Käypää käypähoitoihin kohdistuvaa kritiikkiä

Muistan kun aikoinani aloitin tieteelliset opinnot ja minulle tehtiin selväksi se, että ollakseen tiedemies/nainen henkilön täytyy kyetä oman tieteenalansa kritiikkiin. Minun aikanani tähän harva pystyi. Silloin materialistiselle maailmankatsomukselle rakentuva määrällinen tutkimus oli vielä ainoata oikeata tiedettä. Lääketiede oli silloin ikään kuin  tieteenharjoittamista, huolimatta siitä, että lääkärin/hammaslääkärin käytännön työ on aivan jotakin muuta. Mahtavatko tänä päivänä lääketieteen opiskelijat pystyä oman tieteenperinteensä kritiikkiin?

Silloin kun kysymyksessä on ensisijaisesti biologinen ongelma, soveltuu lääketieteen määrällinen tutkimus ja sen käypähoidot melkoisen hyvin potilaan hoitamiseen. Esimerkiksi jos potilaalla on reikä hampaassa, suosittelen hammaslääkärinä käypähoitosuositusten soveltamista, tällöinkin käyttäen tietysti harkintaa potilaskohtaisesti. Hampaan reikiintymisessäkin voi olla muita näkökulmia: Usein ihmisen huono purukalusto ei selity yksinomaan hänen hampaistaan ja niiden bakteereista käsin. Potilaalla saattaa olla esimerkiksi sosiaalisia ongelmia (rahapula) tai psyykkisiä ongelmia (esimerkiksi masennuksesta johtuva välinpitämättömyys itseä kohtaan). Jos oikeasti haluaisimme vähentää hänen hampaiden reikintymisen, olisi meidän keskittyttävä moniammatilliseen ja -tieteelliseen yhteistyöhön.

Erityisesti silloin kun kysymyksessä on hammashoitopelko, tilanne muuttuu sellaiseksi, ettei potilaani enää mahdu käypähoitosuosituksiin. Jokainen hammahoitopotilas on minulle ainutkertainen tarina. Pelon selitykset ja ”syyt” jokaisen potilaan kohdalla ovat yksilölliset, eikä yhtä tai oikeaa vastausta kaikien hammashoito potilaiden pelkoihin ole. Ei ole myöskään normaalia keskiarvoihmistä, jonkalaiseksi ihmistä tulisi yrittää muuttaa. On vain potilaan ja hoitohenkilökunnan tarinat, joiden vuorovaikutuksessa olisi ”hammashoitodraamassa” yhteiseti jaettua tarinaa muutettava sellaiseksi, että hän se kannattelee potilaan myönteistä kokemusta hammashoidosta. Mikä parasta, kun tässä onnistutaan, tämä muutos voi edistää myönteistä muutosta muillakin potilaan elämän alueilla. Itse ammennan hammahoitohuoneessa tapahtuvaan draamaan aineksia hypnoterapiasta sekä omasta kokemusmaailmastani. (Tein hypnoterapia lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta, joka yhdistää tietoa ja kokemusta eri psykoterapeuttisista perinteistä).

Onnistunut vuorovaikutus ja hammaslääkärin luovuus ja kekseliäisyys ovat tärkeitä asioita, silloin kun hoidetaan pelkäävää potilasta. Käypähoitosuosituksia enemmän kokemuksen lisäksi näissä tilanteessa auttavat esimerkiksi psykoterapiaopinnot sekä vaikkapa teatteri ja kirjallisuuden lukeminen. Niiden antaman kokemuksen tukemana hammaslääkäri voi ohjata improvisoiden sellaista näytelmää vastanotolla, jossa potilas onnistuu löytämään vahvemman hammashoitokokemustaan kannattelevan tarinan. On aikamoista puoskarointia luokitella hammashoitopelko vain biologiseksi ongelmaksi, jota hoidetaan vain lääkkeillä ja nukutuksella. Toki näistäkin voi vanhan pelkotarinan purussa olla apua.

Minusta käypähoitomenetelmissä ja DSM luokituksissa valitettavasti haisee vielä tänä päivänä valta. Hallinnolliset instituutiot ja esimerkiksi vakuutusyhtiöt käyttävät niitä pitääkseen omat budjettinsa ja menonsa kasassa ja hallittavissa. Monet virkamiehet ja jotkut ammatinharjoittajatkin lukevat erilaisia suosituksia kuin keittokirjaa. Nämä keitokset eivät suinkaan aina palvele asiakkaan etua, vaan jonkin muun instanssin etua.

Minusta näyttää siltä, että yhteiskunnalliset instituutiomme ovat edelleen niin materialistisen maailmankatsomuksen läpäisemiä, että suuri osa virkamiehiä vielä palvoo sen numeerista yksipuolista reseptikokoelmaa. Diagnooseilla ja käypäsuosituksiin perustuvilla määräyksillä ja päätöksenteolla mitätöidään liian usein terveydenhuollon asiakkaan ainutkertainen tarina. Käypähoidot virkamiesten ”keittokirjana” palvelevat vallankäyttäjiä hyvin, mutta potilaita joskus paljon huonommin. Siksi valitettavasti minulla usein nousee syyttä suottakin karvat pystyyn jo sanasta ”käypähoitosuositus”. Minulle ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, jota ei voi koskaan ahtaa vain yhteen tietoteoreettiseen näkökulmaan.

Kävin tässä eräällä kurssilla, jossa opetettiin mielenkiintoista uutta kehomieli-menetelmää. Sen (MBB-bridging) sanotaan olevan ”käypähoito-menetelmä”. En mahda sille mitään, että tämä omalla kohdallani pikeminkin heikensi uskoani tähän menetelmään kuin että se olisi sitä vahvistanut. Tuli väistämättä mieleeni, että jaahas, tässä nyt yritetään taas jälleen kerran ahtaa ihmistä ”normaalin” muottiin, keskiarvoihmiseksi, vaikka meitä on moneksi. Onko varmaa, ettei tämä menetelmä pyri medikalisoimaan sosiaalista kehomieltä?  Minulle kehomielilääketiede on montieteellistä yhteistyötä, jossa laadullistakaan tutkimusta ei mitätöidä.

Kaikkilla potilailla ei ole samaa arvomaailmaa kuin häntä hoitavalla lääkärillä. Joku ihminen voi valita mielummin lääkärin mielestä epäterveellisen ja lyhyemmän, mutta potilaan omasta mielestä laadukkaamman elämän. Hoitoa tulisi aina ohjata potilaan ainutkertaiset toiveet mutta myös tiedon kokemuksellinen oppiminen ja lääkärin intuitiivinen arkiviisaus. Kokonaisvaltaisesti viisas lääketieteen ammattilainen lienee aina tiennyt tämän. Lääketieteen ammattilainen soveltaa hoitomenetelmiä perustuen kokoaisvaltaiseen tutkimukseen ja  kokemukseensa aina potilaskohtaisesti. Oikeastaan potilaan hoitaminen on jatkuvaa reflektiota, lääkärin tekemää laadullista tutkimusta sekä länsimaiselle tieteelle perustuvien käypähoitojen ja täydentävien hoitomuotojen soveltamista.

Potilas voi perustella täysin raitonaalisesti oman lääkärin arvomaailmasta poikkeavan elämäntapansa. Oikeita elämäntapoja on monia. Jotta potilaasta olisi ”hoitomyöntyväinen” täytyy myös ymmärtää millaisia merkityksiä potilas antaa itse sairaudelleen. Tähän tarvitsemme juuri tätä laadullista tutkimusta, joka kunnioittaa potilaan tarinaa. Ja joku hoitomenetelmä voi näyttää päättäjistä näyttää lyhyellä tähtäimellä oikein hyvältä toimenpiteeltä, mutta jos pitkällä tähtäimellä katsotaan asioita, saattaakin joku kalliimpi hoito tulla halvemmaksi

Minusta on valitettavaa, että hallinnollisissa instituutioissa on edelleen rakenteita, joissa henkilöt päättävät toisten asioista tuntematta potilasta ja pitäytyen vain materialistisen maailmankatsomuksen yksipuolistavaan numeroiksi ihmisen kutistavaan yleistävään näkökulmaan. Mielestäni valtaakäyttävät instituutiomme kaipaavat kertakaikkista tuuletusta. Ilmassa ehkä tuoksuu jo muutoksen kevät. Uusi kesä on integratiivisen tieteen. Silloin hallinnollisissa instituutioissakin otetaan aidossa dialogissa huomioon yhä enemmän erilaiset elämäntavat ja jokaisen potilaan ainutkertainen yksilöllinen tarina.

Mainokset

Osaatko kertoa, miltä sinusta nyt tuntuu?

Siirtolan Emäntää kokee enää harvoin ahdistavia tunteita. Mikä voisi olla selityksenä tälle? Ehkä tämä käänne johtuu siitä, että Emäntä pystyy nykyään hyvin yksityiskohtaisesti kuvaamaan käsitteillä omia sisäisiä ja ulkoisia kokemuksiaan. Omien kokemusten ja tunteiden verbalisaatio, sanoiksi muuttaminen, puheen tai kirjoittamisen kautta (runoiksi, tarinoiksi, filosofiaksi) kun tutkimusten mukaan muuttaa sisäistä kokemustamme.

Kulttuurimme on ollut kummallinen. Siirtolan Emännälle ei ainakaan koskaan hänen lääketieteellisten opintojensa aikana opetettu ilmaisemaan millään lailla omaa kokemus- ja tunnemaailmaa. Ei ihme, että vähitellen Emäntä alkoi voimaan pahoin. Kaikki oppiminen keskittyi välineelliseen oppimiseen. Yhtään omaa ajatusta yliopistossa ei siihen aikaan saanut ilmaista, vaan kaikkien ajatusten tuli olla tieteellisiltä auktoriteeteiltä ja pätevistä tutkimuksista lainattuja. Emäntä pohtii, että eikö tällainen tapa opettaa ole indoktrinoitia eli ”aivopesua” yhteen materialistiseen maailmankatsomukseen? Jospa onkin niin, että tällaisen opettamistavan omaava tieteellinen instituutio on autoritaarisen uskonnollisen suuntauksen kaima?

Amerikkalainen lääketieteen professori Sirah Vollmer blogissaan korostaa, että muun muassa ihmisten aggressiivisuus vähenee kun heille opetetaan itsensä ilmaisu sanoin. Kun puemme sanoiksi kokemuksemme, muuttuu suhteemme omaan tarinaamme. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä, että haluamme tulla kuulluksi. Elämämme tarina muuttaa muotoaan sitä muka kuin sitä kirjoitamme tai puemme muuten sanoiksi. Vollmer toteaa myös, että hänen oma suhteensa itseensä ja työhön on muuttunut sen jälkeen kun hän itse ryhtyi kirjoittamaan omaa blogiansa.

Ehkä tämä viruksien tavoin leviävä blogien kirjoittamisbuumi on osa tervettä kansalaistoimintaa, jossa ihmiset ovat havainneet, että he voivat itse tehdä jotain oman mielenterveytensä eteen. He voivat itse kirjoittaen lähteä muuttamaan oman elämänsä tarinaa. Mikä parasta, joskus virtuaalitodellisuudesta löytyy vieläpä hyviä peilejä oman persoonan syventämiseen. Emäntä on löytänyt monta uutta tuttavuutta Avattarista.

Emäntä uskoo, että mitä täsmällisemmin ihminen pystyy ilmaisemaan omaa sisäistä kokemusmaailmaansa, sitä paremmin ihminen jaksaa. Kirjoittaminen voi avata tuoksia ruumiissamme. Toivottavasti nykyään lääketieteellisissä instituutiossa vallitsee toisenlainen kulttuuri kuin Emännän nuoruudessa. Jotta ihminen kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi, täytyy hänelle opettaa myös subjektiivista ”henkilökohtaista” tapaa ajatella ja jäsentää kokemustaan. Emäntä ei usko, että onnellista elämää, rakennetaan vain ”objektiivisilla” merkityksillä.

Mikäli  henkilökohtaista, subjektiivista ajattelua ei opeta, on oikeastaan suuri ihme, että ihminen muuttaa muotonsa tasapainoiseksi aikuiseksi ihmiseksi. Näitä pieniä ihmeitä onneksi näkyy yhteisössämme yhä enemmän. Moni on löytänyt onnen ja viisauden elämäänsä huolimatta koulutuksemme instrumentaalisesta ja teknisestä painotuksesta huolimatta.

Emäntä on sitä mieltä, että sekä omatuntomme ja onnellisuutemme avaimet ovat omakohtaisessa ajattelussa, jossa arvo annetaan myös intuitiolle. Pelkille numeroille rakentuvasta elämästä puuttuu ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeä osa. Luomakunnan kannalta parempi tulevaisuus lepää henkilökohtaisen intuitiivisen ja tieteellisen faktatiedon välisessä eettisessä vuorovaikutuksessa. Tarvitsemme molempia.

 

 

Tiede viha-rakkaus -suhteena

Siirtolan Emännällä on ihmeellinen suhde tieteeseen. Se on oikeastaan ristiriitainen, ja siksi sitä parhaiten voi kuvata viha-rakkaussuhteena. Välillä hän on jo miettinytkin, että johtuuko hänen vastenmielisyytensä joitakin tieteellisiä instituutioita kohtaan hänen omista ”traumoistaan”, vai mistä mahtaa oikein olla kysymys. Tai jospa Emännällä on todellisuudentaju jotenkin kummallisesti vääristynyt.

Kuinka sydäntä lämmittävältä Emännästä on tuntenutkaan lukea psykiatri Martti Siiralaa, koska nyt rouvamme voi huokaista helpotuksesta. Hän on nimittäin saanut huomata, että jos hän on hullu, niin hän on sitä entistä paremmassa seurassa.

Martti Siirala sanoo haastattelussaan (On puhuttava siitä mistä vaikenemme/Yrjö Uurtimo):

”Kyllä tiedeisnsituutio on aikamme todellisuusomistuksen tyyssija, normalisoituneen hulluuden generaattori. Nyt helposti tulee ajatelleeksi, että `eikö tämä kritiikki nyt olen liian kovasanaista?´, mutta totaalisen tietäjän, oli se tiede tai poliittinen insituutio, täytyy jatkuvasti vakuuttaa itsensä siitä, että minä tiedän ja minulla on oikeus, mahdollisuus ja velvoitus tietää ja sanoa, mikä on oikein ihmiselle. Tämä asenne on poliittisissa insitituutioissa johtanut vangitsemisiin, kidutuksiin ja tappoihin. Lääketieteen perinteessä se on johtanut esimerkiksi lobotomiaan tai ihmiseen kohdistuvaan vahvaan lääkehoitoon. Nämä hirmuteot näyttävytyvät omassa ajassaan usein `normaaleina käytäntöinä´. Harhaisuuden ja hulluuden raja on veteen piirretty viiva, siksi kritiikkiä todellisuusomistusta kohtaan on esitettävä leppymättömästi.”

Vielä kun muistaa, mitä Georg von Wright on sanonut luonnontieteistä (se on materialistisen maailmankatsomuksen koira), voi vain todeta, että on ollut tuhoisaa, että kansalaiset eivät ole haluneet kuunnella muita kuin materialistisen maailmankatsomuksen asiantuntijoita. Onko tämä ”myytti miljoonista ja sen tuomasta onnesta” niin kiehtova, että ihmiset haluavat elää mielummin valhellisessa, ekologista tuhoa tuottavassa harhassa kuin valita kohtuullisen elämäntavan. Instituutioiden aivopesemät ihmiset uhraavat itsensä ja terveytensä sairaan myytin takia. Emäntä usko, ettei siihen mene montaakaan vuotta, kun ihmetellään sitä ahneutta, mitä joillakin länsimaisilla ihmisillä on ollut tässä nykyisessä kulttuurissamme. Nykyiset terveet kansalaiset osoittautuvatkin umpihulluiksi.

Emäntä on tuntenut sisimmässään vihaa luonnontieteiden yksipuolistavaa näkökulmaa kohtaan. Hän myöntää, että silläkin on paikkansa tiedon maantieteessä, mutta luonnontiede ja sen yksipuolinen kuva totuudesta on ottanut luonnottoman keskeisen osan kulttuurissamme. Tämän vuoksi asiantuntijakulttuurimme ja sille rakentuva harhainen hallinnan kulttuuri on tuottanut ihmisissä suuren määrän pahoinvointia. Ihminen ei ole kone, vaan hän on henkinen, tunteva ja kokeva ainutkertainen tarina. Emäntää on jo vuosikymmenet kiehtoneet arjen kauneus, kirjallisuus ja humanistiset tieteet, kuten filosofia, sosiologia ja antropoliga. Niillä hän on täydentänyt omaa tiedon maantiedettänsä.

Ehkä psykologian professori Bruce Alexander on oikeassa. Maailma muuttuu, ja se ei muutu paremmaksi ensisijaisesti niiden tieteellisteknisten tieteenalojen kautta, johon jatkuvasti sysätään rahaa talouden kasvattamiseksi. Sen sijaan se muuttuu ihmisen viranhaltijoiden kautta. Monessa tavallisissessa ihmisessä alkaa olla riittävä määrä kokonaisvaltaista elämän viisautta ja humaania tietoa. Ihmisenviranhaltijoiden joukossa on tietysti myös suuri määrä nöyriä tiedemiehiä ja -naisia, jotka ymmärtävät kaiken tiedon kapea-alaisuuden. Kun kaiken tiedon ja ihmisenä olemisen rajallisuuden ymmärtää, samalla ymmärtää, että vähemmän voi olla enemmän.

Mitä ihmettä, Raamattuko kansanedustajien tärkein viisauden lähde?

Siirtolan Emäntä oli tosi ilahtunut, kun hän luki, että eduskunnassa kansanedustajat puheissaan viittaavat kirjoista useimmiten Raamattuun ja lisäksi joskus myös kaunokirjallisiin teoksiin, kuten Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Asiantuntijakulttuuri ei ole vielä näköjään sumentanut kansanedustajien arkijärkeä! Ja kaiken lisäksi tälläisellä viitauksilla kaunokirjallisiin teoksiin on vieläpä pitkät juuret politiikassamme. Tutkija Timo Turja tutkimuksessaan toteaa, että sisällissodan jälkeen hajonnut kansakuntamme eheytyi Raamatun tarinoitten ja metaforien avulla.

Siirtolan Emäntäkin ajattelee, että myyttiset tarinat ja uskonnot voivat yhdistää erilailla ajattelevia ihmisiä. Ne voivat rakentaa siltoja ihmisten välille. Lisäksi niiden metaforinen kieli voi yhdistää faktatietoa ja sydämenviisautta. Juuri siinä on tarinoitten ja myyttien voima! Totuus lepää totta tosiaan saduissa, unissa ja tarinoissa. Siirtolan Emännän mielestä vain faktatiedoille rakentuva maailma on irvikuva elämästä, koska emme voi kutistaa ihmiselämän tärkeimpiä asioita faktoiksi. Elämä kun on myös tunnetta, ja niiden täydellisin ilmaisu on musiikissa, myyteissä, kuvissa ja liikkeessä. Ja sydämen ikuisen viisauden, rakkauden, täydellisin muoto on vuosituhansia vanhassa rikkaassa ihmiskunnan uskontojen perinnössä.

Siirtolan Emäntä ja Isäntä ovat parhaillaan terapeuttisen tanssin arkienkeli-ryhmässä. Yhteisen liikkeen kautta he ovat saaneet kunnian tutustua todella syvällisesti moneen uuteen mielenkiintoiseen uuteen ja vanhaan kuhmolaiseen arkienkeliin. Siirtolan Emännän mielestä olisi mahtavaa nähdä eduskunnan yhteinen taideproduktio, vaikkapa tanssiesitys. Siinä kansanendustajat voisivat ilmaista omia tunteitaan liikkeen kautta. Monelle tulee varmaankin ensimmäiseksi mieleen, että luulisipa heillä olevan ”tärkämpääkin” tekemistä. Emäntä kuitenkin uskoo, että eduskuntatalossa moni asia voisi sujua jouhevammin, kun ihmiset koskettaisivat kokemuksellisesti toisiaan taiteen keinoin. Ja juuri nimenomaan itse tekemällä taidetta. Taiteen tasa-arvoisessa maailmassa me eri tavalla ajattelevat ihmiset olemme sittenkin kovin samanlaisia.

Siirtolan Emännän altersisko Anna on koukussa Carl Jungiin. Emäntä ei ihmettele tätä lainkaan. Olihan Carl Jung oli rohkea mies, joka uskalsi paljastaa omat heikkoutensa. Hän uskalsi olla muutakin kuin vain asiantuntija. Hän ei halunnut mielistellä tieteellisiä hierarkioita, vaan häntä ohjasi hänen oma henkilökohtainen eettinen päämäärä. Tämä todellisuus paljastui hänelle valveunissa, joille Carl Jung antoi kuvallisen ja kalligrafisen muodon Punaisessa kirjassaan. Jung oli totta tosiaan mies, joka ei piilottanut itseään asiantuntijanaamionsa, egonsa, taakse. Siinäpä esimerkkiä meille muillekin terveydenhuollon ammattilaisille!

Carl Jung oivalsi sen, että yli sukupolvien ylittävä hengellinen kirjallisuus ja taiteet paljastavat arkkityyppisiä voimia, voimia, jotka kuljettavat ihmisten elämää vielä tänäkin päivänä myyttisinä muotoina. Ihminen ei ole (onneksi) aina suinkaan tieteellisen rationaalinen, vaan hänessä on sukupolvesta toiseen siirtyvää ikuista tarinallista muotoa, joka välittyy paremmin toisenlaisten käsitteiden kuin tieteen faktojen kautta. Todellisuuttamme ohjaa siis myyttien ikuiset ja ajattomat muodot. Siirtolan Emäntä ei ole siis ensimmäinen eikä viimeinen Persefone, jonka Haades on raiskaannut ja vienyt Manalaan, jossa hän kasvoi aikuiseksi naiseksi. Matkailu myyteissä on Emännän mielestä miellyttävä aikamatkailun muoto. Niiden kieli voi auttaa meitä valitsemaan elämän risteyskohdissa polkuamme.

Se että kertomataiteen ja politiikan tarinoilla on paljon yhteistä, ei ole siis Emännälle millään muotoa uusi asia. Hän kun on ajat sitten oivaltanut, että todellisuus ei ole kutistettavissa vain faktoiksi, vaan taide ja uskonnot ovat tarpeen, jotta ihminen kykenee saavuttamaan mahdollisimman objektiivisen kuvan elämästä. Ne jotka tuntevat Emäntää, tietävät, ettei Emäntä tarkoita uskonnoilla autoritaarisia uskonnollisia liikkeitä, koska ne ovat irvikuvia siitä hengellisyydestä tai henkisyydestä, mitä Emäntä tarkoittaa. Autoritaarisina tulkintoina uskonnot ovat kadottaneet alkuperäisen tehtävänsä, ja niitä voidaan käyttää vaikkapa toisinajattelijoiden ja vähemmistöjen tuhoamiseen. Alkuperäinen tarkoitus uskonnoilla on yhdistää eikä hajottaa.

Siirtolan Emäntä on ollut huomaavinaan, että luonnontieteellinen asiantuntijakulttuuri on löytämässä uutta paikkaansa tiedon maantieteessä. Samoin on käymässä siis myös onneksi uskonnollisille autoritaarisille tulkinnoille. Kansalaiset ovat alkaneet yhä enemmän luottaa itseensä ja omaan Jumal-suhteeseensa. Emäntä haluaakin uskoa, että autoritaaristen asiantuntijoiden ja pappien tilalle kansalaiselle on nousemassa aitoa itseohjautuvuutta; arkijärkeä ja sydämen viisautta.

Kansalaiset eivät halua enää olla auktoriteettien ylhäältä päin paapottavia, vaan he haluavat dialogisen suhteen uskontojen ja tieteen edustajiin. Vanhat valtahierarkiat ovat kuolemassa. Onmahtavaa, että elämä tanssina, musiikkina, näytelmänä ja tarinana voi integroida sen minkä olemme monikulttuurisesa maailmassamme onnistuneet pirstomaan. Niiden metaforinen sybolien kieli on ajatonta ja ne auttavat ihmisiä nousemaan tietoisuudessaan uusille ymmärryksen tasoille.

Tietoisuustaidot hammaslääketieteen ammattilaisten työssä, osa 1

Siirtolan Emäntä on viime vuodet opiskellut ahkerasti tietoisuustaitoja. Hän on ryhtynyt entistä pontevammin soveltamaan niitä sekä opettamistyössään että hammaslääkärin työssään. Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että näitä taitoja tulisi opettaa kaikille terveyden- ja sosiaalihuollon ihmisille tänä päivänä. Eettinen terveydenhuollonammattilaisten osaaminen lepää yksilöitymisprosessissa edistyneitten tietoisuustaitoisten yksilöitten varassa. Näissä tietoisuustaitojen kehittämisasioissa me Suomessa taidamme olla aikamoinen ”takapajula”. Emäntä epäilee, että tuskin kovin moni terveydenhuollon ammattilainen myöskään tiedostaa, että elämme tieteiden yhdistymisen eli integraation aikaa.

Tehokkuus ja jatkuva kiire syövät hoitohenkilökunnan voimia. Tietoisuustaidot ovat eettisen toiminnan lisäksi erinomasta vastalääkettä stressille. Tietoisuustaitojen edistyessä terveydenhuollon ammattilainen oppii kuuntelemaan ja kunnioittamaan oman kehonsa rytmiä sekä sisältään ja ulkopäin tulevia intuitiivisia tunnevihjeitä. Kuuntelutaitojen kehittyessä hän voi oppia olemaan ajamatta itseään työuupumukseen. Kun terveydenhuollon ammattilainen aktiivisesti edistää omaa yksilöitymistään eli laajentaa tietoisuuttaan, kykenee hän kohtaamaan myös kokonaisvaltaisemmin asiakkaansa.

Tietoisuustaitojen kehittyessä kykenee hammashoidon ammattilainen sijoittamaan tieteellisen tiedon oman kokemuksellisen tietonsa ”maantieteelliseen karttaan” oikeisiin mittasuhteisiin. Hammashoitohenkilökunnan jäsen oppii luottamaan faktojen lisäksi omaan sydämeensä: sisäiseen ääneensä. Tämä puolestaan ohjaa ihmistä eettiseksi itseään sekä omaa ainutkertaisuuttaan toteuttavaksi yksilöksi. Tieteellinen tieto kun on hyvä renki, mutta se on huono isäntä. Pahimmillaan yksipuolisesti materialistisiksi faktoiksi jäsentynyt elämänkatsomus, irrottaa ihmisen luonnosta ja ihmisluonnosta. Siirtolan Emännän mielestä faktoiksi kutistettu tehokkuus mittarein mitattava työtapa ja elämänkatsomus tekee ihmisistä juurettomia ja henkisesti kodittomia.

Viime aikoina on Siirtolan Emännän mielestä tullut huolestuttavan paljon viestejä siitä, että lääketieteestä on tullut viime vuosikymmeninä materialistisen kasvun juoksupoika. Lääketiede istituutiona on myynyt itselle materialistiselle tehokkuusajattelulle. Tämä ilmenee siten, että talouselämästä tuttu materialistinen ”tuotteistaminen”, on levinnyt terveydenhuoltoon. Lovaksen (2008) mukaan tietoisuustaitoinen ihminen kykenee irrottautumaan itsekkäistä pyyteistä, jotka liittyvät omaan ammatillisuuteen. Hän ei siis keskity työssään laskemaan saavuttamiansa itsekkäitä etuja, kuten valta-asemaansa tai euroetuuksia. Sen sijaan hän miettii omia tietoisuustaitojaan kehittäen, kuinka hän ammatillisella osaamisellansa voisi olla mukana pitkällä tähtäimellä lisäämässä yhteisöllistä hyvinvointia.

Ennalta ehkäsevä työn arvo sekä turhien toimenpiteitten välttäminen ovat keskeinen osa terveydenhuollon ammattilaisen työtä, ja niiden tärkeys eivät näy systeemeissä, jotka rakentuvat materialistisille toimenpidetehokkuusmittauksille. Usein aikaakin vievä onnistunut vuorovaikutus, jossa hoitava henkilö on aidosti läsnä, voi säästää turhilta toimenpiteiltä ja lääkityksiltä. Lisäksi tällaisella hyväksyvällä, läsnäolevalla, asenteella on myönteinen vaikutus sekä harjoittajan itsensä kehomieleen että myös potilaan hammashoitoasenteeseen ja tätä kautta usein myös kokonaisterveyteen. Tällainen lääketieteellinen eettinen asennoituminen vaatii meitä irrottautumaan yksipuolistavasta materialistisesta ajattelusta.

Organisaatioissa tietoisuustaitoinen kulttuuri merkitsee Siirtolan Emännän mielestä sitä, että siirrytään hierarkkisesta valtakulttuurista dialogin kulttuuriin. Vanhat organisaatiorakenteet, jossa – joskus rehellisillä keinoilla ja toisinaan ”kepulikonsteilla” – saavutetut asemat hierarkiassa murenevat. Asema hierarkiassa on menneinä vuosisatoina tullut osaksi tiedemiesten omanarvontuntoa ja identiteettiä. Pelinsäännöt tällaisissa hierakioissa ovat melko alkeellisia, materialistisille ja dualistiselle voittamiskulttuurille rakentuvia. Tulevissa ”litteimmissä” organisaatiorakenteissa tiedettä ohjaavat ensisijaisesti erilaisista tietoperinteistä nouseva viisaus, tietoisuustaitoisten yksilöitten sisäsyntyinen tiedonjano sekä yhteisön sekä globaalin maailmankylän yhteinen hyvä. Ihmisen ei tavitse pönkittää omaa arvoansa asemalla hierarkiassa tai saavuttamillaan materialistisilla symboleilla. Hän voi taas olla ihan arvokas tavallisena ihmisenä, ihmisenä muitten joukossa.

Tietoisuustaitoja omaavassa työkulttuurissa terveydenhuollon ammattilainen peilaamaan omia tunteitaan ja tuntemuksiaan. Siirtolan Emäntä on saanut nähdä monet kerrat työssään, kuinka vaikeaa terveydenhuollon ammattilaisille, etenkin lääkäreille, on kertoa, miltä heistä tuntuu. Tämä ei tietenkään ole heidän vikansa, vaan yksipuolistavan materialistisen kulttuurin, joka irrottaa ihmisen irti omista tunteistaan ja kokemusmaailmastaan. Rachel Naomi Remenin (Kitchen Table Wisdom) mukaan lääkärin ”objektiivisoiva asenne ” on eräs tavallisimpia syitä hänen uupumisilleen. Ei ole helppoa pitää itseään piilossa jonkin ”ammatillisen naamion” takana.

Tietoisuustaitoja omaava hammashoidon ammattilainen ei luota sokeasti tieteelliseen auktoriteettiin, vaan hän kykenee reflektoimaan kriittisesti tiedon omaan sisätodellisuuteensa. Hän kykene hyödyntämään oman luonnontieteellisen perinteensä tietoa, mutta hänellä on filosofista ymmärrystä oman empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen tietämyksensä rajoista. Tietoisuustaidoillansa terveydenhuollon ammattilainen palauttaa oikeastaan itselleen ja asiakkaillensa itseohjautuvuuden. Tietoisuustaitoinen hammashoidon ammattilainen kun osaa purkaa muodoiksi oman sisäisen keho- ja tunnekokemuksensa. Ja mikä parasta, hän osaa myös auttaa asiakastaankin tekemän saman. Filosofisesti ajatellen hän kykenee ylittämään keho- ja mielilääketieteen dualismin: Hän kykenee integroimaan eri viisausperinteistä lähtevää tietoa kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi. Hän on mukana kulttuurimuutoksessa, jossa ihmisen parhaaksi asiantuntijaksi myönnetään ihminen itse.