Kuuntele ruumiisi viisautta – Krooninen kipu opettajana nr. 2

Eilen oli Hesarissa mielenkiintoinen virolaisen lääkärin Madis Tiikin analyysi suomalaisesta terveydenhuollosta. On näköjään muitakin, jotka ihmettelevät suomalaisen terveydenhuollon taantumuksellisuutta. Olemme puhuneet vuosia asiakaslähtöisestä hoitamisesta, mutta silti peruslähtökohta koko terveydenhuollossamme on edelleen muuta kuin aidosti dialoginen.

Terveydenhuollon rakenteet suosivat asiantuntijalähtöistä terveydenhuoltoa. Todellisessa asiakaslähtöisessä hoitamisessa huomioidaan asiakkaan maailmankuva, eikä häntä vain ahdeta lääkärin tai terapeutin ihmiskuvaan. Sen sijaan pikemminkin lääkäri/hammaslääkäri/terapeutti pyrkii asettamaan itsensä dialogisesti täydentäväksi osaksi asiakkaansa maailmankuvaa.

Madis Tiik ilmaisee asian seuraavasti: ”Lääkärit on perinteisesti koulutettu siihen, että he ovat kaiken tiedon ja osaamisen keskiössä. Heidän pitää muuttua palvelijoiksi ja neuvonantajiksi, ja ihmisiä koskevat potilastiedot pitää antaa heille itselleen.”

Totta tosiaan, meidän lääkäreiden ja hammaslääkäreiden tulisi muuttua enemmän palvelijoiksi, opettajiksi ja neuvonantajiksi. Itse pidän sanasta ”valmentaja”. Terveysvalmennus eroaa hoitamisesta siinä, että se kunnioittaa asiakkaan oman itsensä asiantuntijuutta ja asiakkaan itsensä luontaisia parantavia voimia, lumevoimiksikin näitä voi kutsua.

Vastuu terveyskäyttäytymisestä siirtyy ihmisille itselleen, kun kukaan ulkopuolinen ei paranna häntä vaan hän joutuu itse ottamaan ohjakset terveyskäyttäytymisestään ja elämästään. Tällainen ihminen on oikeastaan vastakohta tälle modernille ihmiselle, joka juoksi asiantuntijalta toiselle, saadakseen jos jonkinlaiseen vaivaan käsi valmiiksi ojossa pillereitä ja teknisiä toimenpiteitä. Uuden, aidosti asikaslähtöisen hoidon keskiössä, on transmoderni, monipuolisesti valistettu ja koulutettu, ihminen.

Lääkäri Howard Schubiner kirjoittaa kroonisesta kivusta seuraavasti:

Ruumiisi koputteli merkkinä jonkun asian häiritsevyydestä.  Et kuitenkaan ymmärtänyt mistä.  Niinpä ruumiisi alkoi koputtamaan yhä kovempaa ja kovempaa, luoden lisää vain kipua ja uusia oireita.  Koska et kuunnellut, se ryhtyi rämpyttämään ovikelloa, ja lopuksi se heitti kiven sisään ikkunasta, jotta huomioisit asian.

(Your body was knocking to let you know that something was bothering you. But you didn’t understand it. So, itknocked louder and louder, by creating more pain or new symptoms. When you didn’t listen, it rang the doorbell, and finally it threw a rock through a window to get your attention.)

Kun puhumme terveysvalmennuksesta, on hyvä muistaa, että tietoisuutemme sisällöt eivät ole vain kognitiivisia sanallisia ajatuksia, vaan ne ovat myös tunnetiloja, joihin liittyy oma ainutkertainen fysiologiansa. Mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan, vaikka tämä olikin luonnontieteellisessä 1900-luvulla valtatrendi. Pirstoimme menneenä vuosisatana ihmisen mieleksi ja kehoksi sekä murhasimme samalla hänen sielunsa.

Kroonisia kipuja hoitavan lääkärin Howard Schubinerin ideat ovat täysin synergiassa HopeCoahingin kaltaisen terveysvalmennuksen kanssa. Schubiner korostaa MBS-ajattelussaan juuri sitä, että ihminen itse voi oppia vaikuttaamaan omilla tunnetiloillaan  ja kognitiivisella toiminallaan paranemiseensa. Ihminen voi oppia elämässään oireyhtymiä ja hän voi yhtä lailla myös oppia pois näistä fysiologisista tavoista. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi TMJ oireyhtymästä, jännityspäänsärystä tai fibromyalgiasta kärsivän ihmisen kipu olisi epätodenpaa kuin vaikkapa luumurtumasta kärsivän. Ne ovat täysin todellisia kipuja. Kipu- ja kehon väsymysoireiden lähtökohtana MBS:ssä on kuitenkin opitut neuropsykologiset toiminnat.

Kipu voi kulkea kahta hermoratapolkua pitkin, aivojen”ylätietä” ja ”alatietä” pitkin. Kun kuljetaan alatietä pitkin, kivun merkityksiä ei käsitellä kognitiivisen aivokuoren tiedostamista edistävin toiminnoin, vaan kipu kulkee vain mielen tiedostamattomia automaattisia ratoja pitkin. Emme ole oppineet peilaamaan ja tiedostamaan tunnepitoisia fysiologisia tilojamme. Henkisellä valmennuksellä pyritään vahvistamaan ”ylätietä” eli tiedostamista. Tulemme esimerkiksi terapeuttisen kirjoittamisen (Sisäinen teatteri), meditaation, hypnoosin, itsehypnoosin ja mielikuvaharjoitusten avulla tietoisiksi sisällämme olevista ristiriitaisista osista ja niiden ylläpitämistä tarinoistamme.

Emme voi psykofyysisesti hyvin, jos hallitsevana tilanamme on kehomielitila, joka vetää elämäntarinaamme suuntaan, jonka kanssa emme aidosti ole sinut. Kroonisessa kivussa saatamme elää tarinassa, joka ei kannattele hyvää arvojemme ja haluamiemme uskomusten näköistä elämää. Kun alamme tekemään tietoisiksi kipuun liittyviä tunnetiloja, tulee meille mahdolliseksi oppia uutta suhdetta elämäämme. Voimme vähitellen ohjata identiteettitarinaamme suuntaan, jonka kanssa olemme paremmin sinut. Tällä on myönteinen vaikutus psykofyysiseen tilaamme sekä myös krooniseen kipuumme. Liitän tähän Schbinersin kuvan tästä ”alatiestä” ja ”ylätiesetä”:

WP_20140824_003[1]

 

Howard Schbiners vetää kroonisille kipupotilaille neljä viikkoa kestäviä paranemisohjelmia, joissa tehdään juuri näitä samoja asioita, joita terveysvalmentaja HopeCoach tekee.

  • Krooninen oireyhtymä määritellään uudelleen esimerkiksi kehomieliongelmaksi.
  • Asiakkaalle luodaan positiivisia odotuksia omasta asioihin vaikuttamismahdollisuuksista.
  • Potilaalle annetaan kirjoittamisharjoituksia. (vrt. Sisäisen teatterin harjoitukset: aletaan tunnistaa ja tiedostaa kirjoittaen omia ristiriitaisia osia.)
  • Potilaalle annetaan meditaatio- ja mielikuvaharjoituksia.
  • Hänelle opetetaan affirmaatioita ja uudenlaista sisäistä puhetta
  • Opetetaan aktiviteetteja, joissa ihminen löytää rakkaudellista suhdetta itseen, itsehyväksyntää ja mielihyvää.

Ihmiset eivät saa lohtua kaikkeen fyysiseen pahoinvointiin leikkauksista tai lääkepurkeista, vaan sen sijaan paras apu MBS oireisiin tulee tutkimalla omia ajattelu- ja tunneprosesseja. Krooninen kipu MBS oireyhtymissä on todellinen, mutta se on syntynyt opituista tiedostamattomista ajattelu- ja käyttäytymismalleista. Voimme myös yhtälailla oppia pois kivusta, kun ryhdymme tutkimaan oman elämämme tarinan merkityksiä.

Howard Schubiner ajatukset ovat hienosti myös yhtenevät minätilojen  ja Sisäisen teatterin kanssa. Keholliset oireemme ovat hyvin usein tekemisissä sisäisten ristiriitojemme kanssa:

WP_20140824_001[1]

 

Howard Schubiners kiinnittää huomionsa siihen, että kroonisista MBS-oireyhtymistä kärsii useimmin juuri tunnolliset, muista ihmisistä huolta kantavat, mutta itseensä ankarasti suhtautuvat tunnolliseset ihmiset ja erityisesti naiset. Menneinä vuosisatoina heitä on diagnosoitu ”hysteerikoiksi” tai ”luulotautisiksi”, vaikka heidän kärsimyksensä on aivan yhtä todellista kuin vaikkapa nivelrikosta kärsivän miespotilaan kipu. Kulttuurissamme on mitätöinyt tunteita.

Perinteinen koululääketiede on ollut avuton kipuongelmissa, jonka lähtökohta onkin mielen eikä vain biologian puolella. Edelleen väitän, että on runsaasti kolleegoita, jotka mielellään mitätöivät kehomieli ongelmat ”ei-oikeiksi sairauksiksi”vain siksi, etteivät ne mahdu heidän omaan ymmärrykseensä ja maailmankuvaansa.

MBS oireilusta kiinnostunut lääkäri joutuu ylittämään oman perinteisen tieteenfilosofiansa. Onneksi ihmisen henkilökohtaista kokemuksellsita todellisuutta kunnioittavia lääkäreitä alkaa olla yhä enemmän. Olemme siirtymässä aidosti asiakaslähtöiseen aikakauteen.

 

 

Mainokset

Pohdintoja henkisyydestä ja toivosta hoitotyössä

Olipa hieno kokemus lukea läpi Ikali Karvisen, Jari Kylmän, Eero Ojasen, Juha Pentikäisen ja Tuula Vaskilammen tuore kirja ”Henki ja toivo hoivatyössä”. Tilasin kirjan eilen Kindle-kirjastooni, ja sain sen ahnehdittua läpi bussi- ja junamatkallani Helsinkiin. Huomaan kulkevani erilaisia tietoperinteitä yhdistävässä ajattelussani samoja polkuja kirjan tutkijoiden kanssa, mikä tietysti tuottaa levollisuutta ja tyytyväisyyttä meikäläiselle, yksinäiselle, mutta vapaalle tietokirjailijalle ja tutkijalle. Seuraavassa pohdinnassa yhdistän kirjan ajatuksia omiin kokemuksiini muuntuneista tajunnantiloista.

Henki ja toivo rikkovat ja kaatavat perinteisen tiedon raja-aitoja

Henki ja toivo kuuluvat sellaiseen kulttuurisen tutkimuksen kenttään, jossa paradigmoja ei ole vielä täysin määritelty, kirjoitetaan tässä kirjassa.  Olen täysin samaa mieltä, esimerkiksi hypnoterapiasuuntaus, minätilojen terapia, edustaa erilaisia viisausperinteitä yhdistävää, integratiivista ajattelua. Jotta hengen ja toivon ilmapiirissä viihtyy, edellyttää se meikäläisiltä omien lääketieteen tieteenfilosofisten rajojen ylittämistä ja laajempaa erilaisten viisausperinteiden ymmärtämystä.

Toivoon ja henkeen liittyvät asiat sijoittuvat Ikali Karvisen mukaan tieteenalojen rajapinnoille ja siksi ne näyttävät kirvoittavan monenlaisia ajatuksia. Olen huomannut, että perinteisille, modernille lääketieteilijöille, yhden turvallisen tieteenfilosofisen kiinnekohdan puuttuminen luo turvattomuutta.

Ihmisen henkisyys ja hengellisyys liittyvät erottamattomasti toivoon. Kuten Karvinen kirjoittaa, toivon, henkisyyden ja terveyden tutkimuksen lähtökohtina voivat olla monet erilaiset tutkimukselliset orientaatiot ja nämä voivat johtaa monien eri menetelmien käyttöön niiden tutkimuksessa.

Hyväksyvä läsnäolo ja hypnoosiperinne tuovat toivon ylläpitämiseen juuri integroivia, erilaisia viisausperinteitä yhdistäviä käytäntöjä; transseja, meditatiivisia ja mielikuvia hyödyntäviä menetelmiä. Ne antavat tilaa juuri tälle Karvisen kaipaamalle yksilön ”kontemplatiiviselle eksistenssille”eli mietiskelevälle ja dynaamiselle olemassaololle. Luovat transsit, hypnoosi ja hyväksyvä läsnäolo antavat tilaa erilaisille länsimaisille ja itämaisille viisausperinteille, myös alkuperäiskulttuurien sellaisille.

Oikeastaan koululääketieteilijöiden mahdollinen turvattomuuden kokemus henkisten ja toivon kysymysten äärellä on ymmärrettävää. Terveydenhuollon alan työntekijät kaipaavat rakennetta työskentelytapoihinsa ja sellaisia voi löytää onneksi silloinkin, kun liikutaan hengen ja toivon kysymyksissä. Työkalut vain löytyvät muualta kuin omasta tieteen perinteestä.

Henki, henkisyys ja hengellisyys hoito- ja hoivatyön alueilla kuuluvat Karvisen mukaan tieteellisesti vaikeasti määriteltävien käsitteiden joukkoon. Hengen, henkisyyden ja hengellisyyden ilmiöt ovat periteiselle moderin, varman tiedon, etsijöille vaikeasti tunnistettavia ja sanoitettavia, vaikkakin ne ovat olleet eri aikakausissa aina enemmän tai vähemmän läsnä.

Toivottomuudesta voi löytyä toivo

Paradoksaalisesti rakenteet, erilaiset tiedon työkalut,  kuljettavat meidät intiuitiiviseen rakennettomaan ja rajattomaan viisauteen. Jotta voimme pästää irti rakenteista täytyy meillä aluksi olla sellaisia. Muiden ihmisten kokemuksien kautta rakentuneet rakenteet ovat ikään kuin tikapuina kaikki näkökulmat ylittävään syvempään,  kokonaisvaltaiseen, intuitiiviseen aistimiseen ja syvempään elämän ymmärrykseen. Hyvä elämä ei ole näyttöön perustuva projekti.

”Henki ja toivo hoitotyössä” -kirjassa on mielenkiintoinen AVAUS-haastattelu (Ikali Karvinen), joka saattaa tuoda monelle terveydenhuollon ammattilaiselle, myös hypnoterapeutille, mukavaa lisärakennetta alkuhaastatteluun. Minätilojen terapia ja muuntuneet tajunnantilat, kuten hyväksyvä läsnäolo ja hypnoosi, tarjoavat ihmiselle välineitä kohdata itsensä ja hoidettava ihminen todellisena kokevana ainutkertaisena ihmisenä, subjektina.

Syvällisessä, parantavassa kohtaamisessa, ihminen ei ole vain objektiivisen tiedon sovelluskohteena, vaan monipuolisena ja -vivahteisena yksilöllisenä ihmisenä. Hän on aina oma tarinansa, jossa on mukana monenlaisia kokemuksia ja tuntoja erilaisine tavoitteineen, merkityksineen ja arvoineen.  Visuaalisesti ajatellen ihminen ei ole vain yksi kuva vaan hän on muotokuvakokoelma.

Kirjan mukaan, kuin myös oman kokemukseni mukaan, toista ihmistä kokonaisvaltaisesti hoitava ihminen hyötyy siitä, että hän oppii kohtaamaan omat tuntonsa ja myös oman toivottomuutensa. Toivottomus ei ole vain kärsimystä, vaan se on kestävämmän toivon mahdollisuus.  Oman toivottomuuteni kohtaaminen on tapahtunut kahden syöpädiagnoosini avustamana.

Toivo ja toivottomuus eivät ole toistensa vastakohtia, vaan toivottomuudesta on mahdollista löytää toivo. Työ ei ole helppo, mutta jota kuinkin aina mahdollinen.

Kun työskennellään terveydenhuollossa asiakkaan kanssa, on hänen toivonsa ylläpitämisessä otettava lähtökohdaksi hänen ainutkertainen maailmankuvansa, eikä hoitavan henkilön sellainen, huomautetaan kirjassa. Näinhän se on.  Hoitava henkilö parhaimmillaan on vain ylimääräinen peili, ”laina minätila”, jota kautta asiakkaan pieni toivon kipinä voi  kasvaa roihuksi.

Mikä parasta, toivon luominen asiakkaassa vahvistaa myös hoitavan henkilön energisyyttä, tähän kiinnittää huomionsa myös Jari Kylmä. Siksi hyväksyvän läsnäolon ja minätilojen terapian kaltaiset menetelmät ovat työkaluja paitsi asiakkaan toivon herättämiseen, myös omaan itsetuntemukseen,  itseohjautuvuuteen ja oman toivon hoitamiseen.

Toivossa on monta puolta

Jari Kylmä tekee suuren määrän toivoon liittyviä asioita näkyväksi. Hän puhuu esimerkiksi suojaavasta ympäristöstä, jossa ihminen saa tilaa oman toivonsa hoitamiseen. Metaforisesti itse kuvailisin, että ihmisen täytyy siirtyä hälystä hiljaisuuteen, jotta hän voi kuulla sisältään kuuluvat kuisakaukset. Henryk Skolimowski taisi olla hän, joka aikoinaan kirjoitti, että oleminen ei huuda vaan se kuiskaa.

Moniammatillinen yhteistyö ristivalaisee Kylmän mukaan toivoa. Sitä ristivalaisee minätilojen terapian näkökulmasta myös se, että valaisemme ristiriitaisia omia sisäisiä osiamme, minätilojamme. Länsimainen lääketiede ei ole riittävästi tiedostanut sitä, että ihmisen terveyskäyttäytymistä ohjaavat paitsi tietoiset myös tiedostamattomat motiivit.

Länsimaisessa psykoterapiaperinteessä on olemassa suuri määrä terapeuttisia työkaluja, joilla voimme ristivalaista omaa tiedostamatonta kokemusmaailmaamme. Tämän jälkeen uusi toivo mahdollistuu: emme ole enää satunnaisesti opittujen ehdollistumiemme ja yksipuolistavien merkitysten vankeja. Tähän emme tarvitse läheskään aina vuosien terapiaa, vaan joskus lyhyessä ajassakin saadaan suuria alueita tiedostamatonta turvallisesti näkyville symbolisen ja vertauskuvallisen luovan terapeuttisen työskentelyn kautta. Uusi oppi on tietysti vielä elettävä todeksi, mikä on oma haasteensa. Tarvitaan toistoa.

Kokonaisvaltaisen terveydenhuollon parissa työskentelevät voivat hyöytä monista erilaisista terapeuttisista työkaluista, esimerkiksi mieli-keho siltauksesta tai minätilojen kartoitusta hyödyntävästä minätilojen terapiasta. Silloin kun ihminen itse hyödyntää minätilojaan luovassa terapeuttisessa taiteellisessa prosessissaan, puhun Sisäisestä teatterista. Ihminen lähtee luovassa tilassa keskustelemaan spontaanisti ja poeettisesti minätilojensa, oman persoonansa osien,  kanssa. Prosessi eteenee samanan tapaan kuin samaanit aikoinaan puhuivat henkiensä kanssa.  Uusi aika vain pukee käsitteitä uudenlaisiin paketteihin.

Toivoa ja henkeä omasta kansanperinteestä

Törmäsin tässä sattumalta muutama päivä sitten yhteen kirjan kirjoittajista, professori Juha Pentikäiseen, suomalaisen Vienan-Karjalan sydämessä, naapurikylässämme,  Kuivajärvellä. Pentikäinen taitaa olla pohjoisen samanismin asiantuntijoita. Uskon, että hänellä olisi samanismin näkökulmasta enemmänkin annettavaa hoitotyölle kuin mitä  tässä kirjassa oli.

Pentikäisen mukaan monikulttuurisessa maailmassa hoitotyötä tekevän on oltava läsnä asiakkaalleen sekä henkisesti että hengellisesti. Näinhän se on. Juurettomien ihmisten maailmassa erilaisia elämäntapoja edustavat ihmiset on syytä auttaa tunnistamaan omat juurensa. Myös hoitotyötä tekevältä edellytetään henkistä ja hengellistä läsnäoloa. Hänen on oltava läsnä paitsi itselleen myös asiakkaalleen kokonaisvaltaisesti.

Siksi kai minäkin olen luonut itselleni tämän suhteellisen uuden minätilani, Itkijänaisen, joka on vahvana minussa erilaissa muodonmuutoksellisesissa tilanteissa, kuten kuolemassa ja syntymässä. 1900-luvun loppupuoli oli minulle hengetöntä, yltiömaterialismin aikaa. Olin ahdistunut ja juureton.  Lukemattomien muidenkin kansalaisten juuret tänä ajanjaksona katkaistiin. Perinteiset yhteisöt hajoitettiin.

Ei ole mielestäni ihme, että nyt me ihmiset olemme etsimässä jälleen juuriamme ja yhteisöjämme. Uusshamanismi, meditatiiviset perinteet ja hypnoosi ovat herämäässä uuteen renesanssiinsa.

Terve ei-autoratiivinen henkisyys ja hengellisyys taitavat olla palaamassa yhä useamman transmodernin ihmisen elämään. Ihmisen eheytyminen ja kokonaisvaltainen paraneminen edellytävät avointa läsnäoloa erilaisille maailmankuville.

Pentikäinen kiinnittää kirjassa huomiomme siihen, että suomalaisessa alkuperäiskulttuurissa kuolema ei ollut tabu. Ihmiset eivät kuolleet yksin sairaalassa, vaan he olivat tuonpuoleiseen siirtyessään perheensä ympäröimiä. Kuolema oli läsnä jo lasten elämässä. Pentikäisen mukaan naisen asema elämän taitekohtien rituaaleissa on ollut Suomessa keskeinen. Merkittävien ihmiselämän tapahtumien taitekohdissa nainen on kantanut päävastuun. Tämän he ovat tehneet kätilöinä, häälaulajina, valvojina ja itkijöinä. Kenties lasten synnyttämisen kautta nainen saavuttaa jonkinlaisen ensikäden oikeuden lähestyä kuoleman valtakuntaa. Se tekee meistä naisista ehkä myös miehiä alttiimpiä tuskan ja menetyksen kokemiselle. Näin väittää Pentikäinen.  Itkijänaisilla on ollut aikoinaan keskeinen rooli yhteisöllisten tunteiden käsittelyssä.

Lopuksi

Hoitohenkilökunnan jäsenten henkisyyden pohdinnat eivät aktiovoidu pelkästään hoiva- ja hoitoympäristöissä, vaan myös omissa haasteellisissa elämäntilanteissa. Sen olen huomannut siten, että monet arvostamistani lääkäreistä ovat kokeneet vaikeita elämänvaiheita, paitsi työssään, myös henkilökohtaisesti itse. Henkisyytemme lisääntyy kohtaamisisamme, mutta myös omien sairauskokemusten kautta. Rintasyöpä ja melanooma ovat olleet omia parhaita opettajiani.

Jos jotakin kritiikkiä ”Henki ja toivo hoitotössä” -kirjasta täytyy sanoa, niin väitän, että se ei tavoittanut ehkä aihettaan vielä riittävän monipuolisesti. Kirjaan olisi ollut hyvä lisätä syvällisempi osio siitä, kuinka nykytietämyksen mukaan muuntuneita tajunnantiloja, esimerkiksi hyväksyvää läsnäolo ja itse(hypnoosia), voidaan hyödyntää toivon luomisessa. Toivo paitsi parantaa elämänlaatua, se saattaa vaikuttaa myös ihmisen immuunivastetta kohentavasti.

Jotkut pitävät toivoa jopa samana kuin lume. Kun ruokimme toivoa, aktivoimme omia ja potilaamme parantavia luontaisia voimia. Hyväksyvä läsnäolo, luovat terapiat ja hypnoosi tarjoavat osittain päällekkäisiä viisausperinteitä, joita voi hyödyntää paitsi hoitotyössä, myös itsehoidollisesti oman toivon luomisessa.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mestaripeli – Elämää pelien maailmassa

Englantilaista biokemistiä, Robert De Roppia (1913-1987, Master game), voi perustellusti kutsua aikaansa edellä olevaksi integratiiviseksi tiedemieheksi. Hänelle koko elämä on erilaisten pelien pelaamista. Ei ole olemassa pelkästään triviaaleja ja hauskoja viihdepelejä, vaan on myös vakavasti otettavia elämänpelejä. Jälkimmäisiä nykyään taidetaan jäljitellä yhä enemmän erilaisin roolipelein, draamallisin harjoituksin ja virtualisin oppimisympäristöin.

Elämän pelit de Ropp jakaa kahteen osaan: On kohdepelit (the object games) ja metapelit (the meta games). Kohdepelit ovat itsemme ulkopuolella pelattuja kulttuurimme määrittelemiä pelejä, joissa harjoittelemme selviytymistä ulkoisessa maailmassa meille ehdollistetuin pelinsäännöin. Kohdepeleissä pelataan rahasta, vallasta, statuksesta ja seksistä. Tämä peli on se kulttuurinen peli, joita meitä keski-ikäisiä on ensisijaisesti kouluissa ja yliopistoissa opetettu pelaamaan.

Metapeleissä pelaamme sisäisen maailmamme peliä. Meistä tulee vasta todellisia mestareita siinä silloin,  kun pelaamme yhdessä peliämme toisten ihmisten kanssa. Metapeleissä harjoittelemme pelaamaan tiedolla, kauneudella ja sielun kärsimyksellä. De Ropp korostaa, että valikoimamme pelit kertovat tarinaansa siitä, minkälaisia ja kuinka kehittyneitä ihmisinä olemme.

De Ropp sijoitti kohdepelit hierarkiassa alemmalle tasolle kuin metapelit. Hän pitää jopa kohdepelejä, joita tällä hetkellä edelleen kulttuurissamme massaihminen pelaa, sairalloisina. Kun vain vain kohdepelejä pelataan, syntyy paljon pahaa kultuuriimme sekä yksilö- että yhteisötasolla.

Pelaamalla metapelejä kasvamme henkisinä ihmisinä. Voimme taidepelejä, tietopelejä ja uskontopelejä pelaamalla löytää sisäisen vapautemme. Uskontoihin de Ropp suhtautuu hyvin avaramielisesti.  Uskontojen harjoitukset rituaaleineen voivat ulottua shamanistisista harjoitteista erilaisiin mietiskely- ja meditaatioperinteisiin.  Mestaripelejä pelaamalla löydämme aidon kokemuksellisen itseytemme, ja tämä olemus on de Roppin mukaan paitsi pyhä myös kuolematon.

Mestaripeliä pelaamalla ihminen voi organisoida oman sisäisen maailmansa uudelleen. Ihminen herää, valaistuu ja vapautuu. Oma tulkintani on, että  juuri tietoisuustaitoja harjoittamalla  Mestaripelin pelaaja hankkii taitoja, joiden avulla hän kehittyy pelaajana.

Kun Sisäisessä teatterissa käyttämäni metafora sisäisestä maailmasta on ensisijaisesti Sisäinen teatteri, Robert de Ropp käyttää vertauskuvana kaupunkia: Mestaripeliä pelaamalla joskus niin synkkä pimeä sisäinen kaupunki voi omien ponnistelujemme avulla tulla aurinkoiseksi, hyvinvoivaksi kaupungiksi, jossa on yhä vähemmän tyytymättömyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Omassa henkiökohtaisessä prosessissani (Mielentilojen treenikirja) toin kyllä tämänkin kaupunki-metaforan toistuvasti esille. Tämä onkin mielenkiintoinen yhtymäkohtani de Roppin ajatteluun.

Kaupunki vertauskuvana sisäisestä maailmastamme on mielenkiintoinen. Mielemme voi ajatella olevan kuin muurien ympäröimä keskiaikainen kaupunki. Täällä vallihaudan ympäröimän kaupungin sisällä on lukemattomia erilaisia kaupunginosia. Siellä on idyllisiä asuinalueita, joissa on mukavia kirjastoja ja taidemuseoita. On toisia kaupunginosia, on pääpoliisiasema, hallinnollisia rakennuksia ja vankiloita. On mukavia, varakkaita omakotialueita, monenlaisine asukkaineen, mutta myös slummeja, jossa asuu sekä suurisydämisiä että niljakkaita ja pahansuopia asukkaita. Sisäinen maailma on erilaisten kaupunkilaisten ja heidän kaupunginosiensa muodostama yhteisö.

WP_20131002_01620131003093647

Valitettavasti liian monella ihmisellä on edelleen sisäisessä kaupungissaan  huono paikallishallinto. Tällöin emme kykene taitavasti ohjaamaan sisäisen kaupunkimme elämää. Siellä syntyy väkivaltaisia yhteenottoja.

Kaupungin valliihaudan ylittävän sillan sisäänkäyntiportilla on joskus hyvinkin lepsu vartija. Jos hän on tarkkaavainen ja taitava, tietää hän heti kenet kannattaa päästää sisään kaupunkiin. Tietoisuustaitojen kehittyessä, vartijan silmä vain koko ajan kehittyy: Hän erottaa yhä tarkemmin, kuka sisään tulevista hahmoista on vaarallinen kansankiihottaja. On nimittäin ensiarvoisen tärkeää, että vaarallisia henkilöitä ei pääsee kaupunkiin, varsinkaan slummiin. Seurauksena voi pahimmassa tapauksessa alkaa mellakka, ja koko kaupungin elämä voi muuttua hetkessä sekasortoiseksi.

Kun tietoisuustaitomme kehittyvät, tulee kaupungin vartijasta ja sen koko hallinnosta parempi. Slummien asukkaita huomioidaan, ja heidän elämänsälaatu paranee, kun heihin suhtaudutaan hyväksyvästi ja kuuntelevasti. Vähitellen huonosti voivat kaupunginosat pienenevät, ja vaikka kaupunkiin pääsisi yksittäinen kansankiihottaja, ei hän saa aikaan muutakuin pienen metakan, jos sitäkään.

Kaupungin hallinnointi on jatkuvaa taspainoilua. On lukemattomia vaaroja. Esimerkiksi sisäisen kaupunkimme pormestariksi voi tulla ahne ja korruptoitunut oman edun valvoja, jonka seurauksena slummit ja kansalaisten pahoinvointi jälleen laajenevat.

Millä tavalla sisäisen kaupunkimme hallinnollinen järjestelmä saadaan toimivaksi? Se saadaan siten, että tutustumme hyväksyvästi läsnäollen kaikkien kaupunginosiemme asukasryhmiin, ja niiden erityisongelmiin. Kuuntelevassa, hyväksyvässä ilmapiirissä annamme heille tilaisuuden kasvaa osaksi hyvinvoivaa sisäisen kaupunkimme laajempaa yhteisöä. Vähitellen kaupunkimme elämä rahoittuu ja tasapainottuu, eivätkä mitkään yksittäiset kansankiihottajat  saa aikaan suurempia konflikteja.

Tutkiessamme sisäistä kaupunkiamme, voimme hyödyntää erilaisia psykologisia teorioita. Silti vielä tärkeämpää on, että olemme hyväksyvässä, läsnäolevassa luovassa dialogissa, toinen toistemme sekä eri kaupunginosiemme kansalaisten kanssa.

Mitä Mestaripeli käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tunnistamme erilaiset tunnetilamme, ja niiden aiheuttamat tuntemukset kehossamme. Meidän täytyy oppia säätelemään ja ohjaamaan sisäistä maailmaamme, siten että elämme eettistä, hyvää  ja läsnäolevaa elämää. Harva saavuttaa täydellisen mestaruuden tässä pelissä. Itse huomaan olevani vielä noviisi, mutta silti tunnustaudun Mestaripelin suureksi rakastajaksi.

60-luvulla, kirjaansa kirjoittaessa, Robert de Ropp väitti, että hyvin harva kansalainen pelasi niihin aikoihin Mestaripeliä.  Ainoastaan kohdepelit olivat suosittuja. Minusta näyttää, että olemme siirtymässä uuteen kulttuuriin, jossa Mestaripeliä pelaa yhä useampi kansalainen.

Lukemattomat ihmiset haluavat elämänsä olevan muutakin kuin vain kohdepeliä; peliä vallasta, ulkoisesta kauneudesta ja statuksesta. Ihminen saa olla taas sielu, jolla on dialoginen yhteys sekä sisäiseen että ulkoiseen yhteisöönsä.

Mestaripelin tarkoitus on, että kehitymme ihmisenä täysimittaisiksi. Kasvamme osaksi toinen toisillemme hyvää tuottavaa paikallista ja globaalia yhteisöä. Eräs tämän pelin konkreettinen ilmenemismuoto on  laaja-alainen henkisyys, jossa ymmärretään kaikkien totuuksien – maallisten ja uskonnollisten totuuksien –  suhteellisuus ja rajallisuus. Muita sen ilmenemismuotoja on taide, erityisesti yhteisötaide, sekä tieteellisen tiedon integraatio.

Sisäinen teatteri facebookissa.

Muista päivittää softasi!

…Totuuden löytämiseksi on kuljettava jokaisen negatiivisen tilan kautta; sillä tässä yhteydessä pätee kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelmä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea. – Sören Kierkegaard –

+

Irti elämänhallinnan kulttuurista

+

Ihmistietoisuus on kiehtova maailma. Sitä voi yrittää valjastaa erilaisin vertauskuvin. Vaikka jokaisella sellaisella on omat puutteensa, kirjoitan tänään ihmismielestä tietokoneena.

Meidät ohjelmoidaan lapsuudessa tietämättämme esimerkiksi kiintymyssuhteissamme sekä koulussa opetuksen kautta tietyihin tapoihin nähdä maailma. Osasta kansaa kasvaa vähitellen sitten ihmisiä, jotka sitten ”tietävät”, millainen maailma on, ja heillä on (näennäinen) kontrollin tunne elämästään.

Minun sisälleni kaikesta koulutuksestani huolimatta tämänkaltaista elämän hallintaa ei ole koskaan kasvanut. Olen kokenut aina maailman toisenlaisena, aikoinani kaoottisenakin.  Nykyään ajattelen, että elämää ei voi kukaan koskaan kontrolloida, vaan voimme parhaimillamme elämänvirrassamme nöyrinä vain ohjata itseämme läsnäolevasti,  pienin liikkein. Harhaisessa elämänhallinnan kulttuurissa yksi pieni elämäntapahtuma voi rikkoa koko korttilinnamme. Sen sijaan, kun sielumme koti on rakennettu hyväksyvälle läsnäololle ja kaiken epävarmuudelle, ei se hajoa yhtä helposti.

Yksi puoli minua kadehti aikoinaan noita taitavia,  elämänsä hallitsevia ihmisiä, mutta toinen puoli puolestaan kyseenalaisti näiden ihmisten koko elämäntavan.  Jälkimmäinen nimittäin tuli siihen lopputulokseen, että näiltä kaiken tietäviltä asiansa tuntevilta ihmisiltä, mahtaa puuttua kyky itsensä uudelleen ohjelmoitiin. He ottavat kulttuurinsa heihin ohjelmoimat uskomukset vastaan  jäykästi ja itsestään selvyyksinä.

Elämänsä hallitsevat kansalaiset ovat kuin tietokoneita, joita ohjaa jonkun  heihin asentama softa.  Koneihmiset eivät halua kysenalaistaa oman maailmankuvansa perusteita, vaan he ottavat vastaan ohjelmointinsa mukisematta,  valmiiksi annettuna.

Meidän, itse kunkin, softaan on ohjelmoitu kaikki ne asiat, jotka ilmenevät elämässämme tekoinamme ja sanoinamme. Siellä on varhaislapsuutemme kokemukset, traumamme, suhteemme vanhempiimme, optettajiimme, ystäviimme jne. Moni ihminen jää loppuiäkseen satunnaisen softansa vangiksi. Hänen elämäänsä ohjaa softa, jonka sisältöä hän ei kyseenalaista eikä tiedosta.

+

Minätilat  ja luova kirjoittaminen tietoisuustaitona

+

Minätilojen kielellä voitaisiin kuvata sitä, kuinka softat ilmenevät meissä seuraavasti:

+

Kun joku ulkoinen tapahtuma tai henkilö (esimerkiksi puoliso) painaa jotakin kuumaa pistettä meissä (moittii vaikkapa ruuanlaittotaitoamme), aktivoituu tietty lapsuudessa syntynyt minätila (marttyyritila). Lukemattomat ihmiset elävät perheriidoissaan ja työpaikkakonflikteissa satunnaisten softiensa ohjaamien minätilojen draamaan keskellä. Työpaikoilla eivät riitele autenttiset tietoisuustaitoja omaavat ihmiset, vaan heidän satunnaiset minätilansa. Oletteko sitä mieltä, että Timo Rädyn ja Hilkka Ahteen riidassa oli kysymys kahden autenttisen, toisilleen hyväksyvästi läsnäolevan ihmisen, välisestä riidasta?

Moni meistä luulee toimivansa järkevästi, vaikka suurin osa toimintojamme tapahtuu alitajuntamme eli tiedostamattoman mielemme  ohjaamana. Kävelemme, ajamme pyörällämme, usein myös ajattelemme spontaanisti, sen kummemmin tietoisesti ohjaamatta toimintojamme. Bruce Lipton väittää, että yleisisesti 95 % ihmisten toiminnoista tapahtuu alitajuisten tilojen ohjaamana.

Monen koko elämän kohtalo riippuu siitä, kuinka hänet on lapsena ohjelmoitu toimimaan yhteisössään. Valitettavasti monella nämä epäajankohtaiset softat ovat täynnä rajoittuneita, toisia ihmisiä ja itseä vahingoittavia uskomuksia. Tällöin satunnaiset minätilamme mellastelevat miten sattuu. Ne saavat paljon pahaa ja sairautta aikaiseksi.

Mielemme on kummallinen. Kun joku tunnelatautunut minätila valtaa mielennäyttämömme, vaikkapa tämä marttyyritila, se houkuttelee paikalle monia muita tähän tilaan liittyviä menneitä muistoja. (Puolisoni viime pääsiäisenä käyttäytyi juuri näin, samalla tavalla, ja kuinka minua silloin kolme vuotta sitten kohdeltiin törkeästi työpaikalla, ja kuinka opettajani ei koskaan huomannut kiittää minua, vaikka pidin kiusatun kaverini puolta jne.  Sen sijaan sain jälki-istuntoa.)  Epäedullisen tunnetilamme vallatessa mielemme, samalla myös koko kehomme joutuu meitä vahingoittavaan fysiologiseen tilaan.  Tunnetilamme eivät ole erillisiä kehostamme!

Se, haluammeko olla softamme vankeja loppuelämämme, on tänä päivänä yhä enemmän oma valintamme. Tähän saakka koulutusjärjestelmässämme on kovin vähän opetettu softamme uudelleen ohjelmointia.  Tämä ei ole vain koluttamattomien ihmisten ongelma: Moni akteeminenkin ihminen on epäajankohtaisen softansa vanki.

+

Kohti transmodernia maailmankuvaa

+

Salaliittoteorioihin mieltynyt  minätilani, rouva Otsaryppy paasaa, että tämä on ollut tarkoituksellinen, yhteiskunnallista valtaa pitävien, tietoinen hämäys. Kun ihmisten itseohjautuvuus lisääntyy tietoisuustaitojen kautta, eivät he välttämättä valitse itselleen softia, jotka ovat valtaapitävien hierakioille ja kuluttamiselle elämänsä rakentavien modernistien mieleen. Tiedostavissa kansalaisissa kun tapahtuu  usein syvällinen henkistyminen ja arvomuutos: siirtyminen dialogiseen ja kohtuullisempaan elämäntapaan. Tämän jälkeen heitä kiinnostaa muunkinlainen elämä kuin vain kuluttaminen.

Transmodernissa maailmassa ihmiset tekevät uusia erilaisia elämäntapavalintoja. Voimme ohjelmoida itsemme uudelleen. Moni softansa päivittänyt tiedostaa, että hän voi tietoisuustaitoja vaalimalla vaikuttaa kehomielemme hyvinvointiin.  Moderni tiede leikkasi kehon irti mielestä. Transmodernisti yhdistää ne jälleen yhteen. Tunnetilamme ohjaavat kehomme fysiologiaa.

Elämän aineellista puolta ja ulkoisia asioita ylikorostava moderni elämäntapamamme ei ole enää välttämättä tiedostavalle ihmiselle ajankohtainen softa. Sen sijaan hän kykenee näkemään, kuinka moderni yksipuolinen elämäntapamme on tuottanut sairautta ja henkistä pahoinvointia (esimerkiksi stressi, addiktiot ja siitä seuraavat fyysiset sairaudet) . Ihmiset eivät halua uhrata kehomieltään tehokkuuden alttarille.

Ei ihminen opi elämään terveellisesti vain siten, että hänelle luetellaan faktoja,. Tavallinen Virtuaali Ville elää epätervellisesti, koska hän on epäajankohtaisen softansa vanki.  Niin kauan kuin emme kykene tietoisesti ohjelmoimaan itseämme uudelleen, ohjaavat satunnaiset tunnetilamme elämän valintoja, valitettavan usein epäterveellisiä sellaisia.

Minun on vaikea uskoa, että Tallinnan laivojen kaljatölkkilaatikoiden hamstraajia tai muihin epäterveisiin addiktioihin itsensä hukuttavia ihmisiä ohjaisivat ajankohtaiset softat.  Tämä ei kuitenkaan ole vain heidän itsensä vika.  Sen sijaan kylmä kulttuurimme ei ole opettanut meille aikaisempina vuosikymmeninä  henkisyyttä ja  itsensä tiedostamista.

Se kulttuurinen softa (moderni materialistinen maailmankatsomus), jota meille on itsestään selvyytenä pitkään myyty, on ollut monilta osilta hyvä, ja sillä on ollut paikkansa ihmiskunnan historiassa. Varmaankin maailmansodan jälkeisessä yleisessä aineellisessa puutteessa ihmiset tarvitsivat kipeästi aineellista hyvinvointia ja materialistista kasvua.

Nykyään on yhä suurempi globaali ongelma se, että maapallon aineelliset resurssit hupenevat ja hyvinvointi on epätasaisesti jakautunutta (85 ihmistä omistaa yhtä paljon omaisuutta kuin kolme miljardia köyhintä). Myös monet niistä, jotka ovat keränneet itselleen maallista mammoonaa, voivat huonosti.  Kulttuurinen softamme tarvitsee kipeästi uudelleen päivitystä, ja siinä onkin sitten poliitikoille haastetta kerrakseen, kuinka vaihtaa vanha softa siten, että koko systeemi ei romahda. Ei käy kateeksi poliitikkojen työ!

+

Tietoisuustaidot lähtökohta uudelle elämäntavalle

+

Itseäni lohduttaa kovasti se, että lapseni voivat hyödyntää tietoisuustaitoja ja oppia itse ohjelmoimaan omaa tietoisuuttaan uudelleen. En ollut täydellinen äiti, ja tein omat virheeni. Epäkypsä äityteni on eräs asia, joka on  ohjelmoituna omiin lapsiini. Nykyään vain tuen lapsiani, jotta he kykenisivät uudelleen ohjelmoimaan itsensä hyvään elämään. Ihmiskunta menisi suuren askeleen eteenpäin tietoisuudessaan, kun jokainen lapsi saisi sen kaiken hyväksyvän läsnäolon, joka hänelle kuuluu.

Minätiloja voidaan käyttää hyväksi paitsi hypnoterapiassa myös luovasti kirjoittaen (Sisäinen teatteri) oman itsensä uudelleen ohjelmointiin. Voit kehittää tietoisuustaitojasi myös muilla terapeuttisilla luovilla menetelmillä ja tietoisen läsnäolon harjoituksilla. Kun olet minätilojesi kanssa luovassa kirjoittamisen tilassa, ”psykodraamallisessa transsissa”, voit saavuttaa yhteyden syviinkin tiedostamattoman mielesi minätiloihisi. Sitten sinun on vain soitettava kirjoittaen softasi takaperin, niin sen sen taika vähitellen hälvenee. Vapaudut vanhasta softasi, jonka jälkeen voit tehdä tietoisempia valintoja.

Tämä käytännössä merkitsee sitä, että luovasti kirjoittaen käyt ongelmiesi lähteisiin kiinni. Käyt kirjoittaen  spontaanisti ongelmallista käyttäytymistä tuottavan minätilan muistot läpi. Lähdet leikkimään minuutesi osilla.  Mitä poeettisemmin kirjoitat, sitä turvallisempaa kirjoittaminen on. Vaikeisiin tapahtumiin kannattaa ottaa runollinen fiktiivinen ote. Niin kuin Olavi Moilanen kirjoittaa, totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa.  Mielikuvituksemme voimaa on kulttuurisessa valtasoftassamme mitätöity.

Voit säilyttää kokemuksesi tunteen, vaikka kirjoitat vertauskuvallisella kielellä. Psykoanalyysiä voi käyttää hyväksi rakentavasti! Inhorealismi ja samaistuminen tragedian päähenkilöön (joka sekin aina on tietty mielikuvituksen värittämää) voi olla sielua rikkovaa ja raastavaa.

Joskus tarvitset terapeuttia, päästäksesi käsiksi minätilojesi leikkiin. Epäedullisissa lapsuuden olosuhteissa ihmisille ei kasva kypsiä aikuisia minäiloja, joita tarvitset kipeästi avuksesi ja tueksesi sisäiseen draamaasi.

Kun purat vanhoja mielesi ohjelmointeja, vapautuu prosessissa lopputuotoksena luovuuden energiaa. Jotkut kutsuvat tätä elämän energiaksi. Löydät uuden myönteisen ja hyväksyvän suhteen itseesi, itsetuntosi ja omanarvon tuntosi kasvavat ja levollisuutesi lisääntyy. Softasi taian purettuasi pystyt  yhä paremmin olemaan itsellesi ja toisille ihmisille hyväksyväsi läsnä. Idän uskonnoissa puhutaan itseoivalluksen (self-realization) tilasta. Myös kristinuskon ystävä voi hyvin käyttää samaa sanaa. Kristityn vaellus -kirja, yksi eniten historian kulussa myytyjä kristillisiä romaaneja, kertoo oman tulkintani mukaan vertauskuvallisesti henkilöstä, joka kohtaa henkisellä vaelluksellaan levollisuutta häiritsevät minuutensa osat.

Kun opit soittamaan softaasi etu- ja takaperin, huomaat oppivasi elämään päivä päivältä paremmin tätä hetkeä. Vanhat haamusi jättävät sinut rauhaan! Kun kohtaat jonkin hankalan tilanteen, ei epäajankohtainen softasi enää ohjaa satunnaisesti toimintaasi.

Paradoksallisesti, jotta kykenet irroittamaan itsesi egosi minätiloista, juuri niistä,  jotka häiritsevät läsnäolevaa minuuttasi, on sinun ensin tutustuttuva niihin aktiivisesti kuunnellen. Vasta tämän jälkeen  toimit  yhä tietoisemmin ja läsnäolevammin,  yhä enemmän vain oman sisäisen intuitiivisen viisautesi ohjaamana.

Länsimainen psykoterapeuttinen perinne, kuten hypnoterapian viisaus, ei ole turhaa. Oma hypoteesini tällä hetkellä on, että hypnoosiperinne,  ja erityisesti minätilojen terapia, on teoria, joka voi toimia siltana erilaisten maailmankuvien välillä. Sen pluralistisen maailmankuva mahdollistaa idän ja lännen meditaatioperinteiden sekä  länsimaisen terapeuttisen viisauden yhdistämisen toinen toisiinsa. Ei ole olemassa yhtä normaalia minuutta vaan meitä on moneksi.

Parhaillaan maailma muuttuu kovaa vauhtia. Ruohonjuuritasolta on leviämässä arvomuutos myös yhteiskunnallisiin ylärakenteisiin.  Toivokaamme, että onnistumme yhdessä luotsaamaan laivamme turvallisille vesille ilman suurempia ongelmia. Tähän tarvitsemme paljon yhteistä hyvää tahtoa ja toinen toisilleen hyväksyvästi läsnäolevia ihmisiä.

Lääkäri, joka riisututtaa meitä alastomiksi

Pukeudun rennosti, en liikemiesmäisesti. Tavallisesti vedän levikset ja clogsit jalkoihini. Potilaat pitävät minusta sellaisena kuin olen. Viimeissä kiitoskortissani lukee: ”On kiva tavata lääkäri, joka on oikea ihminen ja persoonallisuus.” Unohda amatillinen etäisyys. Ihmiset haluavat ammatillista läheisyyttä.”

I dress casual, not corporate. Mostly Levis and clogs. Patients like me to be me. A recent thank-you card reads: “It’s so refreshing to meet a doctor who is a real person with a real personality.” Forget professional distance. Let’s be real. Professional closeness is what people want.

Tämä lääkärinainen kertoo riisunnuttaneensa 20000 ihmistä alastomiksi – rakastajiensa lisäksi. Ted-videossa hän jälleen kertoo teemasta, ruohonjuuritason liikehdinnästä,  josta kirjoitin jokunen viikko sitten. Kuten tekstissäni tällöin totesin, elämme transmodernin muutoksen keskellä – myös lääketieteessä.

Pamela Wible haluaa olla mukana muutoksessa, jossa lääketieteestä jälleen tulee tomintaa, jossa  kansalaiset tuntevat tulevansa eheyttävästi, kokonaisvaltaisesti  (healing)  kohdatuksi. Suuri osa potilaista Wimblen mukaan ei enää halua ammatillisesti etääntyneitä lääkäreitä, vaan he haluavat ihmisiä, tavallisia oikeita, aitoja, käsin kosketeltivia  persoonia ja terveydenalan ammattilaisia  hoitamaan itseänsä.

Ruohonjuuritason liikedihtää Pamela Wimble kutsuu ”disintermediaatioksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän poisti ”välikädet” vastaanotoltaan sekä vähensi byrokratiaa. Hän sanoo tekevänsä lähestulkoon kaiken itse. Hän vie esimerkiksi itse roskansa roskikseen. Koska hänellä ei ole työntekijäkuluja, hänen hintansa ovat superalhaiset:  Vastaanotolla käy köyhät ja riikkaat, ihmiset, joilla on vakuutukset ja myös he,  joilla ei ole vakuutuksia. Pamela huomasi, että hän ei tarvitse tavallisesti muuta kuin stetoskoopin. Hän sanoi, että tämä apuväline riittää 85 %ssa hänen potilaitaan.

Eräs asia, joka sai Pamelan heräämään, oli se kun kolme hänen tuntemaansa kolleegaa teki itsemurhan. Samana vuonna 400 lääkäriä poistui Tuonelaan oman käden kautta. Hänen visionsa on, että luodaan asiakkaiden rakentama perusterveydenhoitojärjestelmä, ja samalla sellainen, jossa lääkäritkin viihtyvät. Asiakkaiden viisautta ei tule aliarvioida.

Pamela kertoo tarinan asiakkaastaan, joka tuli vastaanotolle jalkakivun vuoksi. He eivät olleet koskaan tavanneet aikaisemmin.  Naurua riitti siinä määrin,  että hän unohti tutkia sairaan jalan. Surkeena hän soitti jälkeen päin  potilaalle, ja pyysi anteeksi kömmähdystä. Nainen vastaisi tähän, että ei se haittaa, jalka oli parantunut.  Pamela sanoo, että ehkä yhdessä nauraminen joissain tilanteisssa voi olla yksi osa ihmisen hoitamista.  Pamela, muuten huomasi, että hän ei tarvitse yleislääkärinä tavallisesti muuta kuin stetoskoopin, 85 % potilaista tämä riittää. Kun kuuntelee potilaan tarinan, löytyy siitä tarvittavat tiedot hoitotoimenpiteisiin.

idealmedicalcare.org

”Tiedäthän, onnellisuus on tarttuvaa….!”, tokaisee tämä nainen. Pamela Wiblellä on omat ideaalisen lääketieteen sivut täällä.

Tähän en osaa muuta listätä, kuin että minustakin tuli huomattavan paljon onnellisempi hammaslääkäri, kun lakkasin pukemasta itseäni hammaslääkärin etäännyttävään valkoiseen takkiin.  Olen jäävi sanomaan, säteileekö tämä onni työntekooni.  Itse kuitenkin teen nykyään hammaslääkärini työtä kiitollisena, kun joitakin vuosia sitten olin valmis jo sairaseläkkeelle. Joskus  luova puoli minua häiritsee työntekoani, mutta olen tiedostanut tämän ja yritän tehdä parannusta tässäkin suhteessa. Pitäisi aina muistaa olla henkisesti länsä potilaalleen.