Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 17

Eheys merkitsi Skolimowskin mukaan jo Platonille sitä, että ihminen kunnioittaa lakeja. Hänen mukaansa terveys on rakkaussuhde oman kehon elimiin ja omaan itseyteen. Näin minäkin ajattelen. Siis jotta voit eheyttää muita, täytyy sinun itsesi olla eheä ja hyväksyä oma kehosi kotinasi.  Tällöin voit onnistua aktivoimaan toisen ihmisen kokonaisvaltaisen paranemisen. Platon jatkaa, että juuri hiljaisuuden lähteestä pulppuaa ymmärrys ja kaikki suuret totuudet on saavutettu hiljaisuudessa.

Skolimowskin sanoin:

Riemuitse hiljaisuudesta, koska se synnyttää valaistumista.

Riemuitse sisäisistä voimavaroistasi, koska ne synnyttävät edistävät kokonaisvaltaista hyvinvointiasi ja ne ovat pyhyyden ilmenemismuotoja.

Riemuitse elämänfilosofiastasi, koska se on hyvinvointisi lähtökohta.

Iloitse olemisestasi, koska juuri se on hyvinvointisi lähtökohta.

Meidän päivän maailmamme virikkeineen on kaoottinen. Sen informaatiotarjonta on niin runsasta, että väitän siinä elämisen tulleen entistä vaativammaksi ja hankalammaksi tehtäväksi. Ei ole helppoa vaalia kokonaisvaltaista hyvinvointiaan kulttuurissa, joka on näin monimutkainen. Siksi terveydenhuollon ammattilaisen tehtävä on vaativa. Hänen on  kyettävä integroimaan ymmärrystä erilaisista, joskus ristiriitaisistakin, historiallisista ja kulttuurisista perinteistä.  Hän on arvostava ja armollinen omaa itseään kohtaan eikä ole hän ole esineellistänyt itseään eikä asiakastaan. Oma itsetuntemus on edellytykset siihen, että hän kykenee olemaan empaattinen myös potilaitaan kohtaan.

Lääkäri tarvitsee myös  läsnäolon taitoja. Tällöin hän voi kyetä keskittämään huomionsa täysin potilaan kohtaamiseen. Läsnäollessa vaste, jonka potilaan ongelma lääkärissä herättää, on vaste ensisijaiseti potilaan ongelmaan, eikä johonkin lääkärin itsensä valitsemaan tai luomaan ongelmaan. Toki joskus on asianlaita myös niin, että sairaus voi löytyä, ennen kuin se antaa oireita.  Lääketieteen ammattilaisen tehtävä ei ole pelkästään tehdä diagnoseja ja soveltaa ”käpypähoitoja”, vaan hänen tehtävänsä on myös voimaannuttaa potilasta. Päämääränä tulisi olla, että ihmisestä tulisi aina mahdollisimman itseohjautuva omassa psykofyysissosiaalisessa prosessissaan. Tässä tehtävässä lääkärillä on kaksi tärkeää työkalua, toinen on lääketieteellinen tieto ja toinen hänen oma ymmärtävä empatiataitoinen persoonansa. Kumpikaan yksin ei ole riittävä.

Sokrateelta me lääketieteen ammattilaiset voimme oppia hänen nöyryytensä tiedon edessä. Hän ei tiennyt mitään, mutta toisaalta mikään ei ollut hänelle myöskään yhdentekevää. Mitä enemmän kykenemme tiedostamaan oman tietämisemme mitättömyyden, sitä viisaampia olemme. Koska emme voi tietää kaikkia asioita maailmassa, joudumme luottamaan vuorovaikutuksessa faktojen lisäksi intuitioomme.

Monet terveydenhuollon tieteen ”pyhäköt” ovat tänä päivänä hierarkisia, kilpailevia, itsekkäitten pyyteitten temmellyskenttiä. Moni meistä on ehkä juuri tämän vuoksi kadottanut eheyttävän ilon, jota ihminen voi kokea uuden tärkeän asian oivalluksesta. Tieto voi olla itseisarvoisesti tärkeää ja eheyttävää.  Janoamme ulkoisia menestyksen symboleita, rahaa ja tohtorin  titteleitä. Sen sijaan  sisäsyntyinen ilo omasta luovuudesta alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Luulemme, että tieteemme on jotakin suurta ja merkittävää, kun tieteemme on vain yksi pieni mitätön osa tätä ihmeellistä ihmisen tietoisuuden evoluutiota.

Toivon ja uskon, että pirstoutuneesta erityistieteitten myllerryksestä löydetään vielä uusi integroituminen – tieteitten ja erilaisten kulttuurien yhdistyminen. Väitän, että tämä ymmärtämys syntyy silloin, kun pystymme asettamaan oman rajallisen tieteellisen erityistietomme osaksi mahtavaa historiallisfilosofisten ja uskontojen luomien eettisten merkitysten kokonaisuutta. Tietoa ei tulisi tuottaa pelkästään taloudellisesti hyödynnettäväksi, vaan tietomme tulee palvella elämää. Meidän ei tarvitse olla auktoriteettien kumartajia, mutta voimme olla kaikkien ihmisten, myös asiantuntijoiden,  harkitsevia ja kriittsisiä dialogikumppaneitaan. Asiantuntijoilla on paljon sellaista tietoa, joka voi palvella elämää. Ehkäpä vielä nousee valtaan uusi integratiivinen moniäänisen dialektiikan muoto, jonkinlainen globaali mielenteatteri,  jossa kunnioittetaan muitakin kulttuureja ja aikakausia kuin tätä länsimaista kulttuuria.

Ihanteellisessa tilanteessa olemme yhteistyökumppaneita potilaillemme. Me emme paranna heitä, vaan olemme heidän auttajiaan, jotta he voivat itse parantaa itsensä. Meidän asiantuntijoiden on annettava ihmiselle ja siis myös itsellemme takaisin se, minkä asiantuntijat ovat meiltä varastaneet. Meidän on palautettava ihmiselle  hänen itse-ohjautuvuutensa. Ennen valistuksen perinnettä, tämän itseohjautuvuuden oli varastanut institutialisoitunut autoritaarinen kirkko. Tänä päivänä sen on puolestaan vienyt meiltä materialismi ja sen papit – eri alojen asiantuntijat. Kun kykenemme löytämään jälleen itseohjautuvuutumme, maailma ei enää näytä entisenlaiselta. Tieto ei nimittäin ole tällöin irrallista, vaan se aukeaa täysin uutena integroituneempana,  mystisenä ja kiehtovana. Emme ole pelkästään biologiaa, vaan olemme myös itsensä ylittämiseen kykeneviä luovia ihmisiä erilaisista mielenkiintoisissa kulttuureissa.

Tiede oli syömässä meiltä elämän lumouksemme, mutta intuitioni väittää, että olemme kulkemassa jälleen kohti parempaa mailmaa. Yhä useampi tajuaa, että tieteellinen hallinnankulttuuri on pelkkien fiktiivisten, usein hyödyllisten, joskus oikeitten ja joskus väärien myyttien maailma. Kuinka monta kertaa minäkin olen jo oman hammaslääkäriurani aikana nähnyt, kuinka ”faktoille” rakentuva totuus muuttuu. Ja sitä paitsi näin se vaan on, että  integroituneessa tiedossa voi kaksi ristiriitaista näkemystä olla yhtaikaa voimassa. Me joudumme elämään paradoksaalisessa maailmassa.  Voimme yksilötasolla hyödyntää asiantuntijan  tarjoamaa yleistä tietoa omassa kokonaisvaltaisessa eheytymisessämme, mutta lääketiede edustaa vain yhtä, toki ainakin minulle hyvin  tärkeää näkökulmaa. Yksilötasolla ongelmat ovat aina ainutlaatuisia ja henkilökohtaisia. Ammattitaitoinen lääkäri voi olla lääketieteen asiantuntija ja samalla myös eheyttävä dialogikumppani, joka auttaa yhdistämään potilaan tarinan ja lääketieteen teknomedikaalisen tarinan toisiinsa.

Jotta me lääketieteen ammattilaiset emme olisi indoktrinaation, medikalisoivan maailmankatsomuksen aivopesun uhreja, täytyy meidän kyetä oman viitekehyksemme kritiikkiin.  Juuri tämä itsekritiikin puute lienee eräs tekijä, joka pirstoo erityistieteitä entistä kauemmaksi toisistaan. Unohdamme ne tieteenfilosofiset peruslähtökohdat, jolle oma tietomme rakentuu ja samalla unohdamme, että on olemassa toisenlaisille ontologisille ratkaisuille rakentuvia tieteenperinteitä. Tätä oman tieteenfilosofisen perinteen kritiikkiä en ole liiemmälti nähnyt viljeltävän omassa tieteen perinteessäni, hammaslääketieteessä nimittäin.

Nykyinen medikalisoiva esineellistävä keikkalääkärikulttuuri ei ruoki eheyttäviä ravitsevia potilaslääkärisuhteita. Tämän keikkalääkärikulttuurin takana vaikuttavasta ”konemetaforsta” olisi päästävä lopullisesti eroon. Kokonaisvaltaisesti eheyttävä hoitosuhde hyötyy henkilökohtaista pitkistä hoitosuhteista. Minulla on tunne, että globaalisesti Suomi on tässä kokonaisvaltaisessa ajattelussa takapajula. Olemme nöyrää kulttuuria, ja kunnioitamme ja kumartelemme asiantuntijoiden luomia hierarkoita. Liian moni meistä alistaa itsensä asiantuntijoiden numeroiksi ja passiivisiksi muitten ohjauksen kohteeksi. Autoritaarinen lääkärisuhde ei eheytä potilasta, muuta kuin joskus poikkeustapauksissa. Taitava lääkäri osaa  mielestäni vaihdella roolejaan: Hän on ensisijaisesti kumppani, joskus valmentaja, joskus toinen ihminen ja joskus perinteinen autoritaarinen lääkäri.

Parhaimmillaan ihmisen hoitaminen on lääkärin intuition ohjaamaa taidetta, jossa yhdistyy sekä potilaan että lääkärin kokonaisvaltainen ymmärrys molempien elämäntarinoita eheyttävällä tavalla. Terapeuttinen empaattinen hoitosuhde voi olla voimavarana myös omalle eheytymiselle. Kaikki elämän kärsimys ei tietenkään poistu kokonaisvaltaisen eheytymisen kautta eikä kaikki kärsimys myöskään merkitse, aina sitä, että ihmisen tarvitsisi eheytyä. Seuraavaksi yksi pateettinen vertaus – rakastan nimittäin metaforia. Näen omissa silmissäni kirkkaasti ja terävästi sen, että tänä päivänä medikalisoiva materialisten kilpaileva lääketieteellinen kulttuurimme ei riittävästi tue prosessia, jossa uusi uljas ”Fenix-lintu pääsisi nousemaan tuhkasta”. Päinvastoin, lääketieteen esineellistävä objektiivinen asenne hautaa linnut, yleensä molemmat vuorovaikutusosapuolet, entistä syvemmälle katakombeihin paksujen tuhkakerrosten alle. Siellä Fenix-linturaukat vaeltelevat irrallisten sielujen pimeissä kellareissa, jossa heitä kiduttaa jatkuva kalmanhaju, kodittomuus, juurettomuus ja yksinäisyys.

Niin kuin äidin hellä kosketus, halaus ja sanaa laittaa lapsen tunnemolekyylit liikkeeseen, tekee myös lääkärin onnistunut empaattinen hoivasuhde potilaaseensa. Ne molemmat vahvistavat puolustusjärjestelmäämme. Suhteemme ympäröiviin ihmiseen ja luontoon vaikuttavat fysiologiaamme sen vaikutus ulottuu aina geeneihimme saakka. Fysiologiamme puolestaan vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme, luontoon ja ympäröiviin sosiaalisiin suhteisiimme. Emme voi hoitaa pelkkää kehoa tai psyykettä, koska ne ovat jatkuvassa virtaavassa vuorovaikutussuhteessa. Näitä asioista on paljon kirjoittanut esimerkiksi Cadace Pert sekä Ernest Lawrence Rossi.

Raha ja tehokkus ei voi olla kaiken mitta, kun tavoittelemme onnellista, harmonista ja tasapainoista elämää. Eräs terveyden määritelmä on, että ihminen on silloin terve kun hän kokee olonsa kotoisaksi tässä maailmassa. Mielestäni länsimaissa tallustelee liian moni henkisesti kodittomina.

Minun tieteen suomimiseni on muuten vaatimatonta, jos  sitä vertaa Skolimowskin suitsutukseen. Hän väittää, että länsimainen kulttuuri, tiede etunenässä, auttaa ihmisiä itse lobotomisoimaan itsensä . Hän kutsuu reduktionistista tiedettä kuoleman enkeliksi. Tämä siksi, että se on vahingoittanut ihmisten, kulttuurin ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Lobotomisointiprosessi aloitetaan jo koulussa, koska jo niissä opetetaan itsestä irrallista, pirstoutunutta tietoa. Skolimowski muistuttaa, että on olemassa kulttuureita, kuten menneet Amerikan intiaanikultuurit, jotka elivät harmonisessa suhteessa luontoon. Tämän päivän valkotakkisten tutkijoiden herkkyys rajoittuu kylmiin numeroihin. Meillä ei voi olla rakastavaa ja intohimoista suhdetta luontoon, niin kauan kun meidän ajatteluamme dominoi rakkaus numeroihin. Tietoisuuden evoluutio ei ole Skolimowskin mukaan luotu pelkästään sen vuoksi, että voisimme kehittää loogisuuttamme, vaan meillä on myös emotionaalisia, somaattisia, hengellisiä ja estettisiä tarpeita. Tämän päivän järjestelmämme on pahasti rampautunut. Se ei huolehdi enää kokonaisesta ihmisestä, vaan on pirstonut ihmisen palasiksi.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 6

Uskosta

Skolimowskin mukaan monet pitävät tänä päivänä uskoa primitiivisenä olemisen tapana, mutta sitä se ei suinkaan häneen mielestään ole. Päin vastoin usko tarjoaa meille ontologisen olemisemme perustan. Inhimillisellä tasolla me olemme osa valtavaa verkostoa, joka sisältää sosiaaliset ja moraaliset ihanteemme, ja symbolimme ja käsitykset kulttuuristamme. Usko on tämän merkitysjärjestelmän kulmakivi.

Rationaalisen mystiikan näkökulmasta uskonnolliset symbolit edustavat jotakin transrationaalista. Mielenteatterini näkökulmasta transrationaalisuus on sama kuin teatterini eri roolien esittäjien eli mielentilojeni yhteinen rationaalisuus. Tämä dialektinen prosessi – mielentilojeni keskustelut –  tapahtuu välitilassa, minuuden ja toiseuden keskellä. Prosessi ikään kuin työntää osiani uuteen oivallukseen siten, että ristiriitaisena ryhmäitseytenä kykenemme ylittämään vanhaa tietoisuuttamme. Tämä symbolisoiva prosessimme ei ole pelkästään passiivinen, vaan me synnytämme prosessisamme yhteisiä uusia symbolisia merkityksiä, mikä puolestaan edelleen ohjaa ja edistää meitä omassa prosessissamme.

Ajattelen Winnicotin tavoin, että indoktrinoiva materialistinen maailmankatsomus tai fundamentalistinen uskonnollisuus painostavat meitä ottamaan vastaan valmiit illusiot todellisuudesta ominamme, mikä edes auttaa olemisesta vieraantuneen itseyden ja kollektiivisen itseyden syntyä. Suurin tämän päivän ongelma on, että ihmiset eivät pääse kypsymään ihmisinä, jolloin he eivät ravitse  toisiaan ja luontoa.  Esineellistävä Minä-Se suhde on tuhoisaa ekologian ja ”egologian” kannalta. Terve persoona osaa hyväksyä oman subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ristiriidan sekä hyväksyy jatkuvat  epäilynsä osana elämää. Ainoastaan terveiden itsestään vieraantumattomien yksilöiden muodostamat yhteistöt ovat terveitä ja aidosti yhteisöllisiä. Yksilöitymättömien yksilöiden muodostamat yhteisöt eivät voi olla aidon yhteisöllisiä. Vieraantuneiden ihmisten yhteisöllisyysretoriikka jää pelkäksi tyhjäksi retoriikaksi.

Uskomme sisältää transpersonaaliset, yliyksilölliset kollektiiviset symboliset koodit, joihin elämämme merkitys suhteutuu ja tulee ilmaistuksi. Skolimowski väittää, että kun usko puuttuu katoaa elämältä merkitys. Kun siis ihmiseltä romahtaa usko, hajoaa yleensä hänen elämänsä. Henkilökohtaisesti täydentäisin sitä, että ajatuksella, että usko on osa ihmisen viisautta ja viisaus puolestaan sitä, että ymmärrämme ne korkeimmat periaatteet, jotka ohjaavat meitä elämään esimerkillistä elämää. Mielestäni tämän päivän ongelma on se, että teoreettinen tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta ihmisen viisaus ei, vaan pikemminkin voisi väittää, että tässä suhteessa olemme taantuneet. Nykyistä massojen viihdekulttuuria ja statuskilpailua ei voi millään muotoa väittää ihmisen kypsymistä edistäväksi.

Omassa prosessissani ajattelen tapahtuneen muutoksen, jossa oma ateleologisuuteni, siis elämän päämäärättömyyteni, on muuttunut siten, että elämästäni on tullut päämääräsuuntautunutta eli se on muuttunut teleologiseksi prosessiksi. Tätä prosessia ei ohjaa perinteinen kristillinen Jumal-kuva, vaan oma henkilökohtainen dialektinen horisontaalinen yhteistyö mielentilojeni ja muiden ihmisten kanssa, jossa tulkintani Hänestä saa koko ajan uusia muotoja. Hienosti filosofisin käsittein ilmaistuna voisin väittää, että prosessini on osa intohimoista subjektiivista Minän ja Sinän välitilassa tapahtuvaa jumalaista hermeneutiikkaa. Prosessissani on sanoutunut irti kaikista maallisista tieteellistä ja uskonnollisista auktoriteeteista, mutta monesta sellaisesta on muodostunut peilejäni. Sen tärkeinpiä symbolisia peilejä on Kristus – arkkityyppinen rakkauden symboli ja  Jumalan poika. Rukoiluni on tätä dialektiikkaa, jossa kirkastan minussa olevaa Hänen olemustaan, sitä kaikille meille syntymälahjana annettua jumalaista kipinää.

Tunnen siis psykologisen prosessini olevan sama kuin uskoni. Tässä prosessissani huomaan laajentaneeni sekä horisontaalista, että vertikaalista tietoisuuttani. Tämä horisontaalinen tietoisuuden laajenemiseni tapahtuu kahdella tavalla. Ensinnäkin se tapahtuu olemalla dialogissa muiden reaalisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi hypnoterapeuttikoulutuksessa opettajani ja muut ryhmäläiset olivat tärkeitä peilejäni. Näiden elävien peilien lisäksi käytän näitä ikuisesti eläviä peilejä, kuten Carl Jungia, Sören Kierkegaardia, Martin Buberia, joiden ajatuksia olen sisäistänyt itselleni ja lainannut niitä sitten mielentilojeni ajatteluksi jne. Näiden mahdollisista minuuksista luomieni mielentilojen  lisäksi lisäksi käytin hyväkseni omia historiallisia traumaattisia ja arkkityyppisiä osiani peileinäni. Tässä peilityöskentelyssä tietoisuuteni laajenee koko ajan dialogisessa välitilassa, tilassa joka ei ole siis minua eikä myöskään toista. Päämääräsuuntautunut uskoni syntyi ja kirkastui siis ikään kuin aktiivisen dialektisen työskentelyni passiivisena emergenttinä sivutuotteena. Sisälleni syntyi spontaanisti mielikuvitukseni avulla entistä integroituneempia mielentiloja: Synnytin yhä uusia mielentiloja mahdollisista minuuksistani. Näin siis oma sisäinen systeemini käy läpi evoluutiotaan, ja siitä  tulee koko ajan monimuotoisempaa, mikä puolestaan mahdollistaa emergenssin. Tietoisuuden laajeneminen vertikaalisuuntaan on koen tapahtuneen teleologisen voiman ohjaamana, juuri tämän, jota omassa prosessissani kutsun Jumalaksi. Koen siis, että uskon prosessini on kahden suuntainen: Toisaalta sisäiset keskusteluni vapauttavat energiaa, joka työntää minua eteenpäin ja toisaalta Jumala muodostaa jonkinlaisen teleologisen päämäärän, johon kurottautumalla voin ylittää itseäni.

Carl Jungista kerrotaan eräässä televisiohaastattelussa vastanneen kysymykseen hänen Jumalaan uskomisesta ”Ei, en usko, vaan tiedän”. Minulla on oikeastaan samanlainen sisäinen tunne. Mielestäni elämän tarkoituksen löytyminen vaatii Jumalan, mutta tämä Jumalan valitseminen elämän merkityksellisyyden lähtökohdaksi ei ole suinkaan millään lailla epärationaalista. Jotkut uskonnot puhuvat enemmän Itsen löytäämisestä ja meidän kristinusko Jumalasta.  Hengellisyys on ainoastaan silloin epärationaalista, jos rationaalisuuden haluaa nähdä pelkästään luonnontieteellisenä empiirisanalyyttinen rationaalisuutena. Minusta tälläsen rationaalisuuden valinta ainoaksi rationaalisuudeksi on hyvin epärationaalista.  Minulle kristinuskon Jumala ei ole millään lailla yliluonnollinen vaan henkilökohtainen elämänfilosofinen välttämättömyys, jotta voin kokea eläväni mielekästä elämää.