoluutiota. Hän huomaa, että aikaisemmin, kaiken virikerikkauden, hälyn ja ihmismäärän keskellä hän kärsi yksinäisyydestä. Nyt, hiljaisuudessa, kaukana kaikesta, hän huomaa iloitsevansa uudesta vapaudestaan, jossa yksin ollessaankaan hän ei koe yksinäisyyttä. Hän kun on juurtuneena nyt ikuiseen tietoisuuden virtaan.

Mainokset

Sielun vapaus on tietoisuutta

Siirtolan Emäntä on tullut siihen päätelmään, että elämme aikaa, jossa länsimaisten perheiden lapsista harva koskaan saavuttaa sitä elintasoa, mitä heidän vanhempansa ovat saavuttaneet. Tämä voi olla monelle vaikea asia. Samaistammehan helposti identiteettimme omaisuuteemme. Olemmehan tottuneet siihen ajatukseen, että aina uuden syntyvän sukupolven tulisi olla vauraampi kuin edellisen. Emäntä tarkoittaa siis AINEELLISTA elintasoa. Harva lapsista saavuttaa sitä materialistista elintasoa, joka meillä nyt on. Oikeastaan tämä aineellinen ”köyhtyminen” on Emännän mielestä hyvä asia. Me ihmiset joudumme tarkistamaan omia arvojamme. Yhä useampi on jo oivaltanut, että emme voi jatkaa luonnonvarojen haaskausta.

Maailmankylän uusi kansalainen joutuu rakentamana uuden identiteetin, sellaisen, jossa hän ei määrittele omaa identiteettiänsä omistamansa omaisuuden kautta. Hän joutuu ohjelmoimaan itsensä uudelleen siten, että hän kunnioittaa luontoa ja ihmisluontoa, myös muiden kulttuureiden ja vähemmistöjen ihmisluontoa. Jospa tämä uusi uljas kansalainen ei ole ”työholisti,” joka kuormittaa kovalevynsä siten, että hän menee rikki jo ennen aikojansa. Sen sijaan hän kenties on ihminen, jonka ei tarvitse kilpailla ja voittaa ollakseen arvokas. Uljas uusi maailmankansalainen tajuaa, että jo liian pitkään eläneessä Zeuksien, Ateenien ja Aresten sotaisassa kilpailuvaltakunnassa hän vie itsensä ja lapsensa ennen aikaiseen hautaan.

Uuden maailman kansalainen tajuaa, että maailma on epätäydellinen ja hän itse on haavoittuvainen. Elämä ei ole jotakin joka täytyy ansaita jatkuvalla puuhastelulla, vaan se on lahja, joka meille jokaiselle on annettu toteutettavaksi. Siirtolan Emäntä ei ole koskaan voinut hyvin maailmassa, jota asiantuntijat yrittävät kaikin mahdollisin keinoin kontrolloida kansalaisiaan. Ne ihmiset, joita hän eniten ihailee, eivät ole läheskään aina asiantuntijoita, vaan he ovat ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet eettistä autenttista itseään luodakseen maailmasta kauniimpaa ja parempaa. Tällaisia pieniä suuria ihmisiä on ihan lähelläkin… Ensimmäiseksi tulee mieleen kai viimeinen suomalainen kotoansa runonlaulannan oppinut mies ja itsekseen pienenä viulunsoiton opetellut Jussi Huovinen Kuivajärven vienalaiskylästä. Emännästä näyttää siltä, että hän on toteuttanut aktiivisesti aitoa itseyttään antamalla kulttuurista ja taiteellista muotoa kokemalleen. Pieni ihminen voi olla suuri, silloin kun hänen ponnistelujaan motivoi itsensä toteuttaminen eikä vain oman egonsa pönkittäminen.

Siirtolan Emäntä on oikeastaan hyvin mielellään vaikuttamassa yliopistojen ulkopuolella. Hänen silmissään yliopistot ovat kärsineet inflaation. Ehkä juuri siksi, että häneltä on kadonnut usko yliopistojen ja niiden tiedon erinomaisuuteen. Viimeinen pisara Emännän epäluottamuksen oli se, että näitä valtahierarkioita (epäterveine lieveilmiöineen) on alettu ohjaamaan ja johtamaan kaupallisin intressein. Voiko kohtuullisempaa ihmiskunnan elämää ohjata tällaiset insituutiot? Kuka voi tuotteistaa taloudellisesti hyödynnettäväksi sen, että ihmiset eläisivät inhimillisempää, kohtuullisempaa ja autenttisempaa elämää? Voiko kohtuullisempi elämä, säästäminen ja vähempi kuluttaminen olla kaupallisesti orientoituneitten yliopistojen intresseissä? Emäntää kiinnostaa enemmän sellainen tieto, jossa ihmiset kuuntelevat sydämen viisauttaan sekä toisiansa, ja oppisivat erottamaan egonsa tarpeet oikeista aidoista tarpeistaan. Ei sen puoleen, toki tällaisia ihmisiä on yliopistoissakin, mutta nykyinen yliopisto instituutiona ei Emännän mielestä istu tällaiseen kohtuullisemman elämän ajatukseen.

Todellinen sielun vapaus on tietoisuutta. Uuden ajan kansalainen tarvitsee dialogikumppaneita, jotka auttavat maailmankansalaisia kasvamaan tietoisuustaitoisiksi aidoiksi ihmisiksi. Egokeskeinen nykyinen kiireinen maailma tähtää asiantuntijoiden kontrolliin ja turvallisuuteen. On kuitenkin niin, että sielumme haluaa elää. Siihen tarvitaan tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sielumme ei suostu siihen, että asiantuntijat varastavat sen itseohjautuvuuden.

Siirtolan Emäntä ei yhtään ihmettele, että tällaisessa maailmassa moni voi pahoin. Elääksemme tarvitsemme sielun vapautta – ja nimen omaan sielun! Yksi tämän maailman nurjia puolia on, että kaikki on kavennettu materialismiin, ja meiltä on varastettu sielumme. Ei ihme, että moni tuntee olonsa tyhjäksi, koska heille ei ole opetettu mitään muuta tapaa elää. Koulusta saakka meille opetetaan ”faktaa”, jota voidaan ”taloudellisesti tuotteistaa”. Ei ihme, että moni meistä kulkee maailmassa sieluttomana orpona ja juurettomina kuluttajana, jonka identiteetti on kutistettu siihen, kuinka hyvin hän palvelee herra Materiaa.

Siirtolan Emäntä on kuitenkin toiveikas. Hänestä maailmassa on merkkejä siitä, että ihmiset eivät enää halua elää ”resurssina”, ”kuluttajina” tai ”tapauksina”. Yhä useampi haluaa olla jälleen sielu, joka vaeltaa omalla ainutkertaisella polullaan elämän tarkoitusta etsimässä. Polku on aina enemmän tai vähemmän kivinen. Jokainen kohtaa sillä enemmän tai vähemmän kärsimystä, sairautta ja kuolemaa. Ja juuri siksi me tarvitsemme toisiamme, oppaita, jotka auttavat meitä löytämään tarkoituksen elämälle silloin, kun liikumme haparoiden pimeässä. Ollessamme yksin meidän sisäämme kasvaa liian helposti vihaa ja ahdistusta, ja saatamme lähteä tiedostamatta toteuttamaan varjomme itsekkäitä, joskus jopa demonisia, päämääriä. Siksi kenties, ettei meille ole kukaan opettanut muuta tapaa olla.

Tietoisuustaidot, ongelmanratkaisutaidot, luovuus ja läsnäolon taidot ovat tärkeitä taitoja, joita sydämenviisautta omaavat oppaamme voivat meille opettaa. Siirtolan Emännän mielestä ne ovat alkamassa olevalla aikakaudella huomattavasti tärkeämpiä taitoja kuin mitkään kaupallisesti hyödynnettävät faktat, vaikka nekin tärkeitä toki ovat. Leipää meillä vielä on, kun se vaan jaetaan oikeudenmukaisesti, mutta monien sielu näkee tämänhetkisessä maailmassa nälkää.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 16

Kun lukija lukee tarinoita esimerkiksi Emännän äidin kuolemasta, saattaa hänelle tulla mieleen, että kylläpä tietokirjailijaemäntä värittelee kultahipuilla omaa menneisyyttään. Emäntä myöntää, että tämä on yksi esteettisyyteen pyrkivän tarinankirjoittajan etuoikeus. Oikeastaan hän uskoo, että ihminen elää onnellisempaa elämää, kun hän välillä sirottelee kimallusta ja enkeleitä menneisyyteensä. Toki joskus ihminen voi myös hyötyä siitä, että hän värjää jonkun tapahtuman entistä mustemmaksi, tarinan kontrastien kirkastamiseksi. Kenenkään elämä ei ole historiallisten tosiasioiden kokoelma. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitää kieltää esimerkiksi virheemme ja erehdyksemme. Voimme kuitenkin nähdä myös vaikeat kokemukset menneisyydessä oppimiskokemuksina, jolloin niiden ei tarvitse jäädä haamuiksi kummittelemaan mieleemme. Tiede, uskonnot ja taide voivat auttaa meitä, kukin omalla tavallaan, sijoittamaan itseämme uudella lailla maailmaan.

Tarinoissamme voimme iloita vertauskuvien ja myyttien mahdollisuuksista! Saatamme liittää niitten avulla uutta oivallusta kertomuksiimme. Eräs tärkeä asia, jonka voi oppia esimerkiksi metaforien kautta, on anteeksiantaminen itsellemme. Emännän mielestä Kristuksen ristiinnaulitseminen on yksi historian kauneimpia symboleja itselle anteeksiantamisesta. Oljenkortena eheään tarinaan voi olla hengellisyytemme. Emäntä uskoo, että anteeksianto on yksi kuolevan tärkeimmistä ystävistä. Sillä on siksi varmaankin keskeinen osa myös kuolemaan liittyvien uskonnollisten rituaalien symboliikassa. On parempi kuolla, kun ihminen on antanut itselleen ja läheisilleen anteeksi. Anteeksianto voi olla pieni maallinen taivaskokemus.

Siirtolan Emännän mielestä ihanteelliseen elämän päättymiseen kuuluu se, että ihminen tietää, että nyt on aika lähteä; matkaaja kerää ”kimpsunsa ja kampsunsa” rauhallisesti, ja hän poistuu pää pää pystyssä elämänjunasta. Jokainen meistä on junassa vain pienen pienen hetken ikuisuutta. Astumme siihen yllättäen ja odottamatta, samoin moni poistuu siitä samoin eväin. Toisille annetaan enemmän aikaa tavaroittensa keräämiseen. Tästä junavertauskuvasta tuleekin Emännän mieleen eräs Rachel Naomi Remenin tarina pojasta, joka sairasti parantumatonta syöpää. Saattohoito oli meneillään sairaalassa. Eräänä iltana poika heräsi tokkurastaan ja hän alkoi heikoilla voimillaan innoissaan kertoa, kuinka hän on huomenna palaamassa takaisin kotiin. Henkilökunta palaverissaan ihmetteli kovasti, että oliko heidän keskuudessaan joku, joka tällaista oli pojalle luvannut. Eihän se ollut mitenkään mahdollista! Syyllistä etsittiin. Remen meni keskustelemaan pienen potilaansa kanssa, ja kävi sitten keskusteluissa ilmi, ettei poika tarkoittanutkaan maallista kotia, vaan hän tarkoitti taivaan Isän kotia. Poika oli pakkamassa tavaroitaan mennäkseen Jumalan luo. Seuraavana päivänä poika kuoli. Tämä nuori miehen alku pystyi siihen, mihin meistä harva pystyy. Hän eli kauniin esteettisen elämäntarinan, vaikkakin lyhyemmän sellaisen.

Jotta kuoleman estetisointi on mahdollistaa, täytyy Emännän mielestä ihmisen hyväksyä elämän moniulotteisuus ja perspektivismi. Elämä on joskus kevyttä, ja joskus hyvinkin vakavaa leikkiä. Näin ihminen vapautuu tulkintojen – erilaisten vertauskuvien – leikkiin, eikä hän jää nihilistisesti kiinni vain yhteen suosittuun autoritaariseen näkökulmaan. Hengelliset merkitykset ovat hyvin monien ihmisten elämässä toivon tuojia. Ne voivat olla osa tätä luovaa toimintaa, jonka avulla jäsennämme elämäämme ja olemassaoloamme osana luontoa ja maailmankaikkeutta. Siinä mielessä hengellinen matematiikka eroaa luonnontieteellisestä, että voimme onnistua rakentamaan sen avulla tulkintoja, joissa kaksi ristiriitaista näkemystä yhdistyy uudella tietoisuuden tasolla ymmärrettäväksi.

Uskonto antaa tilaa paradokseille. Niin kuin David Aldridge huomauttaa, terve hengellisyys on perFORMatiivista, muotoa muodottomalle antavaa. Emäntä ei usko, että uskonnollista totuutta voi koskaan saavuttaa, vaan hengellisyyden harjoittaminen on samanlaista aktiivista toimintaa kuin terveys. Se on virrassa kellumista tai polulla kulkemista. Ihmisen uskonnollisuus on totuudellistamista, samaan tapaan kuin terveys on oikeastaan tervehtymistä. Molemmat ovat aktiivista ihmisen henkilökohtaista toimintaa. Joskus Emännästä tuntuu siltä, että menneiden aikojen tiede on opettanut meidät passiivisiksi terveystoimenpiteiden kohteiksi.

Emännän hengellisyys ei siis ole toimintaa, jossa hän odottaa välttymistään kuolemanjälkeistä helvetistä tai hän odottaisi kärsimättömänä etuoikeutettua paikkaansa taivaan paratiisissa. Sen sijaan hän uskoo, että jokainen voi tavoittaa kaistaleen symbolista taivasta jo maanpäällä, seuraamalla omaa henkistä/hengellistä polkuaan. Samoin voimme kuljettaa itsemme jo elämässämme suoraan helvettiin, josta onneksi jotkut ovat pystyneet vielä nousemaan. Toki asia lienee, että meille kaikille ei ole jaettu samanlaisia kortteja. Toiset saavat jo lähtökohtaisesti paremmat kortit, ja heidän on helpompi saada käteen täyskäsi kuollessaan. Siksi olisikin tärkeää, että korttien jako olisi tasapuolista. Kaikki ihmiset saisivat suunnilleen yhtä hyvät aloituskortit. Tässä asiassa maailmassa on vielä paljon tekemistä!

Emäntä ei ota vastaan pappien tai muitten hengellisten auktoriteettien valmiiksi pureskeltuja totuuksia siitä, ketkä joutavat helvettiin ja ketkä taivaaseen. Emäntä pelaa itse omia ikuisuuden korttejaan, vaikkakin muutamalta papilta hän on saanut hyviä vinkkejä taitavaan pelaamiseen. Usko on Emännälle nimittäin intohimoista subjektiivisuutta, jonka tulosten pitäisi näkyä myös käytäntönä elämässä rakkauden tekoina. Jumala on Emännälle subjektiivisen sielun lepopaikka. Parhaiten sitä kuvaa Sören Kierkegaardin sanat: ”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.” Uskossa Emäntä on nuoli, joka on suuntautunut kohti Jumalaa. Se on joki, jossa kellutaan, joka kuljettaa sielun ikuisuuden mereen. Uskossa hän irrottautuu rationaalisesta älystänsä, ja hän myöntää nöyrästi, ettei kaksi ynnä kaksi olekaan aina neljä. Sen sijaan lopputulos voi olla yllätys. Emäntä luo oman suhteensa Jumalaan tieteellisten havaintotodisteiden vastaisesti. Minkälaista on levätä Jumalassa, siitä voi saada Emännän mielestä esituntumaa mystisissä kokemuksissa.

Tässä yhteydessä Emäntä ei malta olla huomauttamatta, että monet asiat elämässä ovat epärationaalisia. Onko rationaalista juoda viinaa tai polttaa tupakkaa? Miksi tieteen riemuvoitosta ja suurestä älystämme huolimatta olemme ennennäkemättömän ekokatastrofin kynnyksellä? Miksi monet hammaslääkärit ja lääkärit alkoholisoituvat, vaikka heillä on niin kamalasti tietoa? Entä onko järkevää pelätä kuolemaa? Eikö ihmistä, myös länsimaista ihmistä, ohjaa rationaalisuuden lisäksi kielletyt tunteet?

Kuolemanpelko on Emännän mielestä aivan yhtä järkevää kuin ahdistuksemme ajatuksestamme, ettemme olleet vielä olemassa ennen syntymäämme. Mutta miksi elämme kuin kuolemaa ei olisi? Onko rationaalista kieltää kuolema? Eikö se ole aivan yhtä rationaalista kuin että kieltäisimme syntymämme? Tietoisuus kuolemastamme voi olla hyvä asia, koska se voi antaa meille parhaimmillaan rajantajun. Johannes Ojansuu on kirjoittanut tästä erinomaisen kirjansa, Pyhyys – Rajalla oleva ihminen. Emäntä on sitä mieltä, että juuri oivalluksemme aikamme rajallisuudesta saattaa palauttaa ihmiselle kadoksissa olevat läsnäolon taidot. Kun rajantajumme puuttuu, ihminen elää ikään kuin hänen päivänsä eivät olisi luetut. Ainahan on aikaa palata asiaan, kun ihminen toimii jotenkin väärin.

Emännästä näyttää siltä, että ihmiset tänä päivänä sairastavat ikuisuuden tautia (ajatus Johannes Ojansuulta). Ennen tätä tautia sairastanut haki ikuista elämää pelkästään uskonnosta. Nykyään sitä haetaan myös tieteestä. Nykyihminen pyrkii oman kuolevaisuuteensa voittamiseen tieteen keinoin. Tämä ikuisuuden tauti ilmenee myös siten, että pyrimme epätoivoisesti sanomaan jotkin sataprosenttisen varmaa ja pysyvää ihmisestä riippumattomasta todellisuudesta. Ihminen ei kykene tyytymään elämän epävarmuuteen, ihmisenä olemisen haavoittuvuuteen ja haurauteen. Tämä tieteellinen ikuisuuden tauti taitaa olla tämän päivän ihmiselle aikamoinen riesa. Emäntä yrittääkin omalla esteettisellä ja narratiivisella lääketieteellä, subjektiivisuuden ylityksellän, hoitaa tätä tautia.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 7

Emännän mielestä Raamatussa erityistä ihmisten huomiota tarvitseva käsky voisi olla tänä päivänä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta kauan eläisit maanpäällä”. Emäntä on nimittäin sitä mieltä, että meidän olisi noustava uudelle ekologisemmalle tietoisuuden tasolla jossa lakkaamme palvomasta vain teknokraattista maskuliinista hierarkista rationaalista edistystä, jolla ”kesytämme” luonnon ja itsemme. Samoin mennyttä aikaa edustavat patriarkaaliset hierarkiset uskonnot.

Emäntä uskoo, että maailmanlaajuisesti on nousemassa maskuliinisen älyn rinnalle tasa-arvoiseksi feminiinien, kokonaisvaltainen, villin ja kesyttämättömän Maaäidin pelottava, mutta samalla hoivaava viisaus. Onneksi vaikuttaa siltä, että yhä useampi nainen ja mies on alkanut tämän jo tiedostaa. Naiset uskaltavat sanoa yhä useammin äänen poikkeavat mielipiteensä, eivätkä he anna teknokratian asiatuntijoiden tukahduttaa ääntänsä. Sitäpaitsi Siirtolan Emäntä on linkittynyt sekä reaali- että virtuaalimaailmassa moniin miehiin, jolla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia olla sinut oman feminiinisen puolensa kanssa. Jotenkin tuntuu siltä, että me ihmisenviranhaltijat ollaan yhteisellä asialla, kasaamassa jälleen eheäksi sitä, minkä asiantuntijat ovat maailmassa ja meissä pirstoneet. Ja yhä useammasta asiantuntijasta on tullut ihmisenvirkaatekevän tärkeä dialoginen integraatiokumppani.

Uusia psykiatrisia diagnoosiehdotuksia

Integratiivisen lääketietiedettä ymmärtävä ihmisenviranhaltija ja asiantuntija tajuavat kumpikin diagnoosien kulttuurisidonnaisuuden. Siirtolan Emännän yksi harrastus onkin keksiä diagnooseja ja leikkiä sellaisilla. Psykoanalyytikko Erich Fromm aikoinan toi jo esille omana mielipitenään, että vaikka miljoonat ihmiset kärsivät samanlaisesta psyykeen sairaudesta, heitä ei kuitenkaan välttämättä leimata hulluiksi. Entä jos suuri osa meistä nk. terveistä onkin mielenterveysongelmapotilaita. Onhan kulttuurimme äärimmäisen traumatisoiva. Kasvatuksemme ja yhteiskunnallisessa muutoksessa on pyritty kaikin keinoin irrottamaan meidät omista tunteistamme ja luonnosta. Meillä yliarvostetaan tiedon pirstomista ja lokeroimista pieniksi palasiksi, jonka jälkeen vain ”asiantuntija” kykenee ymmärtämään ja kontrolloimaan ”totuutta”. Ihminen kesytetään toimimaan tämän totuuden käskytyksessä.

Siirtolan Emäntä on yrittänyt kovasti puhua sen puolesta, että lanseerattaisiin uusi diagnoosi DSM-luokitukseen. Se olisi nimeltään ”materialistinen luonnehäiriö”. Alain Bolton puhuu samasta sairaudesta nimellä ”statusstressi”(status anxiety). Tästä sairaudesta kärsivä ihminen saa arvon itselleen vain ulkoisten materialististen arvosymbolien kautta. Hänelle koko maailma on vain materiaa. Perusongelma sairaalla on, että hänellä täytyy jatkuvasti kuluttaa. Täytyyhän hänellä olla enemmän ja kalliimpia tavaroita kuin naapurilla. Ja täytyyhän hänen käydä useammassa maassa kuin naapuri on käynyt. Tai työtoveri, tai sisko tai veli. Tämän ihmisen addiktio on shoppaaminen. Ja jatkuva matkustaminen. Kun ihminen paranee tästä häiriöstä, huomaa hän kykenevänsä elämään merkityksellistä elämää myös ekologisesti kohtuullisimmissa puitteissa. Elämän laatu voi olla hyvä aineellisesti vaatimattomissakin oloissa. Kuten tiedämme, keskeinen terveyttä edistävä tekijä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Toinen diagnoosin Emäntä ”varasti” Chellis Grendinningiltä (My Name Is Chellis and I’m in Recovery from Western Civilization). Tämän diagnoosin nimi voisi olla vaikkapa ”teknologia addiktiivinen persoonallisuushäiriö”. Tälle ihmistyypille on tärkeintä uuden teknisen tiedon ja keksintöjen kehittäminen. Sillä ei ole mitään merkitystä, parantavatko vai huonontavatko nämä keksinnöt ihmisen ja hänen ympäristönsä elämänlaatua. Tärkeintä on, että luonto alistetaan mahdollisimman täydellisesti ihmisen käyttöön ja business pistetään pyörimään. Tyypillistä tälle addiktiiviselle persoonalle on se, että samoin kuin alkoholisti, hän kieltää jatkuvasti addiktionsa olemassa olon. Hän selittelee järkensä avulla, ettei kysymyksessä ole suinkaan mikään addiktio. Tilannehan on täysin hallinnassa!

Tämä tekninen keksintö vain edistää kaikkien parasta. Eikä sitä paitsi tekniikka eikä tiede ole epäeettistä. Epäeettistä on vain se, että joku käyttää tuotetta väärin! Sitäpaitsi juuri tällä tekniikalla saavutetaan loppujenlopuksi vain pelkkää hyvää. Asiantuntijat ovat asian tutkineet ja todistaneet matematiikalla ja tilastotieteellä! Lisäksi teknisestä persoonallisuushäiriöstä saattavat henkilöt voivat koko ajan valehdella itselleenkin, että kysymys on vain pelkästä yhteishyvästä. Surullisen kuuluisa esimerkki on kohdunsisäinen ”Dalkon Shield” ehkäisyväline, jonka seurauksena 300 000 naista on nostanut syytteet kyseisen ehkäisymenetelmän valmistajaa vastaan.

Tyypillistä teknisestä luonnehäiriöstä kärsivälle on myös kontrollihalu, jolla valheellista hallinnan tunnetta yllä pidetään. Teknologia addiktiivisessa yhteiskunnassamme joidenkin asiantuntijoiden avulla ylläpidetään valheellista ”hallinan harhaa”. Ihminen luulee olevansa mestari, joka aina tilanteessa kuin tilanteessa hallitsee luontoa. Asiantuntijat kyllä tietävät, että ydinvoima on täysin turvallista, kunhan sääntöjä vain noudetaan! Tästä teknisestä luonnehäiriöstä kärsivät ihmiset ovat mukana epädemokraatisessa sosiaalisessa prosessissa, jossa ihminen traumaattisesti irroitetaan luonnosta ja omista tunteistaan. Tämä traumatisoituva ihminen vieraannutetaan siis omasta sisäisestä maailmastaan teknologian avulla, ja hänen sisäinen maailma siirtyykin ulkoiseksi, tekniikalla kontrolloitavaksi virtuaaliseksi kylmäksi numeroin hallittavaksi epäinhimilliseksi maailmaksi. Tieteellistekninen innovointi pelkkä aineellinen edistys ”älyllistetään” aina suurimmaksi edistykseksi ja imperialistiseksi elämän päämääräksi.Tällä imperialismilla on Äiti Maan kannalta tuhoisat seuraukset. Onneksi Äitimaa on alkanut puhua yhä kuuluvammalla äänellä luonnon ja tavallisten naisten kautta.

Koko länsimaista sivilisaatiota yhdistää Chellis Glenddingenin mukaan addiktiivisuus. Kaikkea täytyy olla addiktiivisesti: tavaraa, työtä, harrastuksia ja matkoja. Valtaväestö kärsii kollektiivisesti tästä addiktiivisesta elämäntavasta. Kansa on kesytetty kuluttajiksi, jotka tahtovat heti, paljon ja vielä ennemmän. Addiktiiviselle kulttuurille on tyypillistä, että ajatellaan vain sitä hetkellistä mielihyvää, jonka addiktiivinen elämäntapa tuottaa tässä hetkessä, eikä ajatella käyttäytymisen pitemmän ajan seurauksia tuleville sukupolville.

Diagnoosithan, etenkin psyykkiset diagnoosit, elävät kulttuurimme mukana. Miksi emme siis voisi määritellä sairautta suhteessa siihen kuinka kohtelemme luontoamme ja ihmisluontoamme? Eikö olisi tulevaisuutemme kannalta järkevää rakentaa diagnooseja, jotka olisi myös suhteutettu ekologisiin kriteereihin? Eikö tällä olisi selkeät myönteiset vaikutukset ympäröivään luontoomme ja mitä ilmeisimmin myös ihmisluontoomme? Tulisiko maailmassa parempi paikka elää, jos tällaiset diagnoosit lisättäisiin DMS-luokitukseen?

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 4

(Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kirjaa luettu s. 102 saakka)

Kirjassa Juha Pihkala ja Juha Valtaoja käyvät mielenkiintoisen keskustelun hedonismin olemuksesta.

Seuraavaksi Esko Valtaoja ja Juha Pihkala käyvät hedonismin kimppuun. Esko kirjoittaa: ”Mielihyvän pelko, nautinnon kavahtaminen sekä maallisten ilojen väheksyminen ja kieltäminen piilevät kuitenkin pinnan alla lähes kaikissa uskonnoissa.” Tämän jälkeen hän tuo esille luettelon erilaisia fundamentalisuskovaisia ja muiden ihmisryhmien kummallisia asenteita, kuten kahvin juomisen kieltämisen (?), alkoholivihamielisyyden, seksivihamielisyyden ja herkuttelun, jotka hän sitten kytkee ”uskovaisten” käyttäytymismalleiksi. Lisäksi Valtaoja väittää, että asioiden paheksunta on monin verroin yleisempää ”uskovaisissa” kuin väkivallasta huolta kantaminen. Valtaoja määrittelee hedonismin vähintäänkin mielenkiintoisella tavalla . Se on hänen mielestään itsensä hyväksymistä ja itsensä rakastamista.

Juha Pihkala korostaakin vastauksessaan sitä, mitä hedonee tarkoittaa, eli alunperin käsite tarkoittaa nautintoa. Hedonismi edustaa hänen mielestään eettistä egoismia, jossa vain haetaan omaa henkilökohtaista nautintoa. Pihkala tuo esille myös sen mielenkiintoisen seikan, että ainakin Antiikin Kreikassa tämä eettinen asennoituminen elämään edelsi kulttuurin hajoamista. Kansa vieraantui yhteisöstään, ja heidän elämänsä keskittyi ”leipään ja sirkushuveihin”. Pihkalan mukaan elämä on Jumalan hyvä lahja. Kun elämme väärin, pilaamme paratiisiamme ja tuhoamme sen elämiä, kohtelemme kaltoin kanssaihmisiämme sekä lähellä että kaukana. Kaikki tämä tuo Pihkalan mukaan paljon kärsimystä eikä tällainen kärsimys jalosta ihmistä.

Emäntä on omaksunut omat ajatuksensa tästä hedonismi teemasta psykologi Carl Jungilta sekä filosofeilta Sören Kierkegaardilta ja Ralph Waldo Emersonilta. Emännän mielestä kulttuuri, jossa ihmiset keskittyvät vain omiin aineellisten ja viettiperäisten mielihyvätarpeittensa tyydyttämiseen on primitiivinen. Toisin sanoin tällainen kulttuuri on yksilöitymättömien massaihmisten kulttuuri. Kun ihminen löytää itseytensä, ja suhteensa Jumalaan, hän luontaisesti toimii eettisesti, eikä hän tavoittele ensisijaisesti vain omaa henkilökohtaista mielihyvää ja onnea.

Sören Kierkegaard jakaa ihmisen yksilöitymisponnistukset eri vaiheisiin (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen). Keskityn tässä nyt vain tähän esteettiseen tasoon, koska mielestäni siinä hän kuvaa hienosti hedonistista elämäntapaa. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen individualistista mielihyvähakuista Homo Economicus elämää. Ihmistä joka etsii omaan elämäänsä jatkuvasti uusia hedonistisia kokemuksia. Kansalainen elää siis esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason, erilaisten hedonististen kokemusten ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Hän puuhastelee, ”sublimoi”, energiaansa kaiken maailman epäolennaisiin asioihin, jotta hänen ei vain tarvitsisi kohdata omaa aitoa eettistä itseyttään. Emäntä väittää, että edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla luontoa ja ihmisluontoa vahingoittavalla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, kukasta kukkaan lentamisillä, extreme-kokemuksilla, bilettämisillä, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla.

Emäntä epäilee vahvasti, että onko tällainen elämä aidosti onnellisen ihmisen elämää. Hänen mielestään se näyttäytyy valitettavan usein epätoivoisen ihmisen elämältä. Tämä ihminen hukuttaa itsensä kaiken maailman sijaistoimintoihin, koska hän ei osaa tehdä muuta. Emännän silmissä tämä nykyinen materialistinen hedonsitinen kulttuuri näyttäytyy epäterveisiin addiktioihin ihmistä ohjaavana kulutuskulttuurina, jossa luontokappaleista, eläimistä, kasveista ja toisesta ihmisestä on tullut kulutusobjekteja.

Lähes puoli miljonaa ihmistä kärsii tänä päivänä Suomessa masennuksesta , jonka selitys saattaa olla, ettei monelle heistä tarjota riittävästi tukea oman yksilöitymisen edistymiseen. Raskas työ, jossa ei kunnioiteta elämän syklisyyttä, sen lepo- ja aktiviteettirytmejä, vaatii raskaat huvit. Miksi Emännästä hedonismi näyttää usein itsetuhoisalta addiktiiviselta käyttäytymismallilta? Tieto on ihmisestä irrallista, esineellistävää, eikä se siis integroidu viisaudeksi.  Muutenkin koko kulttuurimme on pirstoutunut tilaan, jossa oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Elämäntavassamme on tyhjiö, joka odottaa täytymistään ja Emäntä ei usko, että se täytyy hedonismilla. Tämän täyttymisen Emänntä toivoisi tapahtuvan monikulttuurisesti suvaitsevaisen hengellisyyden kautta, jossa ihmiset kokevat olevansa yhtä perhettä. Kaiken elämän pyhyys ja (ihmis)luonnon kunnioitus on nostettava jälleen kunniaan.

Kierkegaard muistuttaa, että esteettisten ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Emäntä lisäisi tähän vielä, että tällaisessa elämäntavassa ihmiseltä on katkaistu suhde (ihmis)luontoon. Emäntä on Juha Pihkalan kanssa samaa mieltä: Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Mikä huvittavinta, jos Kierkegaard on oikeassa, tällä esteettisellä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Häntä ohjaa tällöin myös vierauden ja erilaisuuden pelko: Hän pelkää sisällään olevaa, usein ulkoisiin ihmisryhmiin projisoitua varjoaan. Tämä nykyinen valtaa pitävä olemassaolon tapamme perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Ihminen luulee, että hän tavoittaa elämän onnen askarrellessaan erilaisten ulkokohtaisten asioiden parissa.

Jotta ihminen löytäisi totuudentien, on Sören mukaan, jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea. Emännästä vaikuttaa siltä, että Sören tällä metaforalla viittaa hienosti psykoanalyyttiseen retrospektiivisiin, kunkin ihmisen omaan henkilöhistoriaan kurkottavaan prosessiin. Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. ”Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Tässä kohdassa yhtyvät jälleen Carl Jungin ja Kierkegaardin ajatukset: Ihminen kehityy yksilönä ja selkiyttää omat arvonsa oman mielikuvituksensa avulla eikä älyn avulla. Emännänkin mielestä mielikuvitus liuottaa, laajentaa ja uudelleen järjestää ihmisen ajattelua. Näin menneisyyteen kurottavan vaiheen jälkeen yksilöitymisprosessi voi muuttua vähitellen teleologiseksi psykoanalyysiksi, jossa ihminen lähtee kurkottamaan itseään kohti eettistä suurempaa maailmankaikkeuden päämäärää. Kierkegaardin mukaan ihmisen yksilöitymisen voimana on epätoivo siitä, ettei ihminen ole oma itsensä.

Emersonilta Emäntä on imenyt ideansa siitä, että on tärkeää taukoamatta pyrkiä ajattelussaan rehellisyyten ja vilpittömyyteen, vain näin elämä voi tapahtua joka hetki tässä ja nyt. Jokainen elämän hetki on eettinen.

Kun ihminen kulkee pitkin eksistenssitasojaan, hän yksilöityy. Ihminen joutuu yksilöityessään riisumaan kulttuurisen naamionsa ja hän siirtyy kypsemmälle laajemmalle ymmärryksen tasolle. Tällä eettisellä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Tästä moniäänisyydestä huolimatta rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan kuitenkaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa. Siirtolan Emännän mielestä meillä ei siis ole elämässä yhtäkään ainutta oikeaa maailmankuvaa johon voimme tarrautua. Meillä on vain Jumala, puhdas Rakkaus, jota kohden voimme yrittää kurottautua. Emäntä joutuukin uusimaan suhdettaan Häneen joka päivä.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta, siksi Emännälle tuleekin hänestä mieleen yhtymäkohtia Ralph Waldo Emersoniin. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa,”julistaa Kierkegaard. Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Siirtolan mielestä ihmisen on eheytettävä hiljaisuudessa ja nöyryydessä (ihmis) luontosuhteensa. Onnistuessaan ihminen jälleen voi kokea olevansa osa maailmankaikkeutta, ja hän voi tuntea mystisinä kokemuksina yhteytensä luontoon ja toisiin ihmisiin. Hiljaisuutta ja yksinkertaista elämää itsensä kohtaamisessa korostaa myös Carl Jung. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.Ralph Waldo Emersson kirjoitti, että niin kauan kun ihminen ei etsi elämän kauneutta rakkaudesta tai uskonnosta, hajoittaa ihminen itseään.

Emäntä ei kaipaa pätkän vertaa omaa entistä hedonistista elämäänsä. Emäntä ei usko, että hengellistyminen vie ihmiseltä mielihyvän ja elämännautinnot. Päinvastoin. Emännän vain on vaikea nähdä, että hedonistinen elämä olisi syvemmässä mielessä erityisesti ihmisen tietoisuutta laajentavaa. Hengellistyminen on muuttunut Emännän elämää perustavalaatuisesti siten, että se mikä hänestä aikaisemmin näytti nautinnolliselta (tanssiravintolassa istuminen, kavereitten kanssa viinin kippaaminen), näyttääkin tänä päivänä nuoren ihmisen elämään liittyvältä, joskus aika epätoivoiseltakin, yritykseltä löytää elämän tyhjyyteen pikamielihyvää. Joillakin tämä elämäntyyli johtaa vähitellen valitettavasti addiktiiviseen itsetuhoisaan käyttäytymiseen. Ehkä näissä maallisissa nautinnoissa tämä kultainen keskitie on paras. Ihminen yrittää elää elämää, jossa hän ei haavoita toisen eikä omaa sieluaan. Emännän elämässä on paljon asioita, joista hän ei jälkeenpäin ole ylpeä. Onneksi hän ei niistä juuri enää  kärsi, koska hän on löytänyt armollisuutta itseään ja toisiaan kohtaan.

Siirtolan Emäntä iloitsee omasta elämästään kristinuskon ystävänä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Päästäkseen tähän pisteeseen elämässä, hän on tarvinnut paljon toisten ihmisten tukea. Toki tämä ilo ei tarkoita sitä, että Emännän elämässä ei olisi enää koskaan kärsimystä. Tällä hetkellä sitä ei juuri ole, mutta varmasti surullisia ja ahdistavia päiviä vielä tulee, koska kärsimys on osa ihmiselämää. Se, että Emäntä iloitsee elämästään, ei myöskään tarkoita sitä, että Emäntä kuvittelisi itse olevansa täydellinen ja muita parempi. Emäntä uskoo, että monipuolinen lukeminen ja uudelleen tietoa jäsentävä, omiin tunteisiin lukemista heijastava kirjoittaminen, ja uuden elämänymmärryksen kautta saavutettu yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ovat hänelle henkilökohtaisesti parasta egoistisen hedonismin vastalääkettä. Toki kaikki muukin yhteishyödyllinen tekeminen; hammashoitotyö, vaikuttaminen yhdistyksissä ja opettaminen. Emäntä uskoo, ettei ole tärkeää aina vain pohtia mikä on ”objektiivisesti ottaen tosiasia”, vaan jokainen tiedonjyvänen tulisi peilata ensiksi omaan sydämeen ja sen ääneen.

Parhaillaan Emäntä iloitsee suunnattomasti kynttilän äärellä kirjoittamisesta. Emäntä iloitsee läheisistä rakkaista ihmisistä ja työstään. Monena päivänä hän on nauttinut Kuumujärvellä metsäsuksilla hiihtämisestä tai metsälenkistä koiran kanssa. Eniten hän omassa elämässään iloitsee siitä, että hän kokee olevansa johdatuksessa, jossa hänen ei tarvitse enää kantaa huolta omasta elämästään. Sillä onhan olemassa joku suurempi muutoksen virta, ihmistietoisuuden evoluutio, joka kuljettaa häntä. Virta kuljettaa, mutta pienin omin ohjaus liikkein hän yrittää viedä elämäänsä kohti suurempaa päämäärää, suurempaa Rakkautta. Tässä virrassa hän onnekseen on huomannut olevan myös paljon muita ihmisiä.  Sen mukana kelluessa Emäntä huomaa, että se mikä eilen näytti totuudelta, näyttää tänään pelkästään pieneltä osatotuudelta tai joskus jopa väärältä. Emäntä elää elämää, jossa hän joutuu joka päivä luomaan itseään uudestaan. Hän on siirtynyt elämään, jossa aivan tavalliset ja arkiset asiat, ovat hänen suurimpia mielihyvän tuojia.