Mitä paremmin taloudella menee, sitä enemmän sairaita?

Tänä syksynä edesmennyt James Hillman (City and Soul – Jäähyväiset hyvinvoinnille) antaa Siirtolan Emännälle paljon ajateltavaa. Itseasiassa, Emäntä kokee oikeastaan helpotusta siitä, ettei hän ole yksin omalaatuisen ajattelunsa kanssa. Hän nimittäin on jo vuosia sitten oivaltanut saman kuin Hillman: kaikki yksilön pahoinvointi ei suinkaan johdu yksilöstä itsestään, vaan epäterveestä kulttuuristamme. Äitimaamme voi huonosti, ja hänen pahoinvointiansa edistävä elämäntapamme tuottaa hänessä ääriluonnonilmiöinä ilmenevää raivoa ja pahoinvointia sen luontokappaleissa.

Äitimaan vihasta huolimatta Emäntä on toiveikas. Hän profetiansa on, että elämme parhaillaan käännekohtaa. Yhä useampi valistunut kansalainen oivaltaa elämäntapamme tuhoisuuden ja kohtuullistaa vapaaehtoisesti elämänsä. Tervehtyminen ilmenee myös siinä, että kansalaiset luottavat yhä enemmän oman sydämensä ääneen ja vähemmän “asiantuntijohin”. Meistä on kehittymässä laajemman ymmärryksen omaavia itsehojatuvuia ihmisiä. Me ymmärrämme entistä paremmin todellisuuden moninäkökulmaisuuden ja yksittäisten asiantuntijoiden tiedon kapea-alaisuuden. Hienosti sanottuna ihmiskunta elää tietoisuuden integraation aikaa, jossa yksipuolisen järjen saavutukset sekä hyvässä että pahassa ymmärretään yhä paremmin.

Emännän ajattelumalli perustuu samoille ennakko-olettamuksille kuin James Hillmanin. Psykoterapia ei ole suinkaan pelkästään sitä, että hoidetaan yksilön ahdistusta, vaan terapia on myös kulttuuristen ideoiden työstämistä. Tätä kautta ihminen kykenee tiedostamaan entistä paremmin häneen siirretyt ehdollistumat. Tätä puolta perinteinen psykoterapia ei ole ottanut riittävän selkeästi huomioon, vaan se on palvellut liikaa yksisilmäistä materialismia. Ihminen on ollut aina poliittinen eläin, eikä tämä Aristoleen ajatus ole muuttunut vuosisatojen varrella. Tärkeä osa ihmisen henkilökohtaista hyvinvointia on, että hän ottaa yhteiskunnallisesti kantaa epäoikeudenmukaiseen, tuhlailevaiseen ja epäterveeseen elämäntapaan. Yksilön hyvinvointi voi parantua huomattavasti sillä, että hän selvittää omat tunteensa suhteessa vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ja alkaa ottamaan tietoisesti kantaa asioihin omalla elämällään. Äänestämistä suurempi kannanotto ja henkisen hyvinvointimme lähde on siis oma elämäntapamme. Huonoista esimerkeistä huolimatta nuorisossamme on yhä enemmän tervettä maalaisjärkeä, eivätkä he onneksi niele kulttuurisia olettamuksiamme kritiikittömästi, kuten moni meistä aikuisista on tehnyt.

Emännän oma elämä on viime vuosina ollut hänelle itselleen suuren oivalluksen aikaa. Hän on siirtynyt elämään, joka luultavammin on valtaapitävien mielestä “rikos elämänlaatua vastaan”. Onhan tuhlailusta tehty yhteiskunnassamme hyve, suoranainen uskonto; shoppailu sekä matkustelu ovat tämän uskon uskonharjoittamisen korkeimpia muotoja. Emäntä on huomannut, että hän kuluttaa vähemmän kuin moneen kymmeneen vuoteen ja hän nauttii elämästään enemmän kuin koskaan. Siirtolan Emäntä ja Isäntä elävät yhden huoneen hyyryläisinä Kuhmossa ja korjaavat sekä ylläpitävät Kuumussa Virtaa Oy:n vaatimatonta maatilaa työskeen. Talvella siellä pidetään yhtä huonetta lämpimänä. Sen minkä he kuluttavat, pyrkivät he kuluttamaan mahdollisimman paljon rahojaan paikallisiin ja kotimaisiin yrityksiin.

Siitä alkaa muuten olla viisi vuotta, kun Emäntä kävi ulkomailla viimeksi. Emäntä kun on sitä mieltä, että hän on polttanut lentopetrolia omalta osaaltaan jo liikaa. Ja on hänellä tähän itsekäskin syy: paljon rahaa säästyykään ja vaihtokaupassa saa aikaa oman itsensä toteuttamiselle. Emäntä viihtyy ja matkailee nykyään ensi sijassa kuhmolaisessa luonnossa ja sen tarinoissa sekä kirjallisuudessa. Ylimääräisen energiansa hän käyttää maalailuun ja haitarin soittoon. Luopumalla materialistisesta valtauskonnonnon harjoittamisesta, hän on hän löytänyt omasta itsestään ja ihmiskunnan historiasta, filosofiasta ja uskonnoista halvan aineettoman ideoiden aineettoman aarreaitan.

Laiskuudesta on tehty pahe järjestelmässämme. Yleinen uskomuksemme kun James Hillmanin mukaan on, että on köyhien oma vika, että he ovat köyhiä. Hehän ovat laiskoja tai korkeintaan ehkä jollain on käynyt huono tuuri. Varmaankin siirrämme oman laiskuuden pelkomme muihin, siksi, että jos ihminen joutuu pysähtymään järjestelmässä esimerkiksi sairauden vuoksi, saattaa maailma alkaa näyttää aivan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Jospa onkin niin, että meitä pelottaa pysähtyä ja katsoa totuutta silmstä silmään? Toteutamme “luterilaista työmoraalia” koska itse pelkäämme pysähtymistä ja omaan tyhjyyteemme katsomista. Edelleen on suosittua olla menevä nainen tai mies, joka “uhraa” itsensä materian alttarille. Miljönäärit ovat materialistisen maailmankatsomuksemme pyhimyksiä.

Välillä Emäntä miettii, että onko niin, että syrjäytetty voi olla lähempänä aitoa elämää kuin ihminen. joka hukuttaa itsensä jatkuvaan tekemiseen ja oman egonsa aineellisiin symboleihin? Omasta elämästä tulee huomattavan paljon helpompaa, kun ei tarvitse enää kilpailla muitten kanssa ulkoisista menestyksen symboleista. Jotta pysytään totuudessa, mainittakoon vielä, että Emännän onni tietysti on, että hän ei kärsi rahahuolista. Hän kuuluu kansalaisena etuoikeutettuihin. Hänellä on ollut elämässään vaiheita, jolloin näin ei ole ollut. Taloudellisen ja henkisen tasapainon elämässään hän on saavuttanut pitkän tien kautta, ja tärkeä osa sitä on, että hän on lakannut törsäämästä ja hän on sanonut “Ei” vallitsevalle valtaelämäntavalle. Hän on tiedostanut häneen ehdollistetut materialistisen elämäntavan uskomukset, jä tätä kautta hänelle on mahdollistunut itsensä toteuttaminen rikkaammalla ja vähemmän luontoa kuormittavalla tavalla.

Kun terapoimme idoitamme on hyvä maistella myös James Hillmanin mielenkiintoista erästä väitettä: aineellinen vauraus ja jatkuva tuottavuuden lisäys on tuonut muassaan sairautta. Korrelaatio on siis Hillmanin mukaan käänteinen. Hänen mielestään valtaapitäville materialistisen maailmankatsomukselle, vapaalle markkinataloudelle ja sen hierarkian edustajille sopii erinomaisesti se, että järjestelmän sairaus sysätään yksilöiden harteille. Ihmiset ovat “masentuneita”, syrjäytyneitä, laiskoja, passiivisia. Juuri sysäämällä järjestelmän pahointvointi yksilöiden harteille, yritetään ohjata kansalaisia yksisilmäiseen pakkomielteiseen voiton ja taloudellisen kasvu maailmankatsomukseen. Valtaa pitävän materialistisen uskonnon sisään on kirjoitettuna tämä yksilökeskeinen uskonkappalle. Tätä kautta muun muassa depressiosta on tullut kulttuurissamme endeeminen sairaus. Kuinka moni sydänongelmainen ja verenpainepotilas kärsii oikesti kehossaan epäterveen järjestelmämme seuramuksia? Ylipäätään kaikenlainen psykosomaattinen sairastamista on valtavasti, ja paradoksaalisesti tämähän ruokkii erinomaisesti jatkuvan kasvun järjestelmäämme.

Mikä on ratkaisu ongelmiimme? Siirtolan Emännän mielestä ratkaisu on ihmisten vapaaehtoinen viisastuminen ja sanoutuminen irti elämäntavasta, joka vie mielekkään elämän edellytyksiä itseltä ja tulevilta sukupolvilta. Emäntä tietää, että tämä tulee olemaa tuskainen tie. Taloustieteet tarvitsevat uusia humanistisempia suuntauksia. Työlle ja kaikelle pitäisi palauttaa sisäinen palkitsevuus. Työn teko lepo-aktiviteetti rytmitettynä on osa mielekästä elämää. Lapseemme tuskin tulevat saavuttamaan samaa aineellista elintaso kuin mikä meillä on ollut. Samalla kun me vauraat ja jälkeläisemme joudumme tyytymään vähempään aineelliseen hyvinvointiin, voimme saada vaihtokaupassa lisää onnellisuutta, terveyttä ja tyytyväisyyttä elämäämme. Toki on niin, että joudumme tinkimään myös yhteiskunnan tuottamista hyvinvointipalveluista ja joudumme jälleen itse auttamaan vapaaehtoistyön kautta toisiamme. Mikä parasta tämäkin, toinen toistemme vapaaehtoinen auttaminen, edelleen vain lisää onnellisuuttamme.

Siirtolan Emännän mielestä meidän on otettava vakavasti Äitimaan raivo, ja ryhdyttävä toimenpiteisiin. Muuten hänen vihansa seuraamukset voivat olla ihmiskunnan kannalta tuhoisat.

Mainokset

Pienentynyt taloudellinen kasvu vähentää terveydenhuollon kuluja?

Degrowth.fi: Toimittajan olisi syytä tarkentaa, että valtion tehtävänä tulisi pikemminkin olla hyvinvoinnin mahdollistaminen kuin hyvinvointipalvelujen tarjoaminen. Kasvuun perustuvassa yhteiskunnassa, jossa vapaa-aika on kuluttamista ja työaika on kulutusvoiman lisäämistä, hyvinvoinnin haasteet liittyvät kiinteästi juuri henkilökohtaiseen ja yhteisölliseen hyvinvointiin käytettävän ajan riittämättömyyteen. Kasvupakottomassa yhteiskunnassa hyvinvointia taas pyritään rakentamaan muutoinkin kuin ostopalveluiden kautta.

Aivan, eikö asia mahda olla  niin, että kun elämää kohtuullistettaan, on mitä suuremmalla todennäköisyydellä mahdollista kohtuullistaa myös sosiaali- ja terveyspalveluiden menoja.  Siirtolan emäntä väittää, että tämänhetkinen yhteiskuntajärjestelmä, joka rakentuu kasvulle, rakentuu myös pahoinvoinnin ja sairauksien kasvulle. Esimerkiksi yhä useampi terveydenhuollon työntekijä siirtyy hoitopuolelta potilaaksi.  Emäntä muistaa,  kuinka terveyskeskuksessa 25 vuotta sitten istuttiin usein kahvilla ja naurettiin. Palkkaa saatiin vähemmän, mutta työssä oli enemmän iloa. Ehkä silloin hoito ei ollut yhtä tehokasta kuin tänä päivänä, mutta yhteisillä kahvihetkillä oli oma työnohjauksellinen merkityksensä.  Lisäksi tällaisessa työnteossa kunnioitettiin ihmisen luontaista lepo- ja aktiviteettirytmiä, jolloin ihmiset jaksavat tehdä töitä pitempään.

Kohtuullinen elämä mahdollistaa toisenlaisen hoivan kulttuurin, jossa ihmiset luontaisesti ja vapaaehtoisesti välittävät toisistaan.  Näin ainakin Siirtolan emäntä haluaa uskoa. Hän epäilee  elämänsä leppoistaneen ihmisen tarvitsevan vähemmän sosiaali- ja terveydenhuollonpalveluita.  Elämänlaadun paranemisen ja sisäisen rytmin kuuntelun myötä kansalaisilla on vähemmän stressi- ja kuormitusperäisiä sairauksia (esim. monet tukikudossairaudet, masennus, addiktiot).

Koko koulujäjärjestelmän tulisi tukea entistä paremmin järjestelmää, jossa syntyy itseohjautuvia itsestään psykofyysisisesti huolehtivia kansalaisia.   Emäntä ehdottaakiin, että koulut siirtyisivät tietopainotteisesta koulunkäynnistä uuteen kultuuriin, jossa korostettaisiin ihmisen tunne- ja itseilmaisutaitoja sekä ongelmanratkaisukykyjä. Eikö tällaisessa itseohjaukseen kykenevässä ihmisessä synny luontainen uteliaisuus ja into itseilmaisuun, monissa myös halu tieteellistekniseen opiskeluun.

Emäntä on sitä mieltä, että tämän päivän talousjärjestelmä on tragikoominen itseään ruokkiva tehokkusjärjestelmä, jossa ensisijaiseksi on muodostunut rahan tehokas pyörittäminen. Emännän mielestä on erinomainen asia, ettei nuoret halua osaksi tällaista yhteiskuntajärjestelmää. Emäntä jopa ajattelee hiljaa mielessään, että suurenmoinen asia, kun nuorilla on enemmän järkeä kuin usealla aikuisella! Aikuisetkin voisivat opetella kuuntelemaan enemmän arkijärkeään.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 21

William James oli sitä mieltä, että kaikki lääketieteen fysiologiset teoriat, joita pyritään käyttämään mystisten ilmiöitten selittämiseen, ovat tuomittava epäloogisiksi tai epätäydellisiksi. Olen samaa mieltä Jamesin kanssa. Liitänkin mystiset kokemukset laajempaan systeemiseen ymmärryskokemukseen, jonka eräs pieni osa luonnontiede vain on. Luonnontiede on eräs mahdollinen joskus hyvinkin hyödyllinen tapa hahmottaa ja yrittää selittää todellisuutta. Emme voi kuitenkaan ymmärtää elämän kokonaisuutta, tutkimalla sitä vain sen yhden osan sisällön kautta. Meillä täytyy olla luonnontiedettä laajempi integratiivinen näkemys, esimerkiksi Skolimowskin ajattelun tai  hermeneuttisen ajattelun ontologia, jossa voisimme porautua mystisten kokemusten ytimeen. Meidän on erotettava käsittellisesti tieto ja ymmärrys toisistaan. Itseasiassa uskon, että parasta tieteellistä oivallusta syntyy silloin, kun leikimme eri perinteistä lähtevillä näkemyksillä ja  tuotamme tällöin samalla uusia mahdollisia hypoteettisia näkemyksiä.

Toki jonakin päivänä biologia voi tarjota meille lisää tietoa ilmiön eräästä olemuspuolesta. En kuitenkaan usko, että koskaan ”newtonilaisesti” voidaan selittää sitä, että tietoisuus voi nousta uuteen ymmärrykseen, jossa se ylittää mielen aikaisemmat kognitiiviset sisällöt. Uskallan vahvasti epäillä, saavuttammeko koskaan sellaista tietoa, että mystinen kokemus tulisi pelkästään biologisesti käsitettynä ymmärrettäväksi. Mielestäni kyseessä on nimittäin luonnontieteelle mahdoton tehtävä. Eikö se Lauri Rauhalakin joskus ole sanonut, ettei kolikkoja katselemalla ja tutkimalla selviä inflaation luonne? Lisäisin tähän, että jos näin kuitenkin sattuisi käymään, olisi kysymyksessä juuri mitä suuremmalla todennäköisyydellä ”mystinen kokemus” eli kokemus, jossa vanha ymmärrys ylitetään.

Luonnontiede on toki minulle tärkeää. Tulee mieleen ainakin kaksi syytä, miksi näin on. Ensinnäkin se tarjoaa tärkeimmän työvälineeni hammaslääkärin työhöni. Eli kun kyseessä on ensisijaisesti materialistinen ongelma, on sen tarjoama viitekehys erinomainen. Sen sijaan, kun kyseessä on eheyttävä vuorovaikutus potilaani kanssa, on tällä viitekehyksellä itselleni vähäisempi ja rajoittuneempi merkitys. Se on kuitenkin juuri tämä toinen merkitys, jonka sanoisin olevan, että luonnontiede pitää jalkani (vai pitääkö?) maanpinnalla, jotten huku täysin transkendentaaliseen mystiseen todellisuuteen. Tiede on minulle ankkuri tähän maailmaan. Väitän, onnistunut vuorovaikutus potilaani kanssa on pikemmenkin improvisoitua taidetta kuin tiedettä. Jokainen ihminen on yksilö, johon ei voi ”soveltaa” mitään yksittäistä teoriaa, vaan joudun käyttämään laajempaa ymmärtämystäni, joka nojaa puolestaan kokemuksiini, ja tietooni integratiivisesta psykologiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Yhteen vetona sanottakoon, että mystinen kokemus on tekemisessä tämän itseään ylittävän uuden ymmärryksen kanssa. Siinä siis riisutaan itseltä pois egon kaikki osat, jonka jälkeen paljastuu aito itseys, joka on osa suurempaa universaalia itseyttä, jota voimme kutsua vaikkapa Jumalaksi tai Kosmokseksi. Uskon, että parhaimmillaan luovuus toimii juuri näin; vapaudumme egonosiemme (mielentilojemme) tietoisesta sisäisen prosessimme säätelystä. Tällöin mielentilat lähteevät spontaanisti luomaan jotakin uutta, vanhat rajat ylittävää. Luova ajattelu ei synny siitä, että yritämme puristaa ajatuksemme yhden empiirisanalyyttisen viitekehyksen sisään, sillä tämä ajattelu on vain yksi egomme sisällön mahdollinen osa.  Se ei myöskään avaudu, kuuntelemalla  fundamentalistista autoritaarista uskonnon julistajaa.  Mystiikka on osa kokonaisvaltaista laajempaa subjektiivista ymmärtämystä, jossa meillä voi olla sekä hengellisiä että tieteellisiä ohjaajia.

Mystisessä kokemuksessa säilyvät saavuttamamme kykymme ja taitomme, joita luovassa prosessissa voidaan integroida itseään ylittävällä tavalla taiteellisesti tai tieteellisesti oivaltavalla tavalla. Hienommin sanottuna transkendentti (itseään ylittävä) luova  kokemus on introvertti (sisäänpäin kääntynyt) mystinen kokemus. Uskon, että juuri tämä kokemus on kaiken merkittävän luovuuden keskiössä. Oma mielenteatterini oli introvertti mystinen kokemus.

Toki tiedettä tai taidetta voi tehdä ilmankin mystisiä kokemuksia, mutta luovilla henkilöillä on havaittu Kellyn ja Grosson mukaan olevan enemmän mystisiä kokemuksia kuin ”tavallisilla pulliaisilla”. Vai voiko? Skolimowski väittää,että kaikki meistä on enemmän tai vähemmän mystikkoja. Voimme hänen mukaan puhua oikeutetusti mystisestä kokemuksesta joka kerta kuin joku kokemus aiheuttaa meissä muodonmuutoksen. Uskon muuten, että voisimme tuottaa enemmän luovia ja luultavasti myös paremminvoivia ihmisiä, kun muutamme koululaitoksemme sellaiseksi, ettei siellä ei pyritä opettamaan ihmisille ensisijaisesti irrallista tietoa. Lopetamme ihmisen pirstomisen erityistieteitten osiksi ja samalla lopetamme kaikkien ilmiöiden medikalisoimisen tai materialistamisen.

Meillä on olemassa kaikki se filosofinen ja psykologinen ymmärrys, jotta voimme rakentaa kouluistamme ihmisen yksilöitymistä tukevia integratiivisia systeemejä. Tarinat, myytit, mielikuvat, keholliset ilmiöt, historiallinen ja antropologinen tiede, filosofia, taide ja luonnontiede edustavat ymmärtämyksemme eri muotoja, joita kaikkia voimme hyödyntää. Uskon, että monella oppilaalla on sisäsyntyinen jano monenlaiseen tietoon, jota meidän tulisi myös ruokkia. Voimme tehdä muiden taidemuotojen lisäksi myös ajattelusta ja sen ilmauksesta kirjoittaen taidetta. Voimme rakentaa ihmisestä mahdollisimman hyvin itseohjautuvan. Uskon, että oppilaitten kanssa kumppaneina voimme löytää juuri hänelle ominaisen luovuuden muodon. Voimme kehittää hänen yleisiä ongelmanratkaisutaitojaan. Voimme lisätä hänen filosofista ja terapeuttista ymmärtämystään.  Voimme opettaa oppilaalle erilaisia tapoja purkaa tunteita ja voimme auttaa häntä alkuun yksilöitymisprosessissa. Ihanteena voisi olla kasvattaa jonakin päivänä uusi mahdollisimman vähän traumatisoitunut sukupolvi, joka lakkaa siirtämästä ongelmiaan lapsilleen.  Uskon, että siirtyminen tietopainotteista luovuuspainotteiseen kouluun voisi vähentää kollektiivista sisäistä ahdistustamme. Tällöin uusi sukupolvi voisi toteuttaa  paremmin elämässään omaa potentiaaliaan, eikä heidän sisäänsä patoutuisi  samassa mittakaavassa vihaa.  Heidän ensisijainen huomionsa, kun ei olisi  keskittynyt aineellisiin ulkoisiin muotoihin vaan sisäisyyden kehittämisessä. Tällöin uskon, että voisi löytyä myös entistä enemmän vapaaehtoista halua tinkiä elämän aineellisista pyyteistä, mikä on kestävän kehityksen edellytys. Voimme elää parempaa elämää samalla aineellisesti tuhlaten vähemmän.

Olen tainnut tuoda jo aikaisemmin esille, että ehkä minun ja vanhempieni sukupolvi, olemme olleet kollektiivisesti maailmansodan ym. traumatisoivien kokemuksien ja niiden jälkimaininkejen vankeja. Nykyinen materialistinen valtakulttuuri voi olla traumaattisen projektion tuotos. Väitän, että yhä harvempi meistä voi toteuttaa työtään itseisarvoisesti omaa potentiaaliaan toteuttaen. Romantisoiden, olemme myyneet sielumme aineellisuudelle ja sen tehokkuudelle. Uskon, että ainoastaan siirtymällä monikulttuuriseen paradoksaaliseen luovuuden lumoukselliseen maailmaan, voimme voittaa nykyisen pahoinvointimme.

Kelly ja Grosso puhuvat tieteellisestä amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Meillä on ollut valtava määrä ajattelijoita, joiden ideat ylittävät nykyisen reduktiivisen tieteellisen ymmärryksen, mutta olemme halunneet unohtaa ne. Ehkä aika ei ole ollut kypsä integraatioon? Voimme tulevaisuudesta hyväksyä ja kannustaa ihmisiä luovuuteen, mutta samalla ankkuroimme luonnontieteen avulla tiedon reaalielämään. Tietoisuudenhan voi ajatella nousevan eräänlaisena spiraalina, jossa välillä palataan lähelle alkua ja taas noustaa. On eletty reduktiivisen materialistisen tieteen valta-aikaa. Psykologiassa tämä on ilmennyt behaviorismina ja sen jälkeisenä kognitiivisena psykologiana. Näissä suuntauksissa ei ole muuta vikaa, kuin että ne yksin antavat liian yksipuolisen ja mekanistisen kuvan ihmistietoisuuden luonteesta. Ainoana psykologisina käsityksinä ne tekevät meistä  torson. Spiraalin yksi lenkki on kuljettu, kun transpersonaalisesta Jamesistä ja Mayersistä on siirrytty empiirisanalyyttiseen tieteeseen. Nyt on tiedon integraation aika ja meidän lähdettävä nousemaan uuteen korkeamman ymmärryksen lenkkiin spiraalissamme.

James muuten väittää, että mystisen kokemuksen ”puhtausasteissa” on eroja. Voimme siis pystyä kehittymään prosessissamme siten, että mystisitä kokemuksistamme tulee yhä puhtaampia ja hienostuuneempia.  Yhtä kaikki, pienemmät ja suuremmat mystiset kokemuksemme voivat kaikki aiheuttaa meissä muodonmuutoksia, joissa havainto-, kognitiivinen- ja itseilmaisukapasiteettimme löytävät uutta ulottuvuutta. Hyvin moni voimakkaita tällaisia kokemuksia saavuttaneista, haluaa jotenkin antaa muotoa kokemukselleen taiteen ja tieteen keinoin.

Jamesin edeltäjä Myers (1885 Human Personality) toi esille kolme ominaisuutta, jotka ovat tyypillisiä neron ajattelulle. Nämä samat tekijät ovat Kellyn ja Grosson mukaan olennaisia myös mystisissä kokemuksissa. Nämä kolme asiaa ovat:

  1. Jatkuvuus – Mystisessä kokemuksessa kokija tajuaa asioiden väliset yhteydet, jolloin hän kykenee näkemään sellaistenkin ilmiöiden yhteyden toisiinsa, joita ”normaalit” ihmiset pitävät toisistaan erillisinä asioina.
  2. Automatismi – Mystisessä kokemuksessa asiat tapahtuvat ikään kuin passiivisesti. Prosessia ei ohjaa oma tahto, vaan se kulkee ikään kuin itsestään. Prosessi on teleologinen, toiseuteen kurottautuva.
  3. Yhteenmittaamattomuus. – Mystisessä kokemuksessa hyväksytään elämän paradoksallisuus ja ristiriitaiset yhteenmittaamattomuudet. Myös tietoinen minä ja tiedostamaton minä ovat toisiinsa loogisesti yhteenmittaamattomia. Mystikko kykenee riisumaan itsensä yksittäisistä kognitiivisista ajattelumalleista ja nousemaan niiden yläpuolelle.

Karkeasti jaettuna omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani alkuvaihe oli ”retrospektiivistä psykoanalyysiä” eli menneisyyteen suuntautunutta erilaisten kokemusten mässäilyä ja leikkiä. Tässä vaiheessa saavutin katarsis-kokemuksia. Ne olivat patoutuneitten tunteitten purkauksia esim. ”itkukohtauksia”, joiden uskon olleen tähän prosessin vaiheeseen liittyviä egonosien sisältöjen integraatiota osaksi eheämpää minuutta. Retrospektiivisestä vaiheestä siirryin kuitenkin ”teleologiseen psykoanalyysiin”, jossa lähdin leikkimään erilaisilla ja erilaisilla mahdollisilla egojen sisällöillä integroimalla ajatuksia esimerkiksi filosofeilta (Simone Weil, Sören Kierkegaard, Martin Buber, Lauri Rauhala, Georg von Wright), luonnontieteestä, kristinuskosta, myyteistä ja tarinoista. Lähdin siis irrottautumaan vanhoista uskomuksistani leikkien elämän ristiriitaisilla ulottuvuuksilla. Tässä vaiheessa saavutin pari kertaa mystisiä kokemuksia, joita kutsuin kirjassani epifanisiksi hetkiksi. Parhaimmallani kirjoittaessani olin juuri silloin, kun prosessi eteni automaattisesti, ilman omaa tahtoani. Kirjoitettuani spontaanisti ilman tietoisen mielen ohjausta luvun, annoin tietoisen mieleni jäsentää sen sisällön.  Tavanomaisessa prosesissa synnytin tektiä 10- 16 sivua, jota lähdin sitten tietoisesti ”editoimaan”. Tekstin tuottaminen oli siis tiedostamattoman ja tietoisen mielen välistä luovaa vuorovaikutusta. Kuten olen aikaisemmin jo tuonut esille, koin olleeni eräänlaisessa ”transsitilassa”, ja juuri tämän kautta onnistuin vapauttamaan itseni yksittäisten mielentilojeni, egon osieni, tietoisesta ajattelusta.

Tämä nykyisen kirjoittamiseni ei tapahdu yhtä luovana  prosessina, kuin tämä mielentilojeni teatteri. Toki uskon nytkin työskentelyni olevan tiedostamattoman ja tietoisen milenosieni yhteistyötä, mutta tietoiset mielentilani ovat enemmän ohjaksissa. Tiedostamattomasta nousee kuitenkin jatkuvasti uusia oivalluksia, joita otaan mukaan tähään tekstiini. Mystistesti jostain kummallisesta lähteestä nousee mieleeni uusia ajatusaihioita, samaan tapaan kuin pilviä ilmestyy jostain näkymättömästä aineesta taivaalle. Tiedostamaton mieleni on ideoiden aarreaitta.

Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 3

Evoluutiosta

Henryk Skolimowski (The Theatre of the Mind) korostaa, että evoluutio ei ole jotain, minkä tiede on keksinyt. Evoluutio on olemassa ilman tiedettäkin, mutta tiede ei ole olemassa ilman evoluutiota. Tiede on vain yksi pieni osa evoluution ihmettä. On naurettavaa ajatella, että luonnontiede voisi määritellä kokonaisuudessaan evoluution, kun se itse on vain eräs pieni sen osa ja ilmenemismuoto. Päinvastoin evoluutio tuottaa tieteen. Kehittämällä omaa evolutiivista herkkyyttämme (sensitivity), voimme antaa itsemme evoluution välikappaleeksi. Me voimme käyttää herkkyyttämme itsemme tuntemiseen, itsemme ylittämiseen ja itsemme aktualisoimiseen, eli meistä voi tulla mielekäs osa evoluutiossa tapahtuvaa tietoisuuden laajenemista. Jokainen voi olla osa sen sanoinkuvaamattoman hienoa ja  jumalaista  muodonmuutosta.

Olen luonut oman mielenteatterini juuri tätä tarkoitusta varten. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin omassa ristiriitaisten osieni ja mahdollisten minuuksieni välisessä vuorovaikutuksessa. Olen myös kyennyt ylittämään vanhoja tiedostamiseni rajoja. Olen päässyt yhteistyöhön oman tiedostamattoman mielenosani kanssa. Prosessini kautta olen oppinut toteuttamaan paremmin omaa evolutiivista potentiaaliani, jolloin siis samalla olen aktualisoinut omia henkilökohtaisia mahdollisuuksiani. Minun tapani ilmaista itseäni evoluutiossa on tällä hetkellä kirjoittaminen. Uskon Henryk Skolimowskin tavoin, että minä en pelkästään lue ja kirjoita kirjoja, vaan evoluutio ilmaisee itseäni kauttani. Hengellisyyteni on siis sitä, että olen antanut itseni evoluution välikappaleeksi. Kun näin olen sallinut tapahtua,entistä vähemmän tahdon itse asioita. Sen sijaan miellyttäviä tapahtumia on alkanut tapahtumaan ympärilläni.

Korostan jälleen kerran, että tämä evoluution toteuttaminen ei ole rationaalinen toiminto, vaan se on osa ihmisen luovuutta. Uskon, että jokainen meistä voi täydellistää itsessä olevaa potentiaalia osaksi evoluutiota, mutta se vaatii ihmiseltä pysähtymistä, itsekuria ja uskallusta kohdata oma sisin. Se edellyttää kykyä vaihtaa näkökulmia, ja se edellyttää myös rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia ajattelumalleja. Evoluution osana oleminen on siis jotakin sellaista, joka ei ole viime vuosikymmeniä kiinnostanut massoja, koska ihmisten huomio on kiinnitetty suorittamiseen ja asioiden ulkoisiin muotoihin ja menestyksen symboleihin. Meitä on indoktrinoitu yhteen vallitsevaan materialistiseen näkökulmaan, joka sinänsä ei ole huono näkökulma, mutta ainoana näkökulmana se on ekologisesti ja ”egologisesti” kestämätön.

Ihminen voi tuottaa evoluutiolle uutta muotoa monin eri tavoin. Hän voi siis toteuttaa itseään esimerkiksi altruistisissa teoissa, käsitöissä, rakentamisessa, tieteellisissä saavutuksissa, puutöissä, taiteissa, filosofiassa, musiikissa ja kaunokirjallisuudessa. Kun ihminen on saavuttanut evolutiivisen luovuuden tilansa, ei hän enää itse ohjaa prosessia, vaan hän on muuttunut evoluution välikappaleeksi. Tai jos hän itse sitä ohjaa, tämä itseys on osa jotain suurempaa itseyttä. Kauniita asioita alkaa syntymään ikään kuin itsestään, tahtomatta ja tilaamatta prosessissa, jonka syntymistä ihminen voi itse aktiivisesti edistää. Kuka tietää, ehkäpä se pahuus, mikä maapallolla ilmenee, kenties se johtuu vain ja ainoastaan ihmisten herkkyyden katoamisesta. Kun se häviää, saattaa kuka tahansa meistä aktivoida omassa itsessä olevan pahuuden. Tämän jälkeen tyypillisesti ihminen projisoi oman pahuutensa muihin ihmisiin. Esimerkiksi voisin ottaa vaikkapa traumaattiset lapsuuden kokemukset. Lapsen ja nuoren emotionaalinen laiminlyönti saattaa saada aikaan evolutiivisen herkkyytemme katoamisen.

Kun ihminen on evolutiivisesti herkkä, on hänellä pyrkimys juuri näihin asioihin, joita jo Platon aikoinaan painottanut. Hän löytää elämän päämääräkseen saavuttaa elämässään asioita, jotka tuottavat ympärille hyvää, kaunista, totuudellista ja ennen kaikkea rakkaudellista. Skolimowski että minä molemmat uskomme, että ihminen on perusluonteeltaan herkkä. Näin on siis asianlaita silloin, kun ihmisen herkkyyttä aistia todellisuutta ei tuhota.

Ihminen muuttuu evoluution välineeksi, kun hän siis löytää takaisin itselleen sen herkkyyden, joka hänessä on aina ollut. Mietin, tuhoaako kaiken numeroiksi ja materialistisiksi symboleiksi tuottava järjestelmä monen ihmisen sisällä olevan lapsen ja hänen herkkyytensä? Tieto on irroitettu ihmisestä vieraiksi informaatiokasoiksi, jolloin ihminen vieraantuu evoluutiosta. Ehkä juuri siksi moni voi tänä päivänä pahoin? Sen sijaan kun sisäinen lapsemme voi hyvin, mahdollistuu hänessä sellainen herkkyys, että hän alkaa synnyttämään uusia evoluution ilmenemismuotoja ympärilleen. Henkilökohtaisesti koen, että oma herkkyyteni oli katoamassa aineellisiin pyyteisiin ja jatkuvan suorittamiseen. Jos tekisin edelleen pääkaupunkiseudulla kahdeksantuntisia työpäiviä, tuskin koskaan olisin pystynyt löytämään itsestäni näitä sisäisiä luovia voimavarojani. En istuisi tässä ajattelemassa, peilaamassa ja kirjoittamassa.

Kuten olen aikaisemmin tuonut jo esille, kuoleman ja oman kuolevaisuuteni kohtaaminen ravisti minut hereille. Vaihdon materialistisen ylimääräni henkiseen vapauteeni. Hiljaisuudessa oma luovuuteni lähti käyntiin. Oma herkkyysalueeni on dialektinen prosessini. Se on sisäisten osieni keskuteluun rakentuvaa kirjallista  ilmaisua, jota  kautta kykenen entistä täsmällisemmin artikuloimani ajatteluni, joka sitten voi liittyä osaksi suurempaa kokemuksellista kollektiivista mielten ja merkitysten valtavaa avaruutta. Evoluutio siis luo kauttani jotakin, silloin kun minä aktiivisesti ja omaperäisesti artikuloin ja jalostan vanhoja merkityksiä uusiksi merkitysyhteyksiksi.

Toiset ihmiset toteuttavat evoluutiota toisin tavoin. Jotkut vaikkapa kädellään jatkavat menneisyyden käsityöperinteitä. Toiset muokkaavat sen minkä silmä näkee uusiksi visuaalisiksi hämmästyttävän kiehtoviksi muodoiksi maalauksissa tai luovat korville ihmeellisen kauniita säveliä. Jotkut tekevät kauniita halkopinoja silmien iloksi. En pidä mitään itsensä ilmaisutapaa toista parempana. Itse asiassa joksus kadehdin niitä ihmisiä, jotka kykenevät tekemään asiat yksinkertaisesti, kauniisti ja pienimuotoisesti. Ja silti heillä on samanaikaisesti ilo elämän tarkoituksesta.  Minun sisälläni kun tuntuu palavan jokin sammumaton roihu, joka kerjää ja vaatii jatkuvasti muodoiksi tulemista. Tässä energian muodon muutoksessa tiedostamattomasta mielenosastani nousevat ajatusaihiot kypsyvät ja liittyvät osaksi isompaa, laajaa merkitysavaruutta.

Tämä merkitysavaruus alkaa jo ihmiskunnallamme valtava, ja voimme siinä halutessamme linkittää itsemme yhä monipuolisemmin menneisiin ja nykyisiin sukupolviin. Ihmiskunnan tietoisuus laajenee koko ajan. Minulle on tuonut suurta elämäniloa se, kun tajusin, ettei Dostojevsky ole kuollut, ei myöskään Carl Jung, ei Sören Kierkegaard, ei Simone Weil. Heidän sielunsa elävät, koska heidän ajatuksensa ovat jääneet meille elämään. Ehkä minulla on hillitön ehkä epärealistinenkin halu muuttua evoluutiota –  osaksi sielujen vaellusta. Kuoleman koskettaessa tajusin, kuinka tarkoituksetonta elämäni oli siihen saakka ollut. Minulle on tullut  tahto saada ennen kuolemaani painaa edes pienen pieni ikuinen kädenjälki elämänsementtiin.

Tärkein asia, jonka haluan jättää lapsilleni ja tuleville sukupolville, on siis se eettisesteettinen muoto, jota olen osana evoluutiota maailmaan tuottanut. Teen parhaani, että tämä muoto on sellaista, että sillä kannustan ihmisiä ylläpitämään toivoa. Myönteinen, elämää säilyttävä ekologinen muutos elämänfilosofiassamme ja tätä kautta ympäristössämme on mahdollinen! En voi koskaan varmasti tietää, että käynkö näin, mutta tämä suureellinen ajatus sinänsä on ollut osa elämäniloni palaamista. Olen nyt ainakin yrittänyt antaa oman panokseni tälle myönteiselle muutokselle. Me kaikki haluamme lapsillemme paremman tulevaisuuden.  Uskon, että evolutiivinen sisäinen teatterini on  eräs selitys, miksi elämäni ei tarkoituksettomalta. Tajuan, että omilla henkilökohtaisilla valinnoillani ja ajatuksillani voin olla myötävaikuttamassa paremman tulevaisuuden syntyyn.  Ja se riittää minulle.

Kuten aikaisimmissa tarinoissani olen tuonut esille, monet menneet suurmiehet ja tärkeät elämässäni jo kuolleet ihmiset ovat edelleen ystäviäni, ja heidän kanssaan voin leikkiä erilaisilla ajatuksilla ja merkityksillä. Evoluutio voi toteuttaa itseään minussa luomalla itselleen uusia kirjallisia muotoja ajatuksieni leikissä. Ehkä olen muuttunut yhdeksi sellaiseksi yksiköksi, mitä Skolimowski kutsuu ”maailman laboratorioksi”? Hän väittää, että jokainen meistä voi olla sellainen. Se on kummallinen laboratorio, koska siellä energia muuttuu elämäksi. Tässä evolutiivisessa kummallisessa laboratorioprosessissa paljastuu muodoiksi aikaisempia evoluution kerroksia, ja ne kerrostavat uusia saaden yhä hienostuneempia muotoja itselleen.


Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.1

Olen huomannut, että länsimaiset ihmiset – oikeastaan koko länsimainen yhteiskunta – haluaa elää harhassa. Kun katsomme syvimpään sisimpäämme monet meistä tietävät sydämellänsä ja myös järjellään, että uskomukset joiden varaan rakennamme elämämme, ovat yksinkertaiseti vääriä. Ja tästä huolimatta jatkamme asioiden ulkoisille muodoille rakentuvaa peliämme. Miksi? Siksi koska tiedämme, että tämä systemaattimme harhamme on eduksi meidän etuoikeutettujen ihmisten materialistiselle hyvinvoinnille, meidän jotka elämme mukavasti ja yleensä toisten ihmisten kustannuksella. Siksi me hyvin mielellämme hämärrämme tietoisuuttamme puhumalla taloudellisista välttämätömyyksistä, vaikka sisäinen äänemme sanoo jotakin aivan muuta. Henryk Skolimowski

No niin, näinhän siinä kävi, että huomasin herra Henrik Skolimowskikin kirjoittaneen myös kirjan mielenteatterista (The theatre of the Mind). Olenko löytänyt toisen, itseäni huomattavasti kuuluisamman, sisäisen teatterin ohjaajan? Jos näin on, niin tunnen olevani teatterini kanssa hyvässä seurassa!  Törmäsin sattumalta hänen kirjaansa jossain psykologisessa artikkelissa ja pakkohan se oli tilata!

Nyt luultavammin innokas blogini lukija saa siis lähipäivinä, lähiviikkoina tai ehkä lähikuukausina lukea sarjan tarinointia, joka käsittelee minun ja Skolimowskin elämän, elämänfilosofian ja meidän sisäisten teatteriemme keskinäistä vertailua. Vain Luoja tietää etukäteen, kuinka monisivuinen tarina tästä oikein syntyy eli pitemmittä puheitta, siirtykäämme  itse asiaan!

Taustoistamme

Kirja on kirjoitettu vuonna 1984 eli samana vuonna kuin elin yksinhuoltajaelämääni ja  ensimmäinen poikani syntyi. Skolimowski väittää kirjansa johdannossa, että meillä jokaisella ihmisellä on oma filosofiamme, jolle rakennamme todellisuutemme. Valitettavan monella se on sellainen, jossa taistelemme ja kilpailemme säälimättömästi toistemme kanssa. Koska elämänfilosofiamme on kaiken olemisemme perusta, kannattaisi siis ihmisen uhrata aikaa sen pohdiskelulle, minkälaisena hän haluaa sielunsa ilmenevän. Oma mielentilojeni teatteriajatus on rakentunut tälle samalle olettamukselle. Haluan tehdä itselleni tietoiseksi oman elämänfilosofiani.

Henryk Skolimowskin henkilöhistoriassa on yhtymäkohtia omaani, mm. hänkin perheineen menetti koko omaisuutensa, mutta huomattavasti traagisimmissa olosuhteissa kuin minä. Hän osallistui nimittäin Puolan kansannousuun vuonna 1944 Varsovassa. Tässä kansannousussa kuoli 250.000 ihmistä ja 85 % kaupungista paloi tuhkaksi. Kuinka Skolimowski koki sodan kauhut? Hän sanoi vain selvinneensä, vaikka kuolemaa oli koko ajan ympärillä ja hän oli koko ajan tietoinen, että seuraavaksi voi olla hänen vuoronsa. Miten, sitä hän ei ilmeisesti itsekkään tiedä.

Minä perheineni jouduin puolestaan taloudellisiin vaikeuksiin hieman arkisemmin. Minulle jäi suuret ulosottovelat 1990-luvun taitteessa olleen laman kourissa. Sittemmin kävin läpi kaksi vaikeaa avioeroa. Sekä Skolimowskille että minulle tämä omaisuuden menettäminen tuottivat samanlopputuloksen. Se, että ei ollut mitään omaisuutta , tuotti tietyn etäisyyden niin kutsuttuun normaalien ihmisten materialistiseen elämään. Me kumpikin oivalsimme, että materialistisen vaurauden mukanaan tuoma turvallisuuden tunne on näennäistä. Kuolema ei ole läheisesti koskettanut minua muuta kuin aivan viime vuosina äitini kuoleman ja oman sairauteni kautta.

Henryk Skolimowskin tarjoaa oman psyykeensä pirstoutumisen selitykseksi omaa henkilöhistoriaansa, kuten saksalaisten miehitystä ja sitä seurannutta sosialistista aikaa. Hänen kuvaa elämää sosialistisessa Puolassa itsessään absurdiksi teatteriksi. Hän joutui elämään kulttuurissa, jossa totuutta systemaattisesti vääristettiin. Siellä elettiin elämää jonkin futuristisen epätodellisen luokattoman yhteiskunnan ohjaamana ja ihmismieliä ohjasi jokin ideolginen hölynpöly. Silti tämän marxilaisen ideologian takana oli samanaikaisesti myös jotakin altruistista, joka kiehtoi monia nuoria. Ihmiset Puolassa eivät eläneet hetkessä, vaan he elivät, jotta joskus tulevaisuudessa voitaisiin elää hyvää elävää.

Entä minun mieleni pirstoutuminen teatteriksi, mistä ihmeestä se on johtunut? Ehkä antaisin selitykseni pirstoutuneen nykykulttuurimme, jossa tieteelliset ja uskonnolliset universaalit ovat kuolleet. Lisäksi nykyään monet aivotutkijat ovat sitä mieltä, että ihminen kognitiivinen toiminta tapahtuu erillisissä ”moduleissa”, joita minun mielenteatterini eri mielentilat edustanevat. Uskon siis Rouva Otsaryppyni sijaitsevan eri osassa aivojani kuin esimerkiksi filosofisten mielentilojeni ja näillä tiloilla on erilaiset tavat jäsentää havaitsemaansa todellisuutta. Heillä on siis erilaiset skeemat.  Kognitiivisessa psykologiassa puhutaan tietoisuuden tunne- ja seemakeskuksista, moodeista. Tunsin oloni sopusointuisemmaksi ympäristöni kanssa pirstomalla itseni palasiksi vastaamaan ympäröivän kulttuurin pirstouneisuutta.

Myös minulle kaiken rationalisoiminen tieteellisiksi totuuksiksi edustaa todellisuuden eräänlaista systemaattista vääristämistä ja tiedon väärinkäyttöä. Uusliberalistinen ajattelu, jossa ihmiset ensisijaisesti on heitetty maailmaan kilpailemaan keskenään ja jossa ihmisen omistusoikeudet ovat hänen oikeuksistaan tärkeimpiä, edustaa minulle ideologista hölynpölyä siinä missä vanhakantainen sosialistinenkin ideologia. Mielestäni olemme länsimaissa olleet ihan samalla tavalla individualistisen kasvunideologiapropagandan aivopesemiä, kuin Puolassa 50-60 -luvuilla oltiin marxilaisen ideologian aivopesimiä. Ehkä Skolimowski on oikeassa: Moni haluaa meistä elää mieluimmin tietoisessa harhassa. Olen ollut huomaavinani, että  tänä päivänä yhä useampi on havahtunut tunteeseen, ettei tämä harha tule enää kauan kestämään. Meidän on joko muututtuva vapaaehtoisesti tai suuri muutos tapahtuu tahtomattamme.

Ehkäpä eräänä potentiaalisena historiallisena selityksenä harhaiseen elämäämme on seikka, että elimme 60-70-luvuilla sodan jälkeen perheissämme yhteiskunnallista käsittelemätöntä  posttraumaattista suhdetta omaan kollektiiviseen sota-ajan menneisyyteemme, juuri siihen aikaan mitä äitini, isäni ja Skolimowski teineinä elivät. Sodassa ihmisarvo oli kokenut inflaation, ja monet ihmiset sodan jälkeen pakenivat  sisäistä ahdistustaan materialismiin ja ylimääräisen vaurauden tuomaan näennäiseen ja pinnalliseen  iloon. Ehkä juuri siksi elämme nyt aikaa, jossa kaikkea tavaraa on liikaa. Lisäksi koen, että olin, kuten niin monet muutkin ihmiset, vieraantunut omasta tiedostamattomasta osasta itseäni. En ollut tietoinen siitä osasta itseäni, joka on kaiken elämäniloni ja luovuuteni lähde.

Kymmenen vuotta sitten minua ei olisi ikäpäivänä saanut mökille viikonlopuksi, koska en olisi kestänyt hetkeäkään hiljaisuutta. Minun oli pakko olla koko ajan menossa. En pystynyt pysähtymään. Ja sitten kun siihen  pystyin, vapautui myös ajatteluni. Kun ihminen on välineellistetty, ei hänellä jää aikaa ajatteluun ja ”faktojen” kyseenalaistamiseen.   Ehkä koin lapsuudessani monilapasisessa perheessä vastavuoroisen reflektion puutetta. Ehkä siksi loin itselleni aikuisena mielenteatterin, jossa voin reflektoida vapaasti ajatteluani. Koin kenties myös tunnetta siitä, että minun oli luotava itselleni tiettyjä rooliminuuksia, jotta saisin janoamani hyväksynnän muilta ihmiseltä. Esittämällä erilaisia roolejani sain ihmisiltä kaipaamani hyväksynnän. Minä minuna itsenäni en tuntenut olevani rakastamisen arvoinen. Eli summa summarum, minun menneisyyteni ei ole ollut yhtä traaginen ja kiinnostava, kuin ystävämme Skolimowskin. Minun elämäni oli tavallisen vauraassa ympäristössä elävän pikkutytön elämä puutteineen ja iloineen.

Marxilaisuudesta Skolimowski ammensi kiinnostuksensa ihmisen historiaan ja tulevaisuuteen. Hän oivalsi jo Puolan elämänsä aikana, että missio paremmasta erilaisesta elämästä ei sinänsä ole typeryyttä vaan ylvästä. Minulle toivo ja missio paremmasta elämästä syntyi vasta sairauteni ja työuupumukseni aiheuttaman kaaoksen jälkeen. Kun kosketin kuolemaa, auttoi se minua elämään. Olin kuitenkin jo ennen tätä kaoottista aikaa harrastanut kymmenkunta vuotta filosofiaa. Lopullisen toivon minulle toi se emotionaalinen epifaninen hetki, kun tajusin, että en ole yksin kritisoimassa tätä kuluttamiselle rakentuvaa kulttuuriamme, vaan yhä useampi ihminen polskii kanssani samassa virrassa. Tajusin, että oma velvollisuuteni on äitinä aina yrittää löytää ja sitten säilyttää optimistinen elämänasenne, sillä meidän oma käsityksemme todellisuudesta muodostaa itseään toteuttavan ennusteen.

Skolimowski opiskeli Puolassa tekniikkaa ja analyyttistä filosofiaa. Sittemmin hän jatkokoulutti itseään syntymäni aikoihin viisikymmentäluvun lopussa Oxfordissa. Hän ei pitänyt kyseistä yliopistoa mitenkään erityisenä ja parempana kuin omaa puolalaista yliopistoaan. Hän jopa kirjoittaa, että se oli paikka, jossa kaikki olivat jotakin, ja siksi kukaan ei ollut mitään. Oxfordissa hän oppi, että vaikka ihminen lausuu minkälaista tahansa pötyä vakuuttavasti erinomaisessa ja häikäisevässä seurassa, ovat ihmiset kummallisen vastaanottavaisia. Yliopistojen ilmapiiriä hän piti pääsääntöisesti sairaina. Niihin oli sisäänrakennettuna hierarkinen kilpailujärjestelmä. Sen sijaan että yliopistot olisivat oppimisen ja osaamisen keskuksia, olivatkin ne kilpailulle rakentuvia muurahaiskekoja. Ne olivat täynnä naamioituja ihmisiä, joiden käsittelemä substanssi oli sumuverhon peittämä. Ymmärtääkseen elämän luonteen, ihmisillä pitää olla viisautta ja moraalista vastuuntuntua. Nykyisessä länsimaisessa järjestelmässä ei Skolimowskin mukaan ole kumpaakaan. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, mutta lisäisi vielä tähän, että ajat ovat nyt muuttumassa myönteiseen suuntaan. Yhä useampi ihminen alkaa tulla ekologisesti ja eettisesti entistä tietoisemmaksi länsimaisen materialistisen todellisuuden luonteesta. Nämä muutokset näkyvät horisonttaalitasolla, kanasalaisten erilaisina reaalisina, usein virtuaalisesti organisoituina liikkeinä ja henkilökohtaisina uudenlaisina elämänvalintoina.

Omat akateemiset ansioni ovat vähäisemmät kuin Skolimowskin. Olen hammaslääkäri, ja lisäksi olen käynyt läpi erinäisiä ratkaisukeskeisiä ja NLP-kursseja. Sisäisen teatterini kannalta käännekohta elämässäni tapahtui Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa 2006-2009.