Kun traumaterapeutti sairastuu syöpään

Amerikkalainen, nykyään Israelissa asuva, Naomi L. Baum on kirjoittanut erinomaisen kirjan rintasyövästä, ja sen synnyttämästä psykologisesta traumasta.  Baum on toiminut sota- ja luonnonkatastrofialueilla traumaterapeuttina (mm. hirmumyrsky Katerinen iskiessä New Orleansiin)  ja saatuaan rintasyövän,   hän sai  tilaisuuden ryhtyä kokeilemaan omia menetelmiään.


Baum kirjoittaa, että kun saat syöpädiagnoosin se on pääsääntöisesti aina trauma.  Se täyttää kaikki sen piirtet:  Sairaus tulee yllätyksenä, siihen liittyy voimakkaita pelkoja,  avottumuutta ja tunnetta kontrollin menettämisestä.


Mutta mitä on trauma?  Se on Baumin mukaan sitä, että ihminen saa haavan psyykeeseensä. Koska emme pysty kontrolloimaan tapahtumaa, ja se voi järkyttää perusteellisesti meidän turvallisuudentunnettamme.  Syöpä diagnoosi kirurgisine ja sädehoitotoimenpiteineen ei ole vain loukkaus ruumistamme kohtaan, vaan se on haava myös psyykessämme, eikä niitä voi oikeastaan erottaa edes toinen toisistaan.


Auttoiko Baumia itseään se, että hän oli traumaterapeutti? Hän vastaa yksiselitteisesti, että kyllä auttoi, aivan kuten minua on auttanut se että olen hypnoterapeutti. Hän käytti itsensä hoitamisessa ohjattuja mielikuvaharjoituksia, erilaisia hengitystekniikoita,  meditaatiota ja tunteiden ilmaisua mm. maalaamalla, psykodraamallisesti sekä kirjoittaen (aivan samoja asioita, joita minä käytin sairastuttuani syöpään ja  opetan nyt Toivovalmennuksessani).

Baumin mukaan kokemusten jakaminen ryhmissä ja läheistemme kanssa empaattisen kommunikaation kautta on tärkeää.   Tätä tarinamme jakamista voimme tehdä  kasvokkain vertaisryhmissä, mutta myös virtuaalisesti.


Niin kuin monelle syöpään sairastuneelle, myös Naomi Baumille syöpä oli hengellinen kutsu.  Hän kehoittaa syöpään sairastuneita pohtimaan omaa hengellisyyttään. Syöpä on tilaisuus kasvaa henkisesti. Baum kirjoittaa:


1. Syöpä on aikaa jonka voit käyttää hengellisen elämäsi rikastamiseen ja sen käytäntöjen toteuttamiseen.
2. Jos harjoitat jo jollain tavoin hengellisyyttä, on aika muokata se sellaiseksi, että se vastaa fyysisiä ja henkisiä tarpeitasi.
3. Jos et ole pitänyt itseäsi henkisenä ihmisenä, on aika pysähtyä miettimään, että jospa kuitenkin olet sitä.
4. Käytä  tukenasi henkioppaita, sielunhoitajia, sairaalan kappeleita, hengellisiä johtajia, joilta voit saada toisenlaista tukea kuin mitä lääkärisi voi antaa.
5. Kokeile uusia tapoja harjoittaa henkisyyttä kuten meditaatiota, runoutta taiteita ja kaikkea sitä, mikä voi auttaa sinua pääsemään kiinni ”rajattomuuteen” (the great beyond???)
6. Keskustele perheenjäsentesi kanssa perimmäisistä kysymyksistä. He voivat olla onnellisia siitä, että avaat keskustelun ollessasi itse myrskysi silmässä.
7. Muista että henksiyydellä voi ollla tärkeä merkitys parantavalla polullasi. Syöpä on aikaa, jossa sinun kannattaa antaa tilaa.


Naomi Baum on hakenut itselleen vastauksia omasta uskonnollisesta perinteestään, juutalaisuudesta  ja tietoisesta läsnäolosta. Hän itse luonut itselleen myös ohjattuja hengellisiä mielikuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa  hän lepää Jumalan suurella kämmenellä.


Baum uskoo siihen samaan kuin minä: hän uskoo psykoedukaation eli koulutuksen voimaan.  Ihmiselle voidaan opettaa selviytymisstrategioita, joilla he voivat hoitaa itse omia haavojansa.  Tämä on tärkeää paitsi sodassa, sairaudessa tai luonnonkatastrofissa traumatisoituneille kansalaisille, myös terveydenhuollon ammattilaisille.  Toimiessaan terveydenhuollon alalla, monet saattavat työssään stressaantua ja joskus jopa joskus traumatisoitua.  Perinteisesti terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole olleet kovinkaan hyviä hoitamaan itseään. Myös he tarvitsevat itsehoidollisia menetelmiä.


Baum itse käytti täydentäviä hoitomuotoja syöpien aikana, mm. hierontaa ja akupunktiota.  Hän antaa seuraavanlaisia vinkkejä täydentävistä hoitomuodoista kiinnostuneille:


1) Harkitse täydentävien hoitomuotojen liittämistä perinteisiin lääketieteellisiin hoitomuotoihin.
2) Tutki, mitä vaihtoehtoja sinulle olisi olemassa, ja mihin sinulla on varaa.
3) On loistava juttu, jos syöpälääkärisi yhdistää lääketiedettä täydentäviin menetelmiin.
4) Kun kokeilet jotain täydentävää hoitoa, anna aikaa hoitajalle, mutta vaihda vapaasti hoitomuotoa, jos et tunne tulevasi hoidoissa kohdatuksi.
5) Kuuntele ystävällisesti vaihtoehtoisten hoitojen ammattilaisia, mutta muista, että olet ainutlaatuinen, ja itse tiedät parhaiten, mikä on hyväksi itsellesi.

Tiesitkö muuten, että tutkimusten mukaan 53- 95 % syöpäpotilasta kokee syövän tuoneen mukanaan myönteisiä asioita elämään? Puhutaan posttraumaattisesta kasvusta. Itse en vaihtaisi syöpiäni pois.  Elämäni on huomattavan paljon onnellisempaa tätä nykyä kuin ennen sairastumistani.  Tiedän kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi olen ollut onnekas syöpieni suhteen. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri.

PS. Syövän kokonaisvaltaiset hoidot on facebookissa.

Lähteet:

Baum, Naomi L. (2014-05-11). Life Unexpected: A Trauma Psychologist Journeys Through Breast Cancer (Kindle Locations 2862-2878).  . Kindle Edition.

Handbook of Posttraumatic Stress, Research and Practice, 2014, Lawrence G. Calhoun, Richard G. Tedeschi

Mainokset

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää. Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmitellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa itsekästä ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää elämäntapaa. Ehkä silloin ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.

Päässäsi heittää – analysoi itse itsesi?

Kerron teille erään tarinan – sairausnarratiivin. Tunnen erään naisen, nimeltään Kati, joka avioeron, työuupumuksen, äitinsä syöpään kuolemisen jälkeen sairastui itse rintasyöpään. Nainen oli siinä mielessä onnekas, että hän sai hyvän lääketieteellisen hoidon sairauteensa. Mikä parasta, hän oli samaan aikaan terapeuttisessa koulutuksessa, jossa hän pystyi käsittelemään omia vastoinkäymisiään. Koulutuksessa opetettiin muun muassa ego-stateä, minätilojen terapiaa. Tässä suuntauksessa ihmisen ajatellaan muodostuvan erilaisista ristiriitaisista osista. Useimmilla meillä on tiettyjä tyypillisiä minätiloja, kuten sisäinen lapsi, vanha viisas nainen/mies, sisäistetty vanhempi jne. Eräässä hypnoterapeuttisessa istunnossa Kati kohtasi sisäisen lapsensa. Hän oli aikaisemminkin tiennyt, järjen tasolla, oman sisäisen lapsensa tyydyttämättömät tarpeet. Tässä istunnossa hän saavutti ensimmäistä kertaa tunneyhteyden sisäiseen lapseensa. Katin sisäisissä tiloissa tapahtui tällöin muutos ja suuri määrä tunnetta purkaantui tässä katarktisessa kokemuksessa.

Tämä oli Katin elämän käännekohta. Hän oli juuri muuttanut maalle, ja leppoistanut elämänsä. Hän oli vähentänyt omaa kliinistä työtään. Aikaa jäi siis kirjoittamiselle. Ja Kati kirjoitti, kirjoittamistaan…. kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Välillä Kati itki ja kirjoitti. Kirjoittaessaan Kati vaipui eräänlaiseen transsitilaan. Kirjoittamisen hetkinään hän kadotti lähes kokonaan kosketuksensa ulkoiseen todellisuuteen. Vuoden ajan Kati jatkoi vapaa-ajallaan eheyttävää prosessiaan, jossa syntyi aina vain uusia ja uusia mielentiloja. Hän ei pelkästään löytänyt erilaisia ristiriitaisia minuuksiansa vaan hän aktiivisesti loi itselleen uusia tiloja erinäisistä mahdollisista minuuksista. Kati rakensi itselleen sisäisen teatterin ja kokonaisen mielenmaiseman puutarhoineen ja pimeine kaupunkeineen. Mitä enemmän mielentilat leikkivät, kertoivat tarinoita ja keskustelivat, sitä enemmän Katin sydän keveni.

Maailmamme monimutkaistuu ennennäkemättömällä vauhdilla. Ehkä tämä on syy erilaisten psykosomaattisten vaivojen ja ahdistusten jatkuvalle lisääntymiselle? Vastauksena moni infoähkystä kärsivä ihminen on jo rakentanut itselleen useita eri identiteettejä. Hän voi olla esimerkiksi suomalainen, hammaslääkäri, kuhmolainen, luonnonystävä, amatöörifilosofi, ystävä, hypnoterapeutti, nainen ja äiti. Lisäksi hän voi samaistua useampaan erilaiseen virtuaaliseen ryhmään. Monilla meistä on myös traumojen aiheuttamia ”dissosioituneita” tiloja. Ne ovat mielenosiamme, jotka ahdistavina muodottomina haamuina, ei-toivottuina vieraina, käyvät kummittelemassa mielessämme. Ihmisen yksilöityminen kaoottisessa maailmassa on vaativa, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen tehtävä. Tehtävän vaativuutta kuvaa se, että moni on alkanut tuntea itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa. Erilaisten arvomaailmaltaan ristiriitaisten mielenosiemme aiheuttamat paineet ovat suuret. Olemme todennäköisesti kollektiivisesti traumatisoituneempia kuin koskaan. Tiedonvälitys siirtää hetkessä kaikki pahimmatkin kauhukuvat globaalisesti ihmisten tietoisuuksin. Ristiriita sisällämme voi herättää meissä ahdistavia ajatuksia. Moni pakenee erilaisiin addiktioihin.  Sisällä raastaa monenlaiset kysymykset. Aina, kun joku sanoo sanan ”syöpä”, miksi minua ahdistaa? Voinko olla samanaikaisesti hyvä äiti, kun istun täällä vain kirjoittamassa blogiani? Onko nämä kirjoittamani asiat nyt varmasti sopusoinnussa tieteellisten faktojen kanssa? Miksi minun mielessäni vaeltelee joskus vihan täyttämiä fantasioita? Miksi syön ahdistukseeni? Kun otan suklaata, miksi en syö kahta palaa vaan koko levyn? Miksi häpeän itseäni? Voinko voittaa masennukseni? Voinko matkustella lentokoneella ympäri maailmaa ilman syyllisyydentunteita?

Ennen ihmisen identiteetti kypsyi kylä- ja perheyhteisöissä ikään kuin itsestään erilaisten ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tänä päivänä ihminen on realimaailmassa entistä eristyneenä perinteisistä yhteisöstään. Hän on yksinäisempi kuin koskaan. Identiteetin rakennustyö voi olla tiedostamatonta: Olemme vuorovaikutuksessa ympärillä olevien joidenkin yhteisöjen ja valitsemiemme tai satunnaisten virtuaaliyhteisöjen kanssa. Voimme lähteä rakentamaan omaa identiteettiämme myös tietoisesti – meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia. Kati teki sen mielentilojensa avulla. Hän pirstoi identiteettinsä moniminäksi, jonka jälkeen hän lähti keskustelujen kautta eheyttämään sisäistä mielentilojensa ryhmää.  Eheämmän kokonaisuuden saavuttamisessa apuna hänellä oli transpersonaalinen psykologia ja psykosynteesi, Ken Wilberin tietoisuuden spektri, filosofit ja erilaiset tarinat. Prosessi oli leikkiä ei-tietoisen mielenosan kanssa.

Onko Kati nyt eheä? Ihminen ei ole koskaan valmis. Kati on oivaltanut, ettei hänelle depressio merkinnyt sairautta, jonka hän nyt on voittanut. Sen sijaan melankoliansa Kati näkee nyt osana persoonallisuuttaan, jonka hän on oppinut hyväksymään. Hän antautui melankoliallensa, sen sijaan että olisi lähtenyt taistelemaan sitä vastaan. Rouva Otsaryppy, Katin mielen depressiivinen ja addiktiivinen osa, eksyy edelleen joskus Katin mielennäyttämölle. Tämä mielentila ei kuitenkaan ole pitkään aikaan hallinnut näytelmää, ja useimmiten hän on kyyninen ja hauska roolihahmo Katin sisäisessä teatterissa. Mutta koskaan Kati ei voi olla täysin varma, etteikö jonakin päivänä näytelmää taas kaappaisi joku ikävä tila. Ihmisen yksilöityminen on elämän pituinen haaste. Kiitos Rouva Otsarypyn, Katin ainoa addiktio tällä hetkellä on itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla.

Kati ei ole ensimmäinen enkä viimeinen tällä planeetalla, joka terapoi itseään, ainakin jos psykoanalyytikko Karen Horneyhin (Self-analysis) on uskomista. Karen Horneyn mukaan itseanalyysi lähtee käyntiin esimerkiksi psykoanalyyttisessä työskentelystä (miksei siis myös ego-statesta, jolla on juuria psykoanalyysissä) ja jatkuu itseohjautuvasti myöhemmin. Voiko kuka tahansa ryhtyä itsekseen terapoimaan itseään ilman terapeutin apua? Karen Horneyhin viitaten: Ehkä, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäisemmät elämäntaidolliset ongelmat. Itseterapia kirjoittaen voi olla tulevaisuuden eräs väline ihmisen itseohjautuvuuden lisäämiseen. Emansipoitunut ihminen voi olla aktiivinen ja tietoinen oman identiteettinsä rakentaja, sen sijaan, että hän antaisi erilaisten näkökulmien passiivisesti vaikuttaa itseensä. Joudumme miettimään kokoajan yhä syvällisemmin, kuinka edistää yksilöllistä, ympäristönsä kanssa sopusointuista, harmonista kehomielen syntymistä kaoottisessa maailmassa. Itselleni löysin vastauksen sisäisestä mielenteatteristani.