Hidasta lääketiedettä- olemmeko rikkimenneitä koneita vai hoivaa tarvitsevia kasveja?

Kuten tapaus Immosesta huomasimme, hänen sotainen vertauskuvallinen retoriikkansa ei sopinut politiikkaan. Hän joutui jälkeenpäin selittämään, ettei hän taisteluhenkisissä puheissaan tarkoittanut todellista sotaa, vaan vertauskuvallista sotaa poliittisilla keinoilla ja välineillä.  Kun kielenkäyttömme ei istu vallitsevaan valtapuhekäytäntöön, syntyy helposti väärinkäsityksiä ja jotkut ihmiset ymmärtävät monin tavoin tarkoitusperiämme. Siitä voi seurata jopa suuria vahinkoja. Jotta väärinymmärryksiä ei synny, joudumme avaamaan käyttämäämme vertauskuvallista kieltä.

Kielemme vertauskuvat paitsi jäsentävät myös muokkaavat todellisuutta.  Metaforia on käytetty kautta aikojen ihmisten manipulaatioon. Harva tiedostaa käyttämänsä kielen metaforista luonnetta  ja kuinka niiden vertauskuvien käytöllä voimme muokata yhteisöllistä ymmärrystä ja käyttäytymistä.

The-Slow-Medicine-Benefits-for-a-Medical-Practice
Käytämme itse asiassa aina jossain määrin vertauskuvallista kieltä, tiedostamme sitä tahi emme.  Askel tietoisuutemme laajenemiseen on se, että itse tulemme entistä tietoisemmiksi käyttämistämme metaforista ja kykenemme luomaan uusia. Kykenemme viisaasti valitsemaan tilanteessa kuin tilanteessa puhekäytäntömme.

Hammaslääkärinä minua kiinnostaa oman lääketieteellisen perinteemme keskustelukäytännöt. Perinteisesti lääketieteen tapa keskustella on ollut monissa tilanteissa armeijan sotaisaa retoriikkaa.  Jotkut puhuvat biomilitaarisesta kielenkäytöstä. Taistelemme sairauksia vastaan ja lääketieteen voittokulku on jatkanut näihin päiviin saakka.

Sotaretoriikka on ollut erityisen vahvana syöpäsairauksista puhuttaessa. Tämä tapa puhua ihmisestä on yksilökeskeinen ja vastuu terveydestä on siirretty asiantuntijoille:  Olemme sairautemme ja asiantuntijoiden passiivisia ohjattavia. Lääkärit auttavat meitä sotakoneistonsa kanssa taistelemaan sairauttamme vastaan. Mikäs sen ihanampaa kuin katsoaa Holby Cityn lääkäreitä, jotka ovat kuin kreikkalaisen mytologian sankareita, jotka käyvät tukimustuloksia hyväksi käyttäen vaihtelevasti onnistuvia hyökkäyksiä potilaiden sairauksia vastaan. 

Konemetaforat ihmisestä ovat olleet suosittuja lääketieteessä.  Esimerkiksi sydämen toiminnassa ja ongelmissa käytetään paljon putkimiehen sanastoa.  Lääkäri on mekaanikko, joka vähän rassaa vioittunutta putkijärjestelmää.  Hän on ylipäätään se, joka etsii, löytää ja korjaa viat.

Toki välillä olemme monimutkaisempiakin koneistoja kuin vain talon putkijärjestelmiä, nykyään hyvin usein tietokoneita.  Viime aikoina lääketieteessä on ollut nousussa bioinformationistiset teoriat, joissa ihmisen keho nähdään systeemisenä informaatiojärjestelmien muodostamina kokonaisuutena.  Välittäjäaineet, hormonit, reseptorit,  hermoverkostot jne. muodostavat dynaamisen tasapainoa hakevan informaatiosysteemin. Sairaus on häiriö systeemissä. Se on jo mielenkiintoinen ja uusi, hieman erilaisen tason metafora.

Oli miten oli, tällainen mekanistinen lähestymistapa, jossa lääkäri pelastaa potilaansa, on ollut 1900-luvun valtapuhekäytäntö. Erotan vastaanotollani, erityisesti iäkkäiden potilaiden kielenkäytöstä, tämän tyypillisen vastauksen tarjoamiini hoitovalintoihin:  Sinähän se lääkäri olet, päätä sinä...”. Ihminen ei kykene ottamaan vastuuta omista terveysvalinnoistaan, ehkä nimenomaisesti siksi, että hänet on kasvatettu ja koulutettu mitätöimään oman ruumiinsa kokemukset, tunteet ja tuntemukset. 

Lääketieteen takana on vaikuttanut biologispainotteinen materialistinen asiantuntija-ajattelu, jossa meidän ajatellaan olevan ensisijaisesti geeniemme sekä materialististen asioiden uhreja, kuten hormonien, lääkkeiden, ympäristömyrkkyjen ja yhä enemmän myös epäterveellisen ravinnon. Lääkkeillä, liikunnalla  ja syöttämällä oikeita ravintoaineita elimistöömme, voimme korjata elimistömme virheellisiä toimintoja.

Yhtä kaikki lääketieteen 1900-luvun metaforat ovat olleetbottom-upmetaforia eli ne ovat lähteneet yksilöstä. Potilasta on pidetty ikään kuin täysin tietoisena, vastuullisena ja järkevänä toimijana, joka itse ohjaa tietoisesti terveyskäyttäytymisestään. Jos ihmisellä ei ole tahtoa tai järkeä riittävästi, jos hän toimii typerästi vastoin ruumistaan ja sen terveyttä.  Olemme ajattelumallissamme lähtökohtaisesti viisaita ja viisautemme tulisi opettaa sellaiseksi, joka olisi  samaa sorttia kuin lääkärin.  Tässä on kuitenkin sellainen mutka matkassa, ettei lääkärien omakaan kokonaisvaltainen hyvinvointi ole kovin häävi. Väitän, että jopa terveydenhuoltohenkilökunta itse kärsii siitä, ettei osaa hoivata ja kuunnella omaa ruumistaan.  Tämähän näkyy esimerkiksi lääkärien itsemurhatilastoissa. Ei kannata naivisti uskoa, että asiantuntija on sinun ruumiisi ainut ja paras asiantuntija.

Ihmisten hoitamisessa näin 2000-luvun alussakaan, ei ole vielä otettu juuri lainkaan huomioon sitä, että kokonaisvaltaista terveyttämme, myös lääkäreiden terveyttä ja terveysvalintoja, ohjaa esi-isien, vanhempien,  sikiövaiheen, lapsuuden tai myöhempien aikojen yhteisölliset uskomukset, arvot,  traumat ja stressi. Ne ohjaavat joskus hyvinkin mielivaltaista ja tuhoisaa terveyskäyttäytymistämme.  Onneksi elämme tässä asiassa parhaillaan muutoksen aikaa. Ihmisten tietoisuustaidot lisääntyvät.

Lääketieteen vanhoissa metaforissa ei ole mitään vikaa sinänsä, muuta kuin se, että ne kaipaisivat kipeästi holistista eli kokonaisvaltaista täydennystä ihmiskuvaansa.  Jotta siirrymme kulttuuriin, jossa ihmisten vastuu ja  tietoisuus omasta terveydestä ja hyvinvoinnista laajenee, tarvitsemme kapeita ihmiskuvia täydentämäätop-downmetaforia, eli metaforia, jotka auttavat meitä oivaltamaan, että psykososiaaliset ja historialliset tekijät aktivoivat geenejämme.  Olemme yhteisömme, historiamme ja ympäristömme tuotteita. Ne muokkaavat geenejämme,  RNA:ta ja DNA:tamme. 

Pahoinvointi ja sairaus pesii paitsi myrkyllisessä ympäristöissä myös  psykososiaalisesti epäterveissä rakkaudettomissa yhteisöissä ja perheissä. Kannamme ruumiissamme esi-isiemme murheita, traumojamme ja stressejämme, jotka vaikuttavat paitsi onnellisuuteemme, myös henkiseen hyvinvointiimme ja terveyteemme. Apua tähän ymmärrykseen lääketieteilijä saa integratiivisesta lääketieteestä, joka tutkii esimerkiksi hypnoosi-,meditaatio- ja flow-ilmiöitä.

Hidas lääketiedekirjan kirjoittanut amerikkalainen lääkäri Michael Flinkenstein käyttää puutarhan hoidosta löytämiä terveysmetaforia.  Kasvi voi hyvin, kun maaperä on sopivaa ja se saattaa selvitä suuristakin rajuilmoista, kun se kehittää itselleen vahvan varren.  Lääkäri on Flinksensteinin mukaan puutarhuri, joka opettaa potilaalle kuinka elämää hoidetaan. Parhaan lääkärin oma puutarha on esimerkillinen. Hän hoivaa itse myös itseään.  Kun otollista  olosuhteiden luomista opetetaan potilaalle (mm. meditaatio, luontokokemukset,  joogan kehotietoisuus, omien sisäisten äänien ja kehon kuuntelu esim. taideterapeuttisin menetelmin) tapahtuu luontainen käänne kohti hyviä terveysvalintoja, optimaalista terveyttä ja tietoisuuden muodonmuutosta.

Ihmisen omat elämää ja kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia vahvistavat voimat aktivoidaan aistimalla, hoivaamalla ja rakastamalla omaa ruumistaan. Tähän hoivatyöhön voi osallistua kaikki yhteisössä: lasten vanhemmat, naapurit, opettajat ja terveydenhuoltohenkilökunta.  Voimme olla toinen toistemme puutarhakonsultteja. Hyvin puutarhaansa hoitava ihminen lakkaa olemasta vain kulttuurinsa passiivinen ehdollistumien tuote, ja hän kasvaa aidosti oman itsensä näköiseksi.
Puutarhan metaforat soveltuvat erityisen hyvin sairauksien ennaltaehkäisyyn sekä kroonisten sairauksien ja lukuisten mielenterveysongelmien hoitamiseen.  Akuuteissa terveyskriiseissä suosittelen ottamaan vakavasti länsimaisen lääketieteen. (Kun melanoma löytyi varpaastani, luotin kirurgiini, joka poisti varpaani, enkä vain meditoinut itseäni terveeksi).

Mikäli haluamme vähäntää sairastavuutta, sosiaalisia ongelmia ja henkistä pahoinvointia, on meidän kaikkien,  lääkäreiden, opettajien, hoitajien ja palveluiden käyttäjien, laajennettava vertauskuvarepertuaariamme eikä pidä jäädä vanhojen kapeanäkökulmaisten metaforien vangeiksi. Meidän on tultava tietoiseksi siitä, millaisilla vertauskuvilla haluamme meitä ohjattavan. Muuten voimme joutua yhteisöllisesti meitä vahingoittavien ja manipuloivien metaforien uhreiksi.

Mainokset

Aivojen muodostama teatteri, temperamentti ja tietoisuutemme näytelmä

Täällä Kuhmossa on upeita sopivan helteisiä kesäpäiviä ja metsät täynnä mustikoita. Yritän kaikesta huolimatta ehtiä marjareissujen ja työn lomassa hieman sivistää itseäni. Ja olenpa löytänyt siihen mukavan seuralaisen. ’

Olen lukenut Kindlessä erinomaista kirjaa, jota siteerasin jo viime englanninkielisessä blogissani. Se  jäsentää minulle jälleen hieman lisää Sisäisen teatterin syväolemusta. Kyseinen kirja on psykiatri Robert A. Berezinin ”Psychotherapy of Character – The Play of Consciousness in the Theater of the Brain” eli vapaasti käännettynä ”Luonteen psykoterapia – Aivojen teatterissa oleva tietoisuuden näytelmä”. Berezinin kuvaa mielenkiintoisella tavalla sitä, kuinka omat ihmissuhteemme sekä temperamenttimimme muokkavat  tietoisuutemme  näytelmiä. Nämä puolestaan määräävät hyvin pitkälle sitä, millaiseksi ulkoinen elämämme muodostuu.

Tietoisuutemme on meitä ravinneiden ja kaltoinkohdelleiden ihmissuhteittemme sekä oman tempperamenttimme summapeliä. Enemmän tai vähemmän epäonnistuneet kiintymyssuhteemme ja kaikki ihmissuhteemme, sekä omat ainutkertaiset temperamenttiset tapamme suodattaa kokemuksiamme, näkyvät tietoisuudessamme vielä aikuisinakin.

Sisäisessä teatterissa suodattimet –  erilaiset temperamettimme –  tehdään näkyviksi minätiloina.  Minätilojemme erilaiset ominaisuudet luovat meidät erilaisiksi, ainutkertaisiksi, ihmisiksi. Se, että luokittelemme ja  teemme näkyviksi erilaiset ajattelumallimme ja temperamenttimme esimerkiksi minätiloina, on tärkeä tietoisuutaito.

Emme ole suoria toisten ihmisten kopioita, vaan temperamettimme filttereineen muokaavat meitä toisten ihmisten epätäydellisiksi klooneiksi, erilaisiksi ihmisiksi. Koemme tämän vuoksi samassa tilanteessa erilaisia kokemuksia. Sisäistämme ulkoiset kokemuksemme sulattaen ne filttereillämme osaksi itseämme. Sosiaalinen, kulttuurinen ja geneettinen perimä voivat vahvistaa meissä herkästi joitakin minätiloja.

Minätilan ja sen temperamentin muutoksen ja vaihdon jälkeen  syntetisoimme todellisuutta jälleen uudella tavalla.  Eri minätilamme näkevät todellisuuden eri tavalla. Olemme jatkuvassa ulkoisen ja sisäisen todellisuuden vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa, tietoisuuden ikuisessa virtauksessa.

Sisäinen teatteri on tämän sulatustyön tietoiseksi tekemistä ja sen edistämistä. Kun alamme nähdä meditoiden tai transsissa itsessämme olevat minätilamme erilaisine temperamentteineen, kykenemme sulattamaan kokemuksiamme tehokkaammin ja monipuolisemmin. Tämän jälkeen voimme vapauttaa itsemme yhä enemmän aitoon läsnäolevaan ja rakkaudelliseen olemiseemme.

Psykiatriset tilat, kuten masennus, eivät ole Berenzin mukaan koskaan olleet aivojen sairauksia. Hänen mielestään tämän hetkinen psykiatria, kuten koko yhteiskuntamme, ovat biologisoivine ajattelumalleineen suuressa kriisissä. Berenzin suosittelee, että nykyinen psykiatria olisi kiirellisesti pelastettava omilta kaiken biologisoivilta näkemyksiltään.

Ihmisen mielenterveysongelmien todellinen lähde ei Berenzin mukaan ole hänen aivojen biologiassaan. Sen sijaan välittäjäaineongelmat syntyvät ihmisen vahingollisissa tietoisuuden näytelmissä. Serotoniiniongelma ja muut ei-toivottavat muutokset välittäjäaineissa ovat seurausta epäonnistuneesta tietoisuuden näytelmistä. Jotta ihminen paranee, on ensisijainen tehtävä tervehdyttää hänen sisäinen näytelmänsä.

Hyvä näytelmän pohja rakentuu hyvälle vanhemmuudelle ja onnistuneille kiintymyssuhteille. Vanhemmuus, jossa ei ole aikaa lapselle, on ihmisen tietoisuuden kehittymisen kannalta tuhoisa. Näytelmiämme voimme onneksi myöhemminkin  ohjata myönteiseen suuntaan erilaisissa psykoterapioissa ja myös itseohjauksellisesti, hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoharjoituksia ja taideterapeuttisia menetelmiä.

Silloin kun ihmisellä on vakavia mielenterveysongelmia, on sisäisen draaman ohjausprosessi turvallisinta aloittaa yksilöterapiassa tai terapiaryhmässä. Lääkkeistä voi olla tilapäisapua silloin kun teatteri on kaaoksessa, mutta ne eivät korjaa itse näytelmää. Ne voivat antaa kyllä tietoisuudelle tarvittavaa korjaustilaa. Biologispohjaiset aivosairaudet ovat tietysti oma erillinen lukunsa. Niissä kannattaa luottaa lääketieteeseen.

Seuraavan luokituksen olen omaksunut psykiatri Robert Berenziltä. Sieltä kukin voi tunnistaa omien minätilojensa luomia erilaisia suodattimia. Eri minätilamme edustavat erilaisia temperamentteja. Vain kognitiivisesti jäykistynyt ihminen on vain puhdasverinen jompikumpi luokittelun ääripää, sillä olemme erilaisia ja eriasteisia sekoituksia näistä suodattimista.  Eri tilanteissa eri temperamenttiset minätilamme voivat olla aktiivisena (esim. töissä eri kuin kotona) ja eri elämänvaiheissa eri tilamme ovat tavallisesti hallitsevina (teininä eri kuin keski-iässä).  Elämän käännekohdissa vaihtuu hallitseva minätila.  Itse olin nuoruudessani enemmän ekstrovertti ja nykyään täällä korvessa nautin  introvertistä ja luovasta puolistani.

Sisäistäjä/ulkoistaja

Ulkoistaja siirtää kokemuksiensa tuottamia tunteita muihin ihmisiin. Kun hän tulee lapsena tai myöhemmin elämässänsä kaltoinkohdelluksi, siirtää hän tunteitaan esimerkiksi työtovereihinsa tai johonkin vähemmistöryhmään. Hän näkee vastenmieliset tunnetilat toisissa ihmisissä – ei itsessään.

Usein olen miettinyt, että terroristit ja rikolliset lienevät usein näitä kaltoinkohdelluksi tulleita lapsia, jotka yrittävät tuhota epäonnekkaan lapsuutensa vuoksi muita ihmisiä. Elämän merkityksellisyyden puutos ja sen vihalatautuneisuus siirretään itsen ulkopuolelle ja aletaan silmittömästi tuhota ulkoista todellisuutta.

Toinen ulkoistaja saattaa täyttää hyväksynnän ja rakkauden nälkäänsä etsimällä epätoivoisesti rakkautta muista ihmisistä. Hän on epärealistinen romantikko, joka on olemassa vain, kun saa rakkautta toiselta ihmiseltä. Hän ikään kuin täyttää lapsuuden rakkaustyhjiötä aikuisena. Saippuaopperamme ovat täynnä tällaisia minätiloja omaavia ihmisiä.

Sisäistäjä puolestaan saattaa sisäistää kaltoinkohdellun sekä kaltoinkohtelevan omaan Sisäiseen teatteriinsa. Hän käy jatkuvaa sadomasokistista keskustelua itsensä kanssa, mm. sättimällä ja panettelemalla ja välillä lohduttelemalla itseänsä. Jatkuessaan tällainen sisäinen näytelmä johtaa serotoniini-aineenvaihdunnan ongelmiin eli depressioon. Toinen sisäistäjä etsii rakkautta sisältä itsestään. Onnistuneessa prosessissa hän löytää sisältä itsestään rakkaudellisen minän osan ja  ”taivasten valtakunnan”.

 

Introversio/ektroversio

Introvertin ihmisen maailma pyörii hänen oman napansa ympärillä. Pahimmillaan tällaisesta tavasta suodattaa todellisuutta kehittyy täysmittainen narsisti. Kaikki mitä hän tulkitsee maailmasta kietoutuu sen ympärillä, millaisia vaikutuksia tapahtumilla on hänen elämäänsä ja kuinka häntä kohdellaan. Parhaimmillaan introvertti on puolestaan täysmittainen mystikko.

Tämän vastakohtana on ektrovertti ihminen, joka ei ole oikeastaan lainkaan oma itsensä. Hän on pahimmillaan toisten ihmisten kaiku, eli ”echoisti”. Hän toteuttaa muiden ihmisten ääniä elämässään, eikä hänellä ole oikeastaan lainkaan omaa itseyttä. Hänessä puhuu kaltoinkohteleva äiti, tai ankara opettaja, tai ilkeä siskopuoli.  Parhaimmillaan ekstrovertti on sosiaalinen virtuoosi. Hän osaa luovia seurassa kuin seurassa.

Näitä kaikuihmisiä näkee  paljon hyvin koulutetuissa ihmisissä. Hyvin monet akateemiset ihmisetkään eivät ole löytänyt omaa itseään ja sen aitoa ääntä.  Tällaisen akateemisen ihmisen tietoisuus on tieteellisten auktoriteettien ohjauksessa. Tällöin puhutaan indoktrinaatiosta.  Hän on vain toisten akateemikkojen kaikupoha. Tällainen ihminen ei uskalla ruokkia omaa luovaa ajatteluaan ja pahimmilaan hänen elämänsä on näyttöön perustuva projekti. Tai ainakin hän luulee asian näin olevan.

Aktiivinen/passiivinen

Aktiivista draamaa elävä muuntaa kokemuksensa teoiksi. Ne voivat suuntautua moniin asioihin- sekä hyviin että pahoihin. Hän voi olla oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta aktiivisesti  työtä tekevä tai hän voi olla innokas toisten kiusaaja tai terroristi.

Passiivinen puolestaan ei tee aktiivisesti mitään, hän on vain sisäisen sadomasokistisen näytelmänsä uhri. Ahdistus on hänelle sadomasokistinen sisäinen passiivinen tapahtuma.

Psykiatriset diagnoosit ovat kaksipiippuinen ase. Joskus ne vapauttavat ihmisen itseymmärrykseen ja toisinaan ne tukevat aktiivista tai passiivista uhrikäyttäytymistä. Diagnoosi tarjoaa otollisen maaperän joskus paranemiselle ja toisille taas uhriutumiselle.

Osallistuva/tarkkailija

Osallistuja samaistuu tunnetiloihinsa, ja on jatkuvan näytelmänsä erilaiset tunnetilat. Tämä on hyvä asia silloin kun kysymyksessä on myönteinen, esimerkiksi aitoon ja läsnäolevaan olemiseen kykenevä tila. Sen sijaan vihatilaan tai ahdistukseen ei ole järkevää samaistua. Niitä on parempi tarkkailla ja tutkia ulkopäin.

Tarkkailijatila puolestaan kykenee katsomaan tietoisuutensa tiloja ulkopuolelta. Hän ei samaistu tietämättään erilaisiin tunnetiloihinsa.

+++++

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Sisäisen teatterin® neurobiologiaa

Yritän rakentaa jonkinmoista neurobiologista kuvaa Sisäisestä teatterista, jotta se vastaisi paitsi  terapeuttista monitilaista minuutta myös nykyistä luonnontieteellistä tietämystä. Hyödynnän luovasti erityisesti biologi Gerald Edelmanin  sekä psykiatrien Guilio Tononin ja Daniel Siegelin ajattelumalleja.

Tämän blogini sisältöä saatan muokata myöhemminkin, sitä mukaa kun näkemykseni neurobiologiasta ja ihmistietoisuudesta täsmentyy.  Voi olla, että vuoden kuluttua tämä blogini näyttäytyy hieman erilaisena. Oli miten oli, on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, miten erilaiset viitekehykselliset näkökulmat alkavat tieteiden evoluutiossa lähentyä toinen toisiaan.Tein muuten aikoinani lopputyöni hypnoterapia-opinnoissani integratiivisesta hypnoterapiasta. Integraatio kiehtoo minua monella eri tasolla!

WP_20131003_06920131003170740201311120131119210126[1]Pohjan ajatteluuni muodostaa systeemiset mallit ja juuri tämä jo mainittu tietoisuuden evoluutio.  On selvää, että se valtavirta-ajattelu, jota meille on myyty jo useita vuosikymmeniä, se, jossa kehomme, mielemme ja ympäristömme ovat toisistaan irrallisia osia, on peruslähtökohdillaan pahasti vääristävä, jopa virheellinen. Sen voi  oikeastan  ajatella olleen usein jopa sairautta (dis-ease) tuottavaa.  

Tieteiden pirstoma ihmiskäsitys on ollut tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeä vaihe. Kollektiivisen tietoisuutemme kenttä on erilaistunut. Olemme mielestäni siirtymässä nyt uuteen vaiheeseen transmodernissa ajassa.  Voimme integroida uudella tavalla paitsi tietoa, myös  itseämme hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoja, (taide)terapeuttisia menetelmiä  ja  tiedollisia näkökulmia.

Ihmistietoisuus ei pelkästään erilaistu, vaan voidessaan hyvin  se  integroituu.  Kun voimme huonosti, on integraatiprosesessimme häiriintynyt.  Joko minätilojemme muodostama draama on kaaoksessa, tai se on kognitiivisesti jäykistynyt: Emme ole dialogisessa suhteessa itseemme emmekä ulkopuoliseen maailmaan.  Oikeastaan kaikki psykofyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen pahoinvointi johtuu siitä, etteivät energia- ja informaatiomolekyylit virtaa vapaasti.

Emme tietoisuustaitojen avulla integroi pelkästään itseämme, vaan integroimme itseämme myös toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin.  Se käsitys, jossa mielenterveydenongelmat ja psykosomaattiset fyysiset sairaudet on nähty ensisijaisesti yksilön ongelmiksi on tilannetta pahasti vääristävä, sillä ei ota riittävästi huomioon sitä, että sosiaaliset tapahtumat ja tunnetilamme voivat aktivoida geenejämme!

SISÄINEN TEATTERIMME ON FUNKTIONAALISESTI KIMPUTTUNUT

Funktionaalisella kimputtumisella tarkoitetaan sitä, että energia- ja informaatiomolekyylimme muodostavat erilaistuneita  informaatioverkostokimppuja, ”klustereita” (= minätilamme).  Kimputtumista, tilojen erilaistumista, tapahtuu ihmisen oppimis- ja sopeutumisprosesseissa.  Tietoisuutemme reagoi muuttuneisiin olosuhteisiin uudella tilalla, minätilalla. Jos esimerkiksi menemme islamilaiseen kulttuuriimme, halutessamme olla joustavia, joudumme kehittämään itsellemme uuden tilan.

Hermostossa erilaistuminen merkitsee sitä, että reagoimme ärsykkeisiin klustereina (minätiloina).  Tietty osa mielemme informaatiomolekyylien virtaavaa verkostoa aktivoituu ärsykkeen seurauksena.  Esimerkiksi ihmisessä, jolta puuttuu elämää kannatteleva minätilojen luoma hyvin integroitu identiteettitarina (=Elämän eepos), voi vaikkapa työtoverin epäasiallisen huomatuksen seurauksena aktivoida taantuneen, lapsellisen, integroitumattoman minätilan (Oven paiskaus ja ”Haista P…a”).   Mikäli emme osaa korjata tarinaamme, voi tämä tunnetila aiheuttaa meissä ajan kanssa fyysisiä oireita.

Minätilojemme  määrä voi lisääntyä koko elämämme ajan. Kokemuksiemme lisääntyessä, tietoisuutemme evoluutioprosessissa ne erilaistuvat yhä enemmän. Informaatiotulvan keskellä on haastavaa integroida itsensä. Monet ihmiset ovatkin pirstoutuneita tänä päivänä.  Mitä differiointuneempi tietoisuus, sitä täsmällisemmin ihminen kykenee potentiaalisesti ilmaisemaan minätilojaan erilaisin metaforisin kielin.

Näitä energia- ja informaatiokimppuja on Sisäisessä teatterissa:

1)     Tajunnallisia (mielikuvituksemme  avulla esiin paljastuvat mielemme tajunnalliset minätilat)

2)      Somaattisia (fyysinen tuntemus, voi muodostaa somaattisen minätilan, esimerkiksi korkea verenpaineemme tai syöpämme voi olla tila, jonka kanssa voimme olla luovasti vuorovaikutuksessa). Kehollamme on meille asioita kerrottavanaan.

3)     WP_20131003_04620131004215513201310020131126174702[1]  Interpersonaalisia;  fiktiiviset tai vaikka arkkityyppiset myyttiset ihmiset (kirjallisuus) ja sisäistetyt toiset henkilöt (äiti) , jotka nekin ovat tietenkin sisällämme minätiloina eläessään mielikuvituksemme tuotteita. Esimerkiksi rakastava tai nalkuttava äitimme voi olla meissä introjektiona. Voimme sisäisessä työskentelyssä, yksityisessä imaginaariossamme, ylittää henkilökohtaisen tietoisuutemme rajoja, harjiottamalla empaattista samaistumista muihin tunnistamalla introjektiomme tai luomalla empaattisia samaistumisen kohteita.

Ryhmätyöskentelyssä  tai esimerkiksi terapiassa ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa omia funktionaalisia energia- ja informaatioklustereita. Hyväksyvästi läsnäolevassa ilmapiirissä he ovat tavallaan interpersonaalisia minätilojamme.

Tilamme voivat olla myös edellä olevien sekoituksia. Esimerkiksi ahdistus voi tuntua kipuna rinnassa. Tilat voivat erilaistua ja yhdistyä, mutta ne eivät katoa.  Erilaisten tilojemme erilaistuminen ja kommunikaatio etenee parhaiten siten, että olemme hyväksyvästi läsnä toinen toisillemme, itsellemme ja koko maailmankaikkeudelle.  

Tietoisuudellamme ei ole anatomista keskusta, mutta niillä funktionaalinen keskus, joka vaihtelee, riippuen siitä, mikä kulloinkin on hallitseva minätila mielemme näyttämöllä. Esimerkiksi terapeutti voi aktivoida tilojemme erilaistumista ja yhdistymistä, jolloin niiden funktionaalinen keskus voi heilahtaa. Tällöin Elämän eepoksessamme tapahtuu siirtymä.

SISÄISESSÄ TEATTERISSA INTEGROIDAAN TILOJA

Uskonnot puhuvat omilla kielillään hyväksyvästä läsnäolosta, sydämen silmistä ja tietoisuutemme integraatiosta. Esimerkiksi kristinuskon armo, laupeus ja lepo Jumalassa kuvaavat vertauskuvallisesti hyväksyvää läsnäoloa. Erilaisilla mindfulness-harjoituksilla ja uskonnollisilla vertauskuvilla edistämme tilojemme tietoiseksi tulemista ja niiden integratiivista evoluutiota.

Alunperinhän hyväksyvä läsnäolo on kehitetty buddhalaisuudesta, mutta meillä on kotoisassa kristinuskossakin suuri määrä tietoisuutemme evoluutiota edistäviä metaforia. Uskonnoissa on integraation näkökulmasta katsottuna paljon viisautta.

Tilojen erilaistumista stimuloi myös se, että olemme avoimessa dialogisessa yhteydessä  erilaisiin minätiloihimme ja toisiin ihmisiin. Integroitunut ihminen on joustava ja hyvin kommunikoiva minätilojen joukko. Hänen tietoisuutensa viihtyy erilaisten metaforien maailmassa. Ihmisluonto on henkinen siinä mielessä, että  emme ole erillinen osa ihmisluontoa emmekä luontoa. Kun kohtelemme luontoa huonosti, kohtelemme myös itseämme huonosti.  Kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen kykenee aistimaan myös luonnon haavat itsessänsä. Kiinnitymme systeemisesti toinen toisiimme ja luontoon energia- ja informatiomolekyylivirtauksin.

Kun olemme dialogisessa suhteessa tiloihimme, integroimme itseämme, aivojemme tiloja,  harjoittamalla sydämen silmiämme (mindsight). Samalla sen katse kirkastuu. Sen seurauksena voimme kokonaisvaltaisesti paremmin ja kaiken lisäksi näemme todellisuuden olemuksen yhä tarkemmin.  Jokaisella hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohtamallamme minätilalla  ja  toisella ihmisellä on merkitystä sille, millaisia olemme.

Sisäisen teatterin tavoite on lisätä tietoisuuttamme kompleksisuuttamme: Sekä minätilojemme määrä, että niiden erilaistumisaste lisääntyy yksilöitymisemme edetessä tasapainoisesti. Integroituessamme voimme tulla yhä tietoisemmaksi tiloistamme.  Prosessissamme  hyödynnämme  tietoisuutaitojamme stimuloimalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Parannamme jatkuvasti tilojemme välistä energia- ja informaatiovirtaa.

Tärkeää on luoda rajat omalle tietoisuudelle. Jatkuva empaattinen samaistuminen voi syödä voimia, ja häiritä sydämen silmien katseen kirkastumista. Tarvitsemme välillä samaistumista muihinkin tiloihin  ja kykyä ottaa kolmannen ihmisen näkökulmia!

Mitä enemmän meissä on minätiloja, sitä erilaistuneempia olemme. On mahdollista mielikuvituksemme avulla,  Sisäisessä teatterissamme leikkien, tehdä näitä osiamme yhä tietoisemmiksi. Voimme integroida uusia hermoratayhteyksiä stimuloimalla hermostoa simuloimalla erilaisia minätilojamme imaginaariossamme.  Tunnistamme  totunnaisia ajattelumallejamme  ja osaamme kyseenalaistaa vanhoja oppien valitsemaan uusia ajankohtaisempia käyttäytymismalleja.

Mitä erilaistuneempi tietoisuus, sitä helpommin siitä voi muodostaa integraation kautta vakaan systeemin. Tämä tapahtuu tutustumalla minätiloihin, ja olemalla dialogisessa vuorovaikutussuhteessa niihin ja toisiin ihmisiin.

Kokonaisvaltainen terveys on sitä, että olemme erilaistuneita ja olemme saattaneet tilamme integraatioon.

Olemme sosiaalisia kehomieliä, osa 2

Joskus minusta on tuntunut siltä, että taistelen täällä Suomessa lääketieteilijänä yksin uudenlaisen ihmiskuvan puolesta. Löysin vihdoin toisen suomalaisen lääkärin, joka kulkee ainakin joillain samoilla poluilla kanssani. Hän on Olli Sovijärvi, ja tämä nuori mies näyttäisi opiskelevan oikein virallisestikin Ken Wilberin Integraaliajattelua. Hyvä Olli!

Mutta takaisin sosiaalisen kehomieleen. Ihmisluonnonsuojelu on minulle luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on ihmisluonnonsuojelua. Emme liity sosiaalisesti tunnetilojemme kautta vain toinen toisiimme vaan olemme itse luomakunnan kiinteitä osia. Kun  tuhoamme luontoa ja muita kulttuureita, haavoitamme samalla itseämme.

Puhumme kovaan äänen luonnon monimuotisuuden puolesta, mutta olemme samalla yksipuolistaneet itsemme materiaa palvoviksi massaihmisiksi. Mikäli haluamme suojella myös ihmisluontoa, täytyy meidän tunnustaa kehomielemme monipuolisuus ja ymmärtää  fysiologiamme  ja symbolisen maailman vuorovaikutus. Meidän täytyy nähdä arvo myös muissa kulttuureissa, eikä pelkästään tässä länsimaisessa, joka ekologisesti kestämättömällä imperialismillaan on kaventanut kulttuureiden diversiteettiä.

Kun haluamme hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti, Ken Wilberin nelikenttä  ”Integraalista lääketieteestä” on erittäin käyttökelpoinen tapa hahmottaa kokonaisvaltaisesti ihmisen terveyttä. En itse suosittele länsimaisen lääketieteen romukoppaan heittämistä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että sairautta voi lähestyä monenlaisista näkökulmista käsin. Tieteessä puhutaan hienosti metodologisesta pluralismista.

figure1

Henkilökohtaisesti hypnoterapeuttikoulutukseni vuoksi olen ollut kiinnostunut erityisesti tästä ylä vasemmasta eli siitä, kuinka ihminen voi meditatiiviissa ja hypnoottisissa tiloissa erilaisin harjoittein vaikuttaa omaan psyykkiseen ja fyysiseen terveyteensä. Ei ole yhdentekevää psyykkemme eikä kehomme kannalta, millaisia tunteita ja ajatuksia päässämme pyörii. Voimme tuhota ajatuksillamme paitsi muita kulttuureita myös kokonaisvaltaista terveyttämme.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö muut nelikentän asiat olisi tärkeitä. Lääkkeillä, terveyskäyttäytymisellä, kuten ravinnolla, käsityksillämme sairaudesta ja terveys- ja sosiaalipolitiikalla jne. on tietysti myös merkiityksensä terveyteemme. Oma tiedon intressini keskittyy vain tätänykyä eniten tähän ylävasempaan kenttään.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissa olen tuonut esille, useimmilla meistä länsimaisista ihmisistä on ollut harha, että on vain yksi tietoisuuden tila – ihminen on heräillä, ja sitten on poikkeustiloja, kuten sellaisia, että ihminen nukkuu. Suurimmalle osalle kansaa kaikki muut tietoisuuden tilat ovat tuntemattomia. Ehkä olemme vähitellen heräämässä tästä harhastamme.

Ihminen on joka päivä kymmenissä erilaisissa tietoisuuden tiloissa, ja joitakin tietoisuuden tiloja voi aktiivisesti alkaa omaa terveyttä edistäkseen kultivoida. Mikä parasta, uskon Lauri Rauhalan tavoin, että länsimainen psykoterapiaperinne ja meditaatioperinteet on mahdollista yhdistää, jolloin meille muodostuu valtava kapasiteetti harjoitteita, joilla voimme laajentaa elämänymmärtämystämme ja kohentaa kokonaisvaltaista terveyttämme.

Lukuisat itämaiset kulttuurit (esim. buddhalaisuus, taolaisuus) ovat ymmärtäneet ihmistietoisuuden ja kehomielen luonteen huomattavan paljon paremmin kuin me länsimaiset. Silti myös kristillisessä perinteessä on (ollut) mietiskelytapoja, joilla voi harjoittaa kehomieltään.

Kuinka havainnoimme maailmaa, riippuu siitä millaisessa tietoisuuden tilassa olemme. Havaintomme riippuvat paitsi tunnetilastamme myös intentionaalisista tiloistamme (tiedonintressistämme). Tämä tila, erityisesti tunnetila, vaikuttaa myös fysiologiaamme. Vihainen ihminen katsoo toista ihmistä eri tavalla kuin pelkäävä ihminen. Intentionaalisesta näkökulmasta käsin pappi puolestaan näkee sairaan ihmisen toisella tavalla kuin lääkäri. Luovassa transsissa oleva ihminen antaa spontaania muotoa monitilaiselle tietoisuudelleen ja hän sulkee ulkoisen maailman pois tietoisuutensa kentästä.

Todellinen objetkiivisuus syntyy sitä kautta, että ihminen ymmärtää maailman monet muodot ja metodologisen pluralismin: Voimme katosa maailmaa erilaisten linssien läpi. Emme suinkaan ole yksipuolisia ihmisiä, vaan olemme monipuolisia tuntevia ihmisiä, joiden tunnetilojen tavoitteet ovat keskenään joskus hyvinkin ristiriitaisia. Jokainen ihminen on erilaisten tilojensa muodostama draama. Tietoisuustaitoja harjoittaen, voimme onnistua yhdistämään tiloistamme hyvin kommunikoivan tilakokonaisuuden, millä on vaikutusta paitsi psyykkiseen myös  fyysiseen terveyteemme. Ristiriitojen repimä sielu rasittaa elimistöä. Eheytyvä (healing) sielu ei ole vain riitaisa tragedia.

Länsimainen tiede on opettanut meille yksipuolistavaa ja siksi jopa harhaista kuvaa ihmisestä, sellaista jossa ihminen leikkaa itsensä irti tunteistaan ja muista luontokappaleista. Sitten sen silmä katsoo kohdettaan tieteellisteknisen ”objektiivisesti”. Tällainen pirstova,  pystyyn kuollut, tunteeton, ihminen on ollut ihanteemme. Se on omasta mielestäni ollut myös ekologisesti kestämättättömän elämäntapamme lähtökohta. Me olemme oikeastaan tällä kaventaneet  tällä pahasti tietoisuutemme monimuotoisuutta.

Tunnetaidot ja luova ajattelu ovat eettisen ja kokonaisvaltaisesti terveen  monipuolisen ja arvorationaalisen elämäntavan edellytys. Jos haluamme ihmisen terveeksi kulttuurissamme, täytyy meidän sallia myös tietoisuutemme rikkaat erilaiset muodot, jotka ovat erilaisten kulttuurien, terveen luontosuhteen  ja yhteisölisyytemme lähtökohta.

Luovuutemme, erilaiset meditatiiviset, itsehypnoottiset transsitilat voivat mahdollistaa itsemme ja maailman havainnoin uudella, syvemmällä, tavalla. Ihmisellä on erilaisia muuntuneita tietoisuuden  tiloja, joissa maailma näyttäytyy erilaisena havainnon tekijälle. Viisausperinteitä on globaalisti kulttuureissamme monenlaisia. Uskon, että suurinta objektiivisuutta syntyy silloin kun ihminen kykenee luovasti havainnoimaan todellisuuttaa erilaisista rikkaista tunne- ja tiedollisista näkökulmista käsin. Lisäksi ihminen hallitsee tavan ohjata monitilaista tietoisuuttaan sekä hän kykenee taitavaan metaforatyöskentelyyn. Luova tieteellinen ajattelukin on minulle vain eräs tapa harrastaa metaforatyöskentelyä.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Integraaliteoriasta löytyy lisää asiaa täältä.

Analyysiä omasta viha/rakkaussuhteestani tieteeseen

090320131271[1]

Uskon intuitioon ja inspiraatioon. Joskus tunnen olevani oikeassa, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kun vuoden 1919 pimennys vahvisti intuitioni, en ollut mitenkään hämmästynyt. Olisin ollut ennemminkin hämmästynyt, jos asian laita olisi ollut jollakin muulla tavalla. Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto. Tieto on rajoittunutta, mutta mielikuvituksemme syleilee koko maailmaa, se kiihottaa edistystä, se synnyttää evoluution. Se on suoraan sanoen todellinen tekijä tieteellisessä tutkimuksessa…” Albert Einstein Cosmic Religion : With Other Opinions and Aphorisms (1931)

Minulla on viha rakkaus suhde tieteeseen. Vihaa tiedettä kohtaan koin, kantamalla luonnontieteellistä paradigmaa tietoisuuttani rajoittavana pallona jalassani, vuosikymmeniä. Tekisi mieleni melkein sanoa, että se oli eräs selitys silloiselle pahoinvoinnilleni. Materialistinen maailmankatsomus varasti luovuuttani.

Nykyään luonnontiede ei ole minulle enää ongelma. Se on eräs tärkeä perspektiivi, johon peilaan ajatuksiani. Tänä päivänä uskon vakaasti entistä enemmän tieteiden integraatioon. Minusta näyttää siltä, että maailma muuttuu parhaillaan kovaa vauhtia. Se ei muutu vain materialistisen maailmankatsomuksen perinteisten asiantuntijoiden kautta (johon suurin osa sponsorirahasta systätään), vaan se muuttuu tavallisten kansalaisten aktiivisuuden ja humanististen tieteiden voiman kautta.

Tiede on minulle vain yksi viisausperinne.Se on minulle myös eräs luovuuden muoto. Se on taidetta. Voin luovasti integroida sisälläni sitä, minkä asiantuntijat ovat yksipuolisessa koulutustavassansa minussa pirstaloineet. Ja kas, integrointiprosessi mielikuvituksen avulla tuottaa usein jotain uutta oivallusta. Autenttinen uskomuksiani ja arvojani kunnioittava tieto syntyy sisälläni luovana luku- ja kirjoitusprosessina. Valitettavasti vaatii edelleen uskallusta asiantuntijakulttuurissamme esittää omia ajatuksia. Luovuus on koulutuksessamme vieläkin liian vähän arvostettua.

Olen itse peruskoulutukseltani lääketieteilijä. En mahda mitään sille, että välillä minua kummastuttaa se kauhistus, jolla jotkut lääketieteilijät puhuvat vaihtoehtohoidosta epäeettisenä toimintana, samaan aikaan kuin tilastot näyttävät melko kauhistuttavia lukuja iatrogeenisistä ongelmista ja jopa kuolemista (=lääketieteellisten parannusmetodien aiheuttamat terveysongemat). Lisäksi länsimainen lääketiede valitettavasti instituutiona näyttää yhdistyvän epäeettiseen ”pisnekseen”, jossa voittoja tuloutetaan kyseenalaisiin veroparatiiseihin.

Toivoisin, että me lääketieteilijät itse puhdistaisimmekin omaa kotipesäämme, saman aikaisesti kun hyökkäämme muita epäeettisiä parannusmuotoja kohtaan. Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä nykyisissä olosuhteissa, että usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on hiipunut. Kansa ei ole tyhmää, vaan meidän lääketieteilijöiden olisi itse mietittävä omien uskomustemme ja arvojemme perusteita.

Minusta näyttää siltä, että onneksi myös mekin, terveydenhuollon ammattilaiset, olemme parhaillaan heräämässä kokonaisvaltaisempaan ajatteluun, jossa ymmärrämme, että terveyttä edistävät toimenpiteet voivat olla sellaisia, jotka eivät valitettavasti aina ole – ainakaan lyhyellä tähtäimellä – talouskasvun edun mukaisia.

Vain harvalle sairaudelle on puhtaasti geneettinen syy. Useammalle sairaudelle on olemassa suuri määrä selityksiä. Valitettavan monet sairauksistamme ovat trauma-, stressi- ja elämäntapaperäisiä. Voimme vaikuttaa huomattavan paljon terveyteemme, kun sekä parantaja että asiakas opettelee kuuntelemaan intuitiivisesti tunteitaan, ja he molemmat uskaltavat antaa omalle mielikuvitukselleen tilaa. Kun elämme sisäistä kokemusmaailmaamme, mielikuviamme ja tunteitamme – myös kehollisia tunteitamme – kunnioittaen, elämme paitsi terveemmin, myös eettisemmin ja ekologisemmin. Luonnontieteelliset määrälliset näkökulmat eivät tietenkään ole turhia: Ne antavat meille tarvittavaa realiteettitajua.

Henkilökohtaisesti ajattelen nykyään niin, että maailma on moniarvoinen ja -merkityksellinen. Kaikki terveyteemme liittyvät ongelmamme eivät ole yksilön ongelmia. Toki tässäkin tilanteessa kannattaa auttaa ihmistä olemaan uhriutumatta. Silti joskus suurinta terveydenhoitoa lääketieteilijälle on ottaa kantaa (ihmis)luontoa loukkaaviin yhteiskunnallisiin sairautta ylläpitäviin rakenteisiin. Joskus ihminen voi olla masentunut sen vuoksi, että hänen tilanteensa on masentava: Hän joutuu kantamaan yhteisönsä epäoikeudenmukaisia taakkoja.

Kaikilla ihmisillä ei ole (onneksi) länsimaisen lääketieteilijän maailmankatsomusta. Joku voi haluta vaikka lyhyemmän elämän – ilman kymmeniä lääkkeitä sivuvaikutuksineen. Esimerkiksi lasten kohdalla on tärkeää, että on eettisiä lautakuntia, jotka ottavat asioihin kantaa, silloin kun ihminen itse ei ole kypsä valitsemaan. Meidän tulisikin jo koulutuksessa auttaa ihmisiä kasvamaan itsohjautuviksi, luoviksi ihmisiksi. Tämä tapahtuu siten, että lapsilla on ympärillään mahdollisimman paljon monipuolisia aidosti läsnä olevia ihmisiä. Suurin osa ihmisiä on tänä päivänä automaattisten ehdollistamiensa ajattelumallien uhreja, sen sijaan, että he itse kykenisivät ohjaamaan tiedostavasti ajatuksiaan.

Uskon elämäntapojen rikkaaseen moninaisuuteen: Tietoisuutemme monimuotoisuus on osa evolutiivista kulttuurista globaalia rikkauttamme. Ensisijaisesti tieteellistekniselle materialismille rakentunut lääketieteellinen ajattelutapamme on ollut paitsi epäeettinen myös ekologisesti tuhoisa. Elämme parhaillaan kulttuurisessa muodonmuutoksessa. Uskon, että tässä kehityksessä lääketiedekin kulkee kohti entistä kokonaisvaltaisempaa terveyskäsityttä.

Ennustan, että länsimaisen materiaslistisen ja  yksipuolisen tietoisuuden valta-aika alkaa olla. Yhä useampi tajuaa, että empiirisen maailman takana on toinen maailma, jota ei voida havainnoida samana tapaan kuin aineellisia esineitä. Tähän luovuuden lähteeseen ja meitä integroivaan voimaan voimme saada yhteyden esimerkiksi taiteen, meditaation ja itsehypnoosin keinoin.

Uskon, että lähivuosikymmeninä paitsi tieteelliset näkökulmat, myös uskonnolliset ja muiden kulttuurien viisausperinteet kykenevät integratiivisen dialogin keskenään. Esimakua kollektiivisesta tietoisuuden evoluution mahdollisista tasoista antaa esimerkiksi Ken Wilberin Integraaliteoria.

Ihminen Kosmoksessa on minulle upea ihmeellinen taideteos: Mitä ihminen ihminen oppii tuntemaan luovuutensa avulla omaa kehomieltään, sitä paremmin hän voi samalla ymmärtää koko maailmankaikkeuden olemusta.

Emme ole erillisiä osia toisista ihmisistä, emmekä muista luontokappaleista. Todellinen ekologia on kaiken luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja edistämistä – myös ihmistietoisuuden. Tieteen eettinen tehtävä on ylläpitää ja rikastaa tätä moninaisuutta.

Tällaista spontaania ajatusvirtaa syntyi Emännän päässä, Siirtolassa, Kuumun kylässä pakkasaamuna 10.3.2013. Ja nyt sukset jalkaan metsään! Maaliskuu on yksi vuoden parhaita kuukausia.