Kuinka kasvat osaksi yhteisöäsi? – Ruoki itseäsi myötätunnolla

Yksilökeskeisessä, täydellisyyteen pyrkivässä, keskinäiselle kilpailulle rakentuvassa kulttuurissamme, hyvin monia kansalaisia hallitsevat sisäiset ristiriitaiset  minuuttamme vahingoittavat mielen fasadit. Näin väittää professori Kristin Neff (2015). 

Toisaalta monessa meissä on täydellisyyttä tavoittelevia puolia, jotka haluavat olla parempia kuin lähimmäisemme. Tätä narsistista asennetta ruokitaan koulutuslaitoksissa.  ET SAA OLLA VAIN KESKIARVOINEN, SINUN TÄYTYY OLLA PAREMPI! Mitä pidemmän CV:n esität, sitä pätevämmin voit todistaa olevasi tärkempi ja parempi kansalainen kuin joku toinen ihminen.  CV:tä aloitetaan nykyään kai jo rakentamaan esikoulussa. Tällä oletamme varmistavamme, että omasta lapsesta tulee onnekkaampi ja parempi ihminen kuin naapureiden kakaroista. Lapsemme voi saavuttaa näin paremman aseman hierarkiassa.

12244162_10153261177386239_1100927433_n

Kristin Neff kertoo kirjassaan (2015) haastattelututkimuksesta, joka tehtiin erään laitoksen yliopistoopettajille. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia tutkittavassa yliopistossa olevista opettajista uskoi olevansa parempia yliopisto-opettajia kuin muut saman laitoksen muut opettajat.  Meidät opetetaan kokemaan arvokuutta siitä, että olemme parempia kuin muut. Keski-arvoisuus ei riitä. Eikä tietenkään meille ole hyväksi se, että olemme missään suhteessa keskimääräistä huonompia.  Olisihan se noloa. Siksi meidän täytyy voida vahvistaa jatkuvasti kokemusta paremmuudestamme.

Tämä on vain toinen puoli kolikkoa. Kun taistelemme asemastamme hierarkioissa, ei meissä ole vain näitä täydellisyyteen pyrkiviä puolia. Sisällämme on monenlaisia puolia. Kaikista hienoista suorituksista huolimatta tunnemme monissa tilanteissa surkeaksi.  Tavanomaisesti meillä on (erityisesti meillä naisilla!) myös puolia, jotka jatkuvasti mollaavat, kuinka huonoja, mitättömiä, typeriä, paksuja, rumia ja tietämättömiä me olemme.  Monet meistä on kasvatettu yksilökeskeisessä kilpailukulttuurissamme säälimättömiksi itsemme piiskureksi. Taiwan (konfutselaisuus) on Neffin mukaan pahin piiskurikulttuuri, ja Thaimaa (buddhalaisuus) vähiten piiskaava kulttuuri.  Me muiden maiden kansalaiset sijoitumme johonkin välimaastoon.

Tällainen kurja, itseäni  toisaalta korottava ja toisinaan piiskaava poloinen, olin myös minä. Toisaalta koin olevani parempi kuin muut, erityisesti moraalisesti (oikein jälkeen päin huvittaa)  ja toisaalta päivittäisellä, sälimättömällä itsekritiikillä mollasin ja rankaisin itseäni. Olin nuori ja nätti, vaan aina tunsin itseni huonommaksi, rumemmaksi, paksummaksi, osaamattomammaksi, typerämmäksi, vähemmän seksuaalisesti vetovoimaiseksi ym. kuin muut naiset. Vertasin säälimättömästi itseäni koko ajan muihin ihmisiin. Yleensä sisäisellä puheillani, hallitsevasta puolestani riippuen, joko ylensin itseni tai alensin itseni. Tavallisimmin alensin. Kuinka monta kertaa toivoinkaan olevani joku muu kuin minä!

Tässä yhteydessä tulee mieleeni lääkätieteen tohtori siskoni, joka kertoi minulle eräästä peruskoulun vanhemmille järjestetystä tilaisuudesta. Siellä jokaisen vanhemman piti kirjoittaa paperille viisi asiaa, joissa he ovat hyviä. Siskoni kertoi, että oli järkytys tajuta, ettei hän millään meinannut löytää viittä asiaa itsestään, joissa hän on hyvä. Hän oli niin surkea ihminen. Hän ei osannut mitään oikein kunnolla. Tämän tiedostaminen jälkeenpäin huvitti häntä kovasti.

Tiedättekö mitä?  On äärimmäisen helpottavaa saada tunnustaa olevansa keskeneräinen, rikkinäinen ja epätäydellinen ihminen muiden joukossa.  Mitkään tittelit ja CV:n ansiot maailmassa, eivät tee sinusta sen parempia kansalaisia kuin joku toinen.  Olet vain ihminen ihmisten joukossa. Sinä ja minä, olemme pieniä osia luomakuntaa ja ihmiskunnan tuhansia vuosia vanhaa jatkumoa. Olemme osa samaa ihmisyyttä. Psykiatri Dan Siegel puhuu ”minäme” kokemuksesta.

Hyvä elämä ei rakennu suinkaan vain CV:n ansioille, vaan se versoaa myötätunnosta, sisäisestä eheydestä ja  kokemuksellisesta viisaudesta.  Myötätunnon avulla syyrialainen kuollut lapsi hiekalla tai venäläinen kuollut lapsi räjäytetyn lentokoneen jäännöksissä, ovat piikkejä meidän jokaisen lihassa.

On valitettavaa, että koko elämäntapamme rakentuu vielä tälle hierarkiselle pinnalliselle pirstottujen yhteisöjen, statussymbolien ja   titteleiden ajatukselle. Liian monet ihmiset edelleen suorittavat asiantuntijoiden ohjauksessa elämäänsä.  Luultavasti ihan vain siksi, ettei heillä ole tietoa paremmasta.  Ei ihme, että monella on paha olo ja lääkkeitä kuluu. Ihmiseltä puuttuu myötätuntoinen oman tietoisuuden ohjauskyky.

Parhaillaan vanhat hierarkiset valtarakenteet jo onneksi natisevat. Idealistinen puoleni minua näkee jo kirkkaasti sen, kuinka kulttuurimme on siirtymässä uuteen myötätuntoisempaan ja yhteisöllisempään aikaan. Tietoisuustaidot, mukaanlukien omien tuntojen ilmaisu taiteiden kautta, elävät noususuhdannetta. Emme ole maapallollamme kilpailemassa keskenämme, vaan olemme tekemässä yhteistyötä.  Ahneus ja oman edun tavoittelu eivät ole geeneissämme, vaan voimme halutessamme aktivoida itsessämme olevia ”myötätuntogeenejä”. Myötätunnon oppimisen kautta on mahdollista lievittää yhä enemmän omaa ja toinen toistemme kärsimystä. Juuri sitä olen nyt harjoitellut viimeiset vuodet. Kyyninen puoleni puolestaan ei ole huomannut kulttuurissamme mitään muutosta parempaan suuntaan: Poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa  valitsee edelleen autoritaariset epäterveet kilpailukulttuurin ”minäminä” rakenteet.

Myötätunto vapauttaa. Miten energisoivaa on huomata olevansa samanlainen kärsivä ja keskeneräinen ihminen kuin muutkin. Olen vain ihmisrukka miljardien muiden joukossa. Yksi niistä lukemattomista ihmisistä, joka etsii toiveikkaasti tai toivottomasti merkitystä ja tarkoitusta elämäänsä.  Tätä samaa sisäistä työtä globaalisti teemme me kaikki kansalaiset, uskonnosta, asemastamme ja varallisuudestamme riippumatta. Unelmoimme saavamme kokea elämämme jollain lailla merkitykselliseksi ja tarkoitukselliseksi!

 Jokaisessa meistä asuu sisällämme väkivaltainen moukka.  Tämän onnettoman ei tarvitse lähteä suoltamaan suustaan vihaa tai tekemään itseen tai toiseen kohdistuvia vihatekoja.  Niin kauan kun emme löydä itseämme kohtaan myötätuntoa, on aina riski, että piiskattu ja ruokkimamme moukkamme lähtee rettelöimään.  Siitä tulee terroristi tai sisäinen terroristi.  10-20 miljoonaa ihmistä vuodessa terrorisoi itseään, yrittämällä itsemurhaa ja vielä useammat myrkyttämällä itseään erilaisin addiktioin. Väkivallan tekojen  jälkeen henkilö saattaa kokea entistä enemmän vain syyllisyyttä ja häpeää, ja siksi hän piiskaa itseään vain lisää ja lisää. Some on täynnä armottomien ja piiskattujen lasten vihapuhetta.

Myötätuntoinen suhde muita luontokappaleita kohtaan vaatii myötätunnon kehittymisen omaa rikkinäisyyttä ja keskenkasvuisuutta kohtaan. Erilaisuuden rajat ylittävällä myötätunnolla ja rakkaudella saatamme jonakin päivänä voittaa pahuuden ja vihan. Myötätunnolla teemme tekoja, joilla lohdutamme ja autamme itseämme ja muita ihmisiä.

En olisi minä ilman rikkinäistä menneisyyttäni, ja nykyään iloitsen ja kiitän siitä, että olen juuri  minä.  Kukaan muu ei voi olla samanlainen minä kuin minä, koska vain minulla on minun kokemukseni.  Siksi aion kasvaa yhä enemmän minäksi, siksi, joksi minut on tarkoitettu. Nykyään jo ajattelen päivittäin, että kävipä minulla hyvä tuuri, että synnyin minuksi, enkä keneksikään muuksi ihmiseksi. Ajatella, minulla on ruokaa ja katto päänpäällä, ja voin tehdä päivittäin asioita ja intohimojani,  joita rakastan, esimerkiksi saan kirjoittaa.   Kiitos kuulu monelle ihmiselle elämässäni. Myötätunto on se, jolla ruokin päivittäin itseäni – ja toivon ruokkivani sillä yhä eemmän myös muita!

 

PS.  Kuinka käytännössä voit oppia itsemyötätunnon taitoja?  Lue täältä.

 

Kristin Neff, Self-Compassion, A Proven Power of Being kind to Yourself,  2015 William Morrow

 

Mainokset

eMindfulness – Tietoisuustaidot verkossa

Tiesitkö, että pienet lapset, jotka viettävät paljon aikaansa tablettinsa kanssa, ”kehittävät” itselleen helpommin ADHD:n.  Heidän kokemustilansa eivät pääse vahvistumaan, kun he vaihtavat jatkuvasti levottomasti sisäistä kanavaansa. Vastavuoroinen kaikille aisteille rakentuva inhimillinen tunnevuorovaikutus jää tapahtumatta.

Se on myös vahingollista aikuiselle ihmiselle, joka hengailevat passiivisesti sosiaalisessa mediassa, vaihtaen jatkuvasti huomionsa fokusta paikasta toiseen. Pahin yhdistelmä on se, että katselee telkkaria ja surffailet samalla sosiaalisessa mediassa.  Dementia iskee näille aikuisille neljä kertaa todennäköisemmin kuin ihmisille, jotka eivät tätä tee.

On tärkeää myös, että chattaillu ei korvaa kasvokontakteja.  Depressioriski kasvaa kääntäen verrannollisesti tekstiviestiesi ja chattiviestiesi määrään.  Mitä enemmän viestittelet ihmisten kanssa vain tekstiviesteinä tai virtuaalisesti, sitä suurempi todennäköisyys on, että masennut.  Tekstiviesteistä puuttuu syvyys, merkitysten täsmentäämis- ja syventämismahdollisuus moniaistillisesti, mikä rikastaa ja selventää kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Pelkkä kirjallinen viestintä synnyttää helpommin väärinymmärryksiä.

Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja verkossa, voi hän helposti ohjautua nettikiusaajien ryhmään.  Verkossa tyhmyys voi tiivistyä ja kasaantua. Tietoisuustaitojen puutteesta kertoo se, että ihmiset impulsiivisesti menevät mukaan erilaisiin kiusaamisjoukkoihin ja viharyhmien toimintaan.  Tutkimusten mukaanhan nämä ihmiset eivät ole yleensä onnellisia ennen tai saatikka sen jälkeen, vaan he saattavat kärsiä moraalisesta krapulasta.   Virtuaaliseen viestitään pätee sama kuin normaaliin viestintään, ennen kuin painat lähetä nappia, pidä pieni viive. Kun ihmisillä on tietoisuustaitoja, he eivät anna vihaisten tilojensa ohjata elämäänsä, vaan he itse ohjaavat tilojansa yhteisöllisesti ja globaalisti rakentavaan myötätuntoiseen suuntaan.

Lähtökohtaisesti tietokoneen tarjoama virtuaalinen maailma ei ole hyvä eikä paha. Sen sijaan olennaista on se, miten sitä käytät.  Jos virtuaalinen todellisuus korvaa kasvokkain tapahtuvat ihmissuhteet ja luontosuhteen,  on suuri todennäköisyys, että ongelmia ilmenee.

Joskus kannattaisi kokeilla sitä, että keskittyy vain yhteen asiaan kerrallaan myös virtuaalisessa todellisuudessa.  Tätä olenkin itse tehnyt tietämättämäni melko paljon, vaikka satunnaisesti kirjoittaessa tai lukiessani olenkin käynyt  kurkkimassa, mitä naamakirjan puolella tapahtuu.  Kun nyt olen lukenut ja peilannut omiin käytäntöihini tietoisuustaitoja verkossa,  eMindfulnessia, voin selkeästi parantaa vielä mentaalisen hygienian käytäntöjäni virtuaalimaailmassa.

Käytän paljon aikaani kirjoittamiseen, johon huomioni keskus tule imaistuksi siinä määrin, että hengailu samanaikaisesti muilla sivustoilla ei enää onnistu. Kun ihminen on syvällisessä flow-tilassa, huomio ei luontaisesti siirry mihinkään muualle, vaan prosessi imaisee koko tietoisuuden tekemiseen. Näitä flowtilojahan työssä olisi hyvä tavoitella!  Kindle-kirjastossa minulla on kolmattasataa kirjaa, ja sielläkin tulee paljon hengailtua.  Naamakirjaa käytän etupäässä jakaakseni ”mindfulness ym. maailmanrauhaa tavoittelevaa propagandaa”, mutta kieltämättä joskus siellä tulee muutenkin hengailtua.  Tämän hyväksyn, kunhan entistä enemmän kehitän tietoisuustaitojani verkossa.

Sinulla on tietoisuustaitoja verkossa, ”eMindfulness-taitoja”, jos osaat asettaa itsellesi rajoja.  Keskityt esimerkiksi yhteen asiaan kerrallaan ja määräät itsellesi ajankohdat, jolloin katsot sähköpostisi. Väitetään, että aamu ei ole välttämättä paras viestien luku aika, vaan silloin voi käydä läpi päivän ohjelmana. Osaat olla myös rvirtuaalimaailmassa reagoimatta nopeasti tunteella toisten luomiin pelkomielikuviin tai aggressiivisiin viesteihin.  Et reagoi ”takapuoli edellä” reaktiivisesti,  vaan viiveellä, harkiten.

Sähköpostihygieniastani olen jo  huolehtinut vuosia. En yleensä katso illalla enkä sunnuntaisin sähköpostiani. Olen ollut helposti reagoiva, mutta proaktiiviset taitoni (reagoiminen viiveellä) ovat kehittyneet huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Joitakin ehdotuksia eMindfulness taitojesi lisäämiseen:

  • Pidä joskus some-paasto:  Vietä laatuaikaa kasvokkain tapahtuvissa ihmissuhteissa ja vaikkapa luonnossa.
  • Kun olet verkossa, kokeille olla joskus niin, että keskityt vain yhteen nettisivuun kerraallaan.  Pidä siis auki vain yhtä sivua kerrallaan ja sulje se sitten, kun olet perusteellisesti hoitanut asiasi tällä sivustolla.
  • Kun vastaat tunteellisesti sähköposteihisi tai naamakirjasi viesteihin, pidä pieni hengitystauko, tee vaikka yksi hyväksyvän läsnäolon harjoitus, ennen kuin painat ”lähetä” nappia.
  • Kun olet vastannut tunteikkaasti jonkun ihmisen viestiin, ja suunnittelet viestisi lähettämistä, katso hetki viestiäsi ja mieti, mikä osistasi on sen kirjoittanut.  Onko sen kirjoittanut viisas puolesi vai ehkä kiukkuinen lapsellinen puolesi tai autoritäärinen vanhemmilta omaksumasi pomottelija tai joku muu.  Tiedäthän, meitä on moneksi!

Lähteenä jutussa on käytetty tätä kirjaa:

PS.  Mielen monet puolella blogissani tein yhteenvetoni Toivovalmennuksesta! Käy katsomassa miten hyväksyvän läsnäolon taitoja voi kouluttaa organisaatioissa.

Siirtolan emäntä on vihainen… Syystäkö?

Seuraavassa pieni, vihainen, naisen sydämellä rakennettu kannanottoni hallituksen sairauspäivärahojen leikkauksiin. Tiedän, vihaisena ei pitäisi sanoa mitään. Näin itsekin opetan. Silti, olen äkäinen.  Aion huutaakin, vaikka inhoan tällaista käyttäytymistä.  Se on sivistymätöntä ja typerää. Näin minulle opetettiin jo pienenä. Harvoin enää sorrun tällaiseen. Silloin, muuten, ei vielä huudettu virtuaalisesti. Hyvä kai tätäkin on kokeilla. NYT EMÄNTÄ HUUTAA!

Antti Koivula Työterveyslaitokselta kirjoittaa HS:ssä: Suomalaiset jäävät liian varhain eläkkeelle, ja sairauspoissaoloista aiheutuu vuosittain kansantaloudelle 3,4 miljardin euron menetyksetHallitus yrittää nyt pureutua ongelmaan muuttamalla ensimmäisen sairauslomapäivän palkattomaksi ja laskemalla seuraavien päivien poissaolokorvausta.

Koivula toteaa edelleen: Tällä hetkellä haussa on siis suomalaisen yhteiskunnan suunta. Työelämän perusvirheenä on se, että kun väkeä vähennetään työpaikoilla tiukassa taloustilanteessa, jäljelle jäävät juoksevat vain entistä kovemmin. Jossain vaiheessa kovempaa juokseminen ei enää riitä. Joku tulee erilaisella toimintamallilla. Meistä on voinut tulla todella päteviä juoksemaan siinä oravanpyörässä, mutta emme osaa nähdä, mitä vieressä tapahtuu.

SAIRASTAVUUS ONGELMAAN, JA SEN TUOTTAMIIN KUSTANNUKSIIN, PUREUDUTAAN NYT OTTAMALLA SAIRAUSPÄIVÄRAHOJA POIS.  Ihmettelen, miten meidän suomalaisten asioista päätetään integratiivisen tieteen aikakautena, nojaamalla näin yksisilmäiseen katsontakantaan.  Pistää todella vihaksi, muta myös suruksi ja myötätunnoksi.

Missä näkyy päätöksenteossa se kaikki moniammatillinen kokemuksellinen viisaus, joita meillä suomalaisilla on? Meissä pitäisi olla ainesta kokonaisvaltaisiin, kannustaviin ja viisaampiin päätöksiin.

Ymmärtääkö päättäjät, että stressi on kulttuurimme pahin sairastuttaja. Stressi voi johtaa paitsi mielen ongelmiin myös ruumiillisiin seuraamuksiin. Se vaikuttaa, joitakin mainitakseni, alkoholismiin, muihin addiktioihin, masennukseen, verenpaineeseen, sydänsairauksiin, vatsakatarriin, vatsahaavaan, diabetekseen sekä tuki- ja liikuntaelin sairauksiin. Työttömiä on satojatuhansia ja samaan aikaan pistetään töissä olevat ihmiset pyörittämään oravanpyörää yhä kovempaa. Seurauksena on tietty lisästressi ja sairastavuuden lisääntyminen entisestään. IHMISET EIVÄT OLE KONEITA.

WP_20131003_06220131004182424201310020131128123946[1]

Erityisen tärkeää sairauskulujen vähentämisen kannalta on se, että lapset saisivat mahdollisimman hyvän lapsuuden.  Lapsuuden kokemuksemme määrävät stressinsietokykyämme. Mitä mahtaa seurata siitä, että nuorten lapsiperheiden elinehtoja kavennetaan ja vanhemmat pistetään kovemmin töihin? Psykiatri Dan Siegelin mukaan se, että jokainen lapsi saisi kaiken sen rakkauden mikä hänelle kuuluu, vähentäisi huomattavan paljon sosiaali- ja terveysmenoja.

Pahimman suuttumukseni purettuani, voin sanoa tämän:  On hyvä, että hallituksemme on ryhtynyt aktiivisiin toimiin. Nyt olisi sen kyettävä vielä laajentamaan perspektiivinsä vanhoista totunnaisista ajattelumalleista. Ymmärrän, että olemme vaikeiden arvovalintojen äärellä,  joudumme tekemään monissa asioissa leikkauksia. Hallituksemme on tässä asiassa täysin oikeassa. Sitä vain en ymmärrä, miksi pitää tehdä ratkaisuja, jotka edustavat näin vanhanaikaista, yksinkertaista ja materialistista insinööriajattelua. Näyttää surullisesti siltä, että olemme tekemässä rahaa nyt kansanterveytemme kustannuksella. Talouskasvun lisäksi tahkoamme sairastuvuuskasvua. Tämän tyyppiset leikkaukset tulevat meille kalliiksi. VOITTOA EI PIDÄ ETSIÄ KANSANTERVEYDEN KUSTANNUKSELLA.

Kysyn samaa, kuin Antti: MIKSI EMME KATSO MITÄ VIERESSÄ TAPAHTUU? Luullaan, että kaikki asiat ovat ratkaistavissa vanhan teollisen elämäntavan finanssimiesten talousteorioill aja niiden vanhanaikaisilla uskomuksilla leikkauksineen. Rahaa luullan säästettävän siirtämällä sitä vain astiasta toiseen.

Onko hallituksemme kuullut, että joskus VÄHEMMÄN VOI OLLA ENEMMÄN.  Näin voi tapahtua silloin, kun osataan käyttää hyväksi luovaa ajattelua ja kokonaisvaltaista viisautta. Ei katsella maailmaa vain euron kuvat silmillä ja yksipuolisten finanssimiesten laskelmat käsissä. Aletaan tosissaan moniammatillisesti pohtia, miten vähemmästä saadaan enemmän.

Nyt on aika hakea sairastuvuusasiaan myönteisiä ja kansaa työhön kannustavia uusia ratkaisuja. Väitän, että nuori sukupolvi ei etsi samalla tavalla statussymboleja itselleen kun me keski-ikäiset kalkkikset olemme tehneet.  He hakevat PERUSTOIMEENTULOA, ELÄMYKSIÄ JA MERKITYKSELLISTÄ ELÄMÄÄ.  Yhä useampi hakevat aineellisesti kohtuullista elämää. Toki vanhan liitonkin nuoria on vielä paljon, mutta asenteet ovat muuttumassa. Tämä on mielestäni erittäin hyvä asia.

On aika kannustaa suomalaisia tekemään vähemmällä enemmän.  On mahdollista vähentää sairauskuluja ilman leikkauksia.  Täytyy vain sinkaista eurosilmälasit pois silmiltä. Koivulaan viitaten, on katsottava, mitä vieressä tapahtuu. Kansainvälisesti haetaan parhaillaan uusia tapoja tehdä töitä.  Työn tuloksellisuus paranee ja sairastavuus vähenee, kun ihmiset löytävät tietoisuustaitonsa ja leikillisyytensä siihen, mitä he tekevät. Ruotsissa on kokeiltu sosiaali- ja terveydenhuollossa lyhyempiä työpäiviä hyvällä menestyksellä. Sosiaalipsykologi Ellen Langer on kiinnittänyt huomionsa siihen, että leikillinen ja yhteisöllinen tapa tehdä töitä palkitsee ihmisiä enemmän kuin suuret rahalliset korvaukset. Ihmiset luontaisesti haluavat iloa työhönsä. Meillä vain arvotetaan edelleen kaikki rahassa. Vanha statuskilpailu suuren egon symboleineen elää päättäjien keskuudessa.Tämä siitä huolimatta, ettei tutkimusten mukaan ylimääräinen raha edes lisää onnellisuuttamme. Sen sijaan onnellisuutta lisää hyvän jakaminen. On aika uudistaa uskomukset ja tuulettaa arvot.

Työnteon pitää olla mahdollisimman hauskaa. Meidän on löydettävä läsnäolo työhömme. Meidän täytyy oppia rytmittämään työ oikealla tavalla. Ei ole kauaakaan siitä, kun kuulin erään vanhan hallituksen ministerin kehuskelevan, kuinka tehdään töitä, niin, ettei edes toiletissa ehdi kunnolla käymään.  Näin kun töitä tehdään, päätökset ovat valitettavasti sen näköisiä. 

On nyt syytä etsiä miellyttäviä ja kannustavia ratkaisuja, joilla vähennetään sairauspoissaoloja ja pidennetään työuria. Meidän pitää pureutua siihen, että yhä useammat kansalaiset oppisivat tekemään töitä siten,että heille tulisi mahdollisimman vähän pitkäkestoista stressiä.

Ihmiset luontaisesti nauttivat työnteosta, kun siitä ei tehdä liian kiireistä, kuivaa ja rutiininomaista. Psykologia on kehittänyt työviihtyvyyden lisäämiseen menetelmän, työnohjauksen.  Tärkein  asia, jolla voimme  hetken tietämyksellä vähentää ihmisen stressiä ja samalla sairastuvuutta on se,että  työntekijän tietoisuustaitoja ja yhteisöllisyyttä lisätään.

MEIDÄN TÄYTYY PUREUTUA SAIRASTUVUUSONGELMAAN AIVAN UUDELLA TASOLLA: ON KESKITYTTÄVÄ SIIHEN, ETTÄ STRESSIÄ VÄHENNETÄÄN. Samalla työn tuottavuus paranee, kun työhyvinvointi lisääntyy ja poissaolot vähenevät.   Ei siihen, että ihmisiä arvoa mitätöidään, kun hän on töistä poissa, ottamalla häneltä pois rahaa. Tämä vain lisää työntekijän stressiä.

Vaikka sairauspäivärahasta jouduttaisiin leikkaamaan, hallituksen tulisi korostaa sitä, että meidän on tehtävä työstä mahdollisimman mukavaa ja leikillistä. Ja kaikista kansalaisista pidetään silti huoli.  Kun ihmisillä on hauskaa ja leikillinen suhde siihen, mitä he tekevät, työn tuloksellisuus paranee.

Kulttuurissamme tarvitaan nyt kipeästi LUOVIA UUSIA RATKAISUJA.  Ei vain asioiden katsomista samojen silmälasien läpi. 

Hallitus on pistänyt kissan pöydälle. EMME KUITENKAAN RATKAISE ONGELMIAMME NIILLÄ VANHOILLA AJATTELUMALLEILLA, JOILLA OLEMME NE LUONEET. Nyt on aika keskustella, kuinka tänä aikakautena, jossa ennen näkemätön kilpailu ja automatisaatio vie työpaikkoja, pidämme huolta samalla kaikista kansalaisistamme:  työllistetyistä, työttömistä, sairaista, vähäosaisista, eläkeläisistä jne. Ja tietty myös pakolaisista. Tämä täytyy tehdä ihan sen takia, että näin kuuluu tehdä.  

Joudumme leikkaamaan kaikilta. Toivon, että leikkaukset kohdistuvat erityisesti meihin paremmin toimeentuleviin keski-ikäisiin ja vanhempiin ihmisiin. Lisäksi tarvitsemme paljon hyvää henkeä, ja toinen toisiimme ulottuvaa hyväksyvää läsnäoloa ja rakkaudellisia tekoja. Tarvitsemme paljon vapaaehtoista välittämistä.   Emme pidä kansalaisina huolta vain omista tai ryhmämme eduista. Osoitamme aitoa välittämistä kaikista kansalaisista, erityisesti nuorista, uudesta kasvavasta työsukupolvesta.

On aika moniammatillisesti miettiä uusia ajattelumalleja, jossa osoitamme välittävämme edelleen kaikkien kansalaistemme hyvinvoinnista. On ylläpidettävä kansalaisten toivoa paremmasta. Se voi tapahtua kun numeerinen faktatieto ja kokemuksellinen sydämen viisaus syleilevät toisiaan. Kukaan ihminen ei ole kone, vaan elävä taideteos.

WP_20131003_05120131003171033201310020131006164917[1]

Eiköhän pistetä käyntiin kansalliset empatiavajeen korjaustalkoot!

Kiitos Jari Tervo suorasanaisesta kannanotostasi rasisimiin.  Tämä Suomen kuvalehden teettämä tutkimus on surullista luettavaa.

Meidän tarvitsisi  tehdä asialle muutakin, kuin ottaa kantaa, vaikka rohkeat kannanottot ovat tietty ehdottoman tärkeitä.  Rasismin juuriin  pitäisi puuttua.   Kirjoitin toisessa blogissani jokin aika sitten mm. Bostonin yliopiston sosiologian professori Liah Greenfeldin ajatuksista nationalismistaGreenfeld on tehnyt merkittävää tutkimusta nationalismin ja rasisimin tutkimuksessa.  Hänen mukaansa modernissa kulttuurissa ja senmodernin mielenelämäntavassa on paljon pahoinvointia, joka liittyy elämäntapamme vinoutuneisiin perusteisiin, kulttuuriin, jossa yhä useampi tuntee itsensä osattomaksi, syrjäytyneeksi tai luusereiksi.

Sen sijaan, että opettaisimme lapsille hyväksyvää läsnäoloa itselleen ja  toinen toisillemme,  alakoulusta lähtien olemme opettaneet lapsiamme kilpailemaan keskenään. Joidenkin osattomuus alkaa jo tällöin.  Kulttuurimme kärsii kroonisesta empatiavaajeesta. Siihen tulee korjausta, kun opetamme lapsiamme yhä enemmän siihen, että jokainen lapsi on lähtökohtaisesti arvokas ja lahjakas.   Heidän lahjansa on vaan erilaisia. Meidän täytyisi auttaa jokaista lasta ja nuorta kasvamaan aikuiseksi, jotka löytävät omat ainutkertaiset vahvuutensa.

Aikuisesta lähtöisin olevassa hyväksyvän läsnänolon ilmapiirissä, voimme edistää lapsen kykyä aistia, eritellä ja käsitellä erilaisia tunnetilojaan. Ulkoisen tiedon lisäksi meidän tulisi opettaa tunnetaitoja leikkien. Auttaa lapsia rakentamaan vakaata identiteettiä, sen sijaan että he jo seitsenvuotiaana päättävät urastansa tai tuntevat  jo tässä iässä osattomuutensa.  

Liah Greenfeld korostaa sitä, että avoimessa yhteiskunnassamme lukemattomilta ihmisiltä puuttuu sisäinen kompassi.  Kansalaiset eivät tiedä, keitä he ovat ja miten toimia avoimessa yhteiskunnassa.  Juuri näin minäkin ajattelen. Kansalaisemme eivät ole tyhmiä.  Sen sijaan heille ei ole opetettu tunnetaitoja, oman itsen ja toisen, erilaisen ihmisen, empaattista aistimista ja kuuntelua.

Modernin elämäntapamme ongelma on pysyvä empatiavaje ja rasismi, joka ei kohdistu vain ulkomaalaisiin vaan yhteisömme osattomiin ja syrjäytettyihin luusereihin.  Kun ihminen ei identiteettityhjiössään ole kukaan eikä mikään, saa hän arvonsa sitä kautta, että hän samaistuu johonkin yksipuoliseen uskonnolliseen tai poliittiseen ideologiaan. Joskus arvottomuuden ja osattomuuden kokemus voi suuntautua myös satunnaiseen silmittömään väkivaltaan.

Siksi lähtökohta pitkäjänteiselle väkivallattomalle rasismin vastaiselle elämäntavalle on empatian kulttuurissa, sellaisessa, jossa jokaiselle lapselle pyrittäisiin antamaan peilaavan aikuisen kautta kaikki se rakkaus mikä hänelle kuuluu. Puutteellista vanhemmuutta voimme paikata neuvoloiden ja koulujen empatiakoulutuksella.  Terve identiteetti muodostuu, kun ihminen saa palikoita empaattiseen omien sisäisten tilojen ohjaukseen. Hän löytää sisäisen kompassinsa. Kansalainen voidaan kouluttaa käsittelemään omia ristiriitaisia tunnetilojansa  ja  ongelmiansa. Ihmiset lakkaavat samaistumasta vahingollisiin tunnetiloihinsa. Puhutaan tunnetaidoista ja tietoisuustaidoista. Niiden avulla  kehittyy se, mitä psykiatri Dan Siegel kutsuu mielitajuksi.   Kun löydämme sisäisen kompassimme ja empatian itseämme kohtaan, tulee meistä empaattisempia myös toisia ihmisiä kohtaan.  Väitän, että empatiavajeen korjaus johtaisi kokonaisvaltaisesti paremmin voivaan kansaan, väkivalta vähenisi  ja sosiaali- ja terveysmenot alenisivat.

Sisäisen kompassinsa hukanneet ihmiset eivät ole henkisesti sairaita  kliinisessä mielessä. He eivät osaa vain ohjata erilaisia sisäisiä tilojansa. Terve ihminen on sinut erilaisten tilojensa kanssa ja hän kykenee surffaamaan luovasti erilaisilla tunnetiloillaan. Kompassittomat kansalaiset ovat  enemmän tai vähemmän selvästi sekavia, epävarmoja, mutta ei voida selkeästi jäsentää, mitä tapahtuu heidän mielessään ja sen ulkopuolella. He vain kärsivät motivaatiopulasta  ja alituisesta mielentilojen vaihtelusta. Heidän tahtonsa ei häiriinny siinä määrin, että he olisivat kykenemättömiä toimimaan yhteiskunnassa tai heidät diagnosoitaisiin sairaiksi.

Empatian puutteesta syntynyt pahoinvointi, yleinen henkinen huonovointisuus, johtaa siihen, että monet ajautuvat huumeisiin tai alkoholiin,  jotkut puolestaan ​​masennukseen, vihaan ja kateuteen. Joistain tulee hyvin sopeutuvaisia mihin tahansa vastaan tulevaan yhteisöön.  He saattavat jopa luopua kokonaan yksilöllisyydestään, koska tunnetaitojen ja sisäisen kompassin puutteessa he eivät kykene minkäänlaiseen kokemuksensa peilaukseen.

Empatiatyhjyydessä elänyt ihminen vain matkii, mitä muut hänen ympärillään tekevät.  Heitä, joilla kaoottinen sisäinen kokemus ottaa vihan tai kateuden muodon, vetää puoleensa  ideologiat, jotka johtavat ilmaisemaan väkivaltaisia tunteita yhteiskunnallisesti vahingollisesti. Pahimmaltaan tunnekompassin kadottaneet, samaistuessaan tunnetiloihinsa, eksyvät vakaviin väkivallan tekoihin.

Poliittisten vaikuttajien julkiset rasistiset tai nationalistiset kannanotot ruokkivat kompassinsa hukanneitten ihmisten vihatiloja.  Kateudella ja vihatiloilla empatiavajeeseensa reagoineet kansalaiset ovat valitettavasti jopa pienillä makupaloilla helposti ruokittavissa vihapuheeseen ja jopa väkivaltaan.  Tämän olemme viime kuukauden aikana nähneet erään kansanedustajan vihapuheiden jälkeen. Rasismin ja nationalismin ehkäisyn tulisi koostua kahdesta tärkeästä asiasta, kulttuurimme empatiavajeen korjaamisesta sekä ehdottomasta nollatoleranssista näkyvien poliittisten vaikuttajien vihapuheissa.

Empatiavaje ei ole vain syrjäytettyjen luusereiden ongelma. Myös näennäisesti hyvinvoivat reagoivat empatiavajeeseen.  Mevoittajatsaatamme ajautua yhtä lailla masennukseen, addiktioihin tai   vihaan ja kateuteen. Narsistinen omaa mielihyvää tavoittelevat mummot ja papat Espanjassa unohtavat lapsensa, lapsenlapsensa ja omat ystävänsä.  Entä kateus?  Filosofi Alain de Bottonin mukan kateus on voima joka ylläpitää  statustressissämme, sitä että  samaistamme itsemme statusesineisiin ja kilpailemme keskenämme niistä.  Se on voima, joka ylläpitää yhteiskunnallisesti sairaita rakenteita.

Me menestyjät teemme joskus oman heikon identiteettimme ja oman empatiavajeemme näkyväksi omistamillamme statusesineillä. Olen arvokas koska omistan tämän ja tämän esineen.   Empatiavajeesta kärsivä hyvinvoiva ihminen vähät välittää oman kulttuurin syrjäytettyjen ihmistensä hyvinvoinnista.  Hän vain matkii muita: keskittyy kilpailemaan uraputkiasemista,  statusesineistä ja -kokemuksista, jotta hän saisi kokea oman itsensä arvokkaaksi.   Oman sisäisen kompassin kadottaminen joillakin johtaa oman ulkonaisten tärkeyden, oman hierarkisen aseman  pönkittämiseen ja statussymbolien keräämiseen. 

Soisin, että poliittiset vaikuttajat puhuisivat tästä empatiavajeesta samalla intohimolla kuin he keskustelevat talouskasvusta.  Empatiavajeen korjaus lähtee paitsi poliitikkojen, taloudellisen eliitin ja tietty kaikkien kansalaisten selkeistä antinationalistisista ja -rasistista kannanotoista ja heidän omista elämänvalinnoistaan, myös ruohonjuuritason vapaaehtoistoiminnasta. Se lähtee liikkeelle tunnetaitojen ja tietoisuustaitojen koulutuksesta.  Se lähtee liikkeelle meistä tavallisista pelottomista ihmisistä, jotka osoitamme selkeästi omat mielipiteemme ja näytämme vapaaehtoista välittämistä paitsi ulkomaalaisista maahanmuuttajista myös omista kansalaisistamme.

On aika lähteä yhdessä aktiivisesti korjaamaan talkoilla kansallista empatiavajetta. Päättäjien tasolla olisi aika perustaa valiokunta tutkimaan, kuinka korjataan tämä kulttuurimme kaikissa kerroksissa pesivä vakava vaje.  Kansakuntamme tulevaisuuden kannalta sen korjaus on vähintään yhtä tärkeää kuin maamme talouden kuntoon saattaminen. Erityisesti vaikeina taloudellisena aikoina tarvitsemme paljon empatiaa.

Vaaniiko ”huu-haa” self-help markkinoita vai ahneus ja ylimielisyys medikalisaation markkinoita?

Tuntuu, että ihmiset uskovat nykyään ketä tahansa muuta kuin ammattilaisia. Bloggarin sanomisiin luotetaan enemmän kuin ravitsemustieteilijän. Se on ajankuva.”, kirjoittaa Teemu Ollikainen tässä artikkelissaan.  


Ensimmäiseksi sanoisin Teemulle psykologiliitosta, että kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Ehkä nk. asiantuntijoiden kannattaisi katsoa enemmän itseensä kuin nähdä ongelma vain kansalaisissa.  Moni meistä asiantuntijoista suhtautuu kansalaisiin kuin johokin yksinkertaiseenpaapottavaanmassaan.

Meidän terveydenhuollon ammattilaisten tulisi yhä enemmän miettiä, mistä johtuu, etteivät kansalaiset enää luota nk. asiantuntijoihinsa? Tosiasia lienee,  on se, että Self-Help kirjoissa on laaja-alainen kirjo erilaisia kirjojamyös tieteen ammattilaisten  kirjoittamia korkealaatuisia kirjoja. Niitä on kyllä valitettavan vähän käännetty suomenkielelle.

Kohtuuton ajatus on se, että vaikka ihmiset eivät saa riittävästi ohjausta, tukea ja  terapiaa ongelmiinsa, eivät he saisi edes itse lähteä hakemaan itselleen oma apua.  Jos joku kokee saavansa enkelihoidoista apua pahaan olonsa, onko se vain huono asia?  Hyvässä elämässä saa olla leikillisyyttä, kunhan samaan aikaan ihmisellä on realiteettitajua.

On toki selvää, että ylilyöntejä tällä nk. ”huuhaa-alueella on. Pidän itse kansalaisia keskimäärin fiksuina.  On hienoa, että ihmiset haluavat ottaa vastuuta enemmän terveydestään.  Silloin kun on kysymyksessä ihmisen henkinen hyvinvointi, se asiantuntijan tarjoama tie, ei välttämättä ole se ainut oikea.  En blogejakaan halveeraisi. Blogien vertaisihmisiltä voi saada erinomaista tukea omiin henkisiin prosesseihinsa.

Onnellinen elämä on aina erilainen tarina. Ihmiset voivat tehdä erilaisia elämäntapavalintoja ja elää näin laadukasta elämää, poiketen asiantuntijoiden normeista.  Minusta on elämän mitätöintiä kuvitella, että hyvä elämä olisi joku asiantuntijan ohjaama tieteellinen näyttötyö. Sen sijaan siihen tarvitaan paljon itseohjautuvuutta, luovuutta ja mielikuvitusta.

Henkilökohtaisesti olen hammaslääkäri ja hypnoterapeutti.  Käytän mieluimmin kuitenkin titteliä hypoosivalmentaja ja tietoisuustaitojen opettaja. En siis koe ole mikään terapeutti vaan pikemminkin opettaja. Siitä olen samaa mieltä tämä artikkelin kirjoittajan kanssa, että olisi tärkeä oppia vetämään selkeämpi raja valmentajien ja terapeuttien välille.  Mielestäni tarvitsisimme kipeästi psyykkisten ongelmien ennaltaehkäisyyn tietoisuustaitojen opettajia ja henkisiä valmentajia kouluissa ja yliopistoissa. Ihmisiä on kannustettavaa ottamaan vastuuta omasta terveydestään!

Kärsimystä ja käännekohtia on ollut kautta aikojen ihmiselämässä.  Se, että ahdistuin syöpädiagnoosieni jälkeen, ei ollut sairautta.  Se oli normaali elämän ilmiö, jonka käsittelyyn sain paljon apua vertaisryhmistä, terapeuttisista ryhmistä ja itsehoito-oppaista. Ennen vanhaan kärsimys oli osa normaalia elämää. Vertaisihmisiltä, rukoilusta ja mietiskelystä saatiin tukea  ja apua vaikeissa elämäntilanteissa, jos saatiin. Ja toki ihmisillä oli myös taikauskoa!

Nykyään on menty toiseen ääripäähän. Monet normaalit elämän ilmiöt on medikalisoitu asiantuntijoiden (jahuu-haa-hoitajien”) rahastuksen lähteiksi, vaikka avaimet onnelliseen elämään on ihmisellä itsellään. Elämästämme on tullut hyvin usein liian vakavaa.  Me tarvitsemme yhä enemmän valveutuneita vertaisihmisiä ja henkisiä valmentajia, jotka opettavat toinen toisilleen kokemuksellista viisautta kuten tietoisuustaitoja ja erilaisia itsehoidollisia menetelmiä (itsehypnoosi, mielikuvaharjoitukset, EFT, EMDR *) jne.). Leikillisyys ja näkökulman vaihtotaito, on eräs tärkeä oppimisen tapa.

Ihmiset ovat vuosituhansia mietiskellen ja meditoiden rakentaneet itselleen tiedostavaa elämää uusilla arvoilla.  Erilaisin mietiskelytraditioin ihminen voi ottaa vastuun omasta tarinastaan. Tiedekin on minulle vaan eräs satojentuhansien ihmisten yhteisen mietiskelyn – kokemuksellisen opin – tuotos, eikä mikään jumalallinen ylhäältä meitä ohjaava lakikokoelma.  Meditaatio ja mietiskelymenetelmistä on tuhansien vuosien kokemuksellinen näyttö.

Vaikeissa kriiseissä elämäntaitoja voi vahvempi ja kokeneempi tavallinen vertaisihminen opettaa osaamistaan toiselle ihmiselle.  Kaikkeen emme tarvitse asiantuntijoita, vaikka heitäkin tarvitsemme ja heidän tiedostaan hyödymme.

Olemme rikkoneet yhteisöt,kadottaneet sisäisyytemme  ja hukanneet modernissa kiireisessä pikamarkettien ja virtuaalisten ostoskeskusten elämäntavassamme keskinäisen läsnäolomme, ja sen tuottamaa pahaa oloa nyt sitten asiantuntijat hoitavat sairauksina.  Se vastahuu-haataonkin. Parasta kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ennaltaehkäisyä olisi se, että vanhemmat olisivat läsnä lapsilleen ja toinen toisillensa, apteekkari, lääkäri, kaupan kassa, nokikolari olisi läsnä potilaalleen/asiakkaalleen, naapuri naapurilleen jne.

Onko niin, että meillä asiantuntijakulttuurissa suhteellisuuden taju alkaa olla hukassa. Me olemme viemässä ihmisiltä itseohjautuvuuden.  Palvelemme tieteellisiä instituutioita emmekä asiakkaitamme. Ehkä siksi ihmiset ajatuvat mieluimminhuu-haahoitoihin, kun lahjoittavat kyseenalaistamatta elämän tarinansa ohjauksen vain asiantuntijalle. Nämä huuhaa-ihmiset saattavat sentään olla aidosti läsnä asiakkaalleen.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vaikeasta traumasta kärsivä hyötyisi ja tarvitsisi terapiaa.  Tosi asia on vain, että läheskään kaikki haluavat eivät edes pääse terapiaan. Varsin usein syynä on korkeat hinnatJonot perusterveydenhuollossa alkavat olla joskus jopa toivottomat ja hoitoja saattaa joutua odottamaan pitkäänkin.  Psykologi Stephen Joseph korostaa, että traumojen hoidossa on tärkeää ETTÄ IHMINEN ALKAA ITSE OTTAMAAN VASTUUN OMASTA ELÄMÄSTÄÄN JA SEN TARINASTA.

Minusta se, että ihminen lähtee hakemaan itseapua kirjoista tai vertaistuki ihmisten blogeista, on oikein hieno asia. Se on näyttö siitä, että ihmisellä on yritystä kasvaa oman elämänsä ohjaajaksi.  Trauman jälkeinen paha olo ei ole Josephin mukaan mikään lääketieteellinen sairaus nimeltäänjälkitraumaattinen oireyhtymä”.  Paha olo vaikean kokemuksen jälkeen on normaalia ihmiselämää.  Josephin mukaan ihminen voi tehdä paljon itse asioita oman uuden elämäntilanteen tuottaman sopetumisensa eteen.  Hän suosittelee terapian lisäksi  mm. itsehoitokirjoja ja luovia terapeuttisia interventioita esimerkiksi terapeuttista kirjoittamista.  Hän kuitenkin huomauttaa myös, että liikkeellä on runsaasti huonoja oma-apukirjoja, joiden näkemyksiä ei tiede tue. 

Ajassamme kansalaiset haluavat yhä enemmän itse ottaa vastuun terveydestään ja itsensä määrittelystä. Asiantuntijat hierarkeineen edustavat vanhoillista ajattelua. Kysymys on tietty nykytilanteessa asiantuntijavallan vähenemisestä ja dialogin kulttuuriin siirtymisestä, ja tietenkään se ei miellytä niitä, joilla on valtaa ja yhteiskunnallisesti monopolisoituja rahastusmahdollisuuksia.

Omien kärsimystensä keskellä ihmisen on hyvä rohkeasti lähteä kokemuksellisen opin tielle.  Laadukkaat Self-Help kirjat voivat olla tärkeä osa tätä henkisen kasvun matkaa.  Ehkä meidän pitäisi saada jonkinlainen laatuluokittelu kirjoille. Suosittelenkin, että kirjojen haukkumisen sijaan Psykologialiitto lähtisi kääntämään ja suosittelemaan hyviä itsehoito-oppaita. Se olisi hieno palvelus kansalaisille.

*)  EMDR:n kehittäjä Shapiro on sitä mieltä, että menetelmää kannattaisi käyttää yhdessä kokeneen terapeutin kanssa.  Hän on kuitenkin kirjoittanut Self-Help kirjan, jota voi käyttää EMDR -terapian tukena.  Mallikko Katherine Adler on kirjoittanut puolestaan aiheesta itsehoidollisen kirjan.