Päästä itsesi flow-tilaan, uutta muotoa tuottavaan transsiin!

Jos olet lukenut blogejani, tietänet, että sijoitan hyväksyvän läsnäolon lisäksi luovat transsit osaksi tietoisuustaitoja.

Uutta muotoa tuottavaa flow-tilaa hyödynnetään monissa itsetuntemusmenetelmissä kuten vaikkapa terapeuttisessa tanssissa tai Sisäinen teatteri-kirjoittamisessa.  Transsitilassa alat etääntyneenä, ”meta-asemassa”, tunnistaa, luokitella ja käyttää hyväksi erilaisia puoliasi. On mahdollista henkilöistää tilat  leikillisiksi mielikuvitushahmoiksi. Uskallat kirjoittaen lähteä leikittelemään mielikuvituksellasi ja  mielesi osilla.  Vaarallista? Voi olla pelottavaa ja joskus vaarallista ihmisille, joilta realiteettitaju on hukassa ja jolle ei ole kehittynyt aikuisia turvallisia omaan tietoisuuteen. Jos epäilet psyykkistä kantokykyäsi, aloita terapeuttinen prosessisi ryhmässä tai yksilöprosessissa, kokeneen yksilöterapeutin tai taideterapeuttisen ohjaajan ohjaamana.

Muistan aina muistuttaa luennoillani siitä, että toisesta näkökulmasta katsottuna, on myös vaarallista olla koskaan tutustumatta itseensä.  Huolimatta korkeasta elintasostamme, masennus ja addiktiot ovat kansanvitsauksia.  Myös aineellisesti hyvinvoivilla ihmisillä on masennusta ja elämäntapaongelmia. Ihan vain sen vuoksi, että meiltä puuttuu sisäisyys.

Kuinka paljon mahtaakaan kansalaisten pahaa oloa selittyä sillä, ettei uupunut ja loppuunpalanut ihminen osaa tunnistaa ja ilmaista millään tavalla sisäistä kokemustaan ja sen tunnetiloja.  En usko, että kaikki, terapiasta mahdollisesti hyötyvät ihmiset, voisivat koskaan saada terapiaansa. Taloudellisia resursseja tälläiseen ole.  Onneksemme meillä on tietoisuustaito-opetusta yhä enemmän.  Tietoisuustaitojen lisäännyttä ihmiset alkavat ottaa yhä enemmän vastuuta sisäisestä maailmastaan, oman elämän tunnetilojen ja elämäntapojen ohjaajana. Itsetuntemus prosessiin ei tarvitse vain järkeä vaan myös järjestä irti päästämistä.

Joseph Campbell (1904-1930) oli amerikkalainen professori, kirjailija, uskontotieteilijä ja mytologioiden tutkija. Kun peilaan hänen ajatuksia omaan sisäiseen matkaani, minun on hyvin helppo ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan.

WP_20150228_008

Campbell jakoi ihmiset kolmen eri polun kulkijoiksi:

1)  Kyläelämää elävät

Nämä kyläelämää elävät  edustavat ”normaaliaegon ideaalielämää, ottaen vastaan kyseenalaistamatta heille annetut roolimallit ja sosiaaliset rakenteet.  Kylän asukas elää esimerkiksiamerikkalaisesta unelma elämää” (jos sellainen on vielä olemassa). Esimerkillinen kylän asukas on kiltti tottelevainen lapsi, käy kiltisti koulunsa, tulee ylioppilaaksi ja menee ehkä jatkokoulutukseen, menee sitten naimisiin ja saat lapsia, ostaa talon ja tekee mahdollisimman paljon rahaa, jää eläkkeelle ja sitten kuolee.

Tässä elämäntavassa ei Campbellin mukaan välttämättä ole mitään vikaa sinänsä.  Joillekin ihmisille tämä voi olla varsin hyvä ja tyydyttävä elämäntapa.

On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät tahdo tai eivät osaa elää kyläläisen elämää.  Monelta sitä paitsi osallistuminen tähän elämään on evätty väärän ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, väärän uskonnon, sukupuolen tai sosioekonomisen statuksen vuoksi. Ehkä joku ihan vain omapäisyyttään halua lähteä kylästä, koska ei koe haluavansa elää sen sääntöjen mukaan.  Moni ihminen on vieraantunut kokemiensa traumojen vuoksi kyläihmisen elämästä. Elämän koettelemukset kuljettavat hänet hukkamaalle 

2) Hukkamaan asukkaat (wasteland)

Hukkamaan asukkaat eivät osaa elää naama pokerina kyläelämää.  Sen sijaan he elävät negaatiota hukkamaassa.  Voimakkaimpia tunteita siellä on kyynisyys ja apatia, ja riesana addiktiot ja itsetuhoisuus. Hukkamaan asukki asuu osittain tai kokonaan irrallisena valtakulttuurista, ja hän saattaa olla osa jotakin pienempää alakulttuuria.

Kun ihmiset hakevat henkistä apua, he ovat tavallisesti hukkamaalla; he eivät ole osallisena kyläelämässä.  Usein hoitavan yhteisön tavoite on saada nämä kansalaiset takaisin eläjiksi kyläelämään.  On hyvä oivaltaa, että tämä voi olla mahdollista, mutta se voi olla henkilölle myös mahdotonta.

On nimittäin niin, että joskus kyläelämästä vieraantunut on voinut saadasielun merkinsyvään tietoisuuden muodonmuutokseen.  Henkilölle ei ole välttämättä enää mahdollisuksia palata takaisin kyläelämään. Hänen tietoisuutensa kun on käynyt läpi palautumattoan muodonmuutoksen. Se johtaa hänet tiedostamisen matkalle.

3) Tiedostamisen matkalle lähtijät

Kun kyläelämä ja hukkamaan elämäntapa edustavat vastapareja, toisen sisältäessä sen, minkä toinen kieltää, tiedostamisen matkalle lähtijät lähtevät yhdistämään eli integroimaan näitä vastakohtia. He kykenevät nousemaan kaksijakoisuuksien, dualismien, yläpuolle. He eivät sokeasti luota kyläeläjien valmiisiin rooleihin ja sääntöihin, mutta eivät myöskään kyynisesti hylkää niitä.

Sen sijaan nämä matkailijat lähtevät Star Trekin tapaan matkalle tuntemattomaan, alueille, joilla kukaan muu ei ole käynyt. Tällä matkalla avautuu suurempi tietoisuus ja uusien mahdollisuuksien meri. Monet suuremmat tai pienemmät ajattelijat ovat kuvanneet tätä matkaa suurena seikkailuna.  Minulle tietoisuustaitojen kokemuksellinen tutkiminen on tarjonnut suuren seikkailun.

Tiedostamisen matkalle lähtijät ovat löytäneet kutsumuksensa. Jokin on koskettanut heidän sieluaan, minkä jälkeen hämmästys ja uteliaisuus aukeavat. Olet löytänyt sen, mitä tarvitset. Tiedät kristallin kirkkaaksi, minkä vuoksi elät ja mitkä ovat elämäsi päämäärät.

Campbellin mukaan on ihmisiä, jotka kieltäytyvät kutsumuksestaan, mutta se koputtelee tämän jälkeen toistuvasti ovea. Kutsumuksesi voi olla kirjoittaminen, eläinten hoitaminen, maalaaminen tai musiikki, tai voit uppoutua tieteeseen tai teknologiaan, tai saatat vaikkapa hoitaa ihmisiä, ja tuntea työssäsi syvän ihmisten välisen yhteenkuuluvaisuuden. Kutsumuksesi ei käske sinua toteuttamaan egosi tarpeita, vaan se kertoo, minkälaisia hyviä asioita sinulla on annettavanaan maailmalle.

Kun et kuuntele sieluasi ja sen kutsumusta, on mahdollista, että kuljet kyläelämäsi asukkaana koko matkan vuoren huipulle. Huomaat sitten elämäsi loppupuolella, että olet noussut väärälle vuorelle. Kuolet rytinällä ja ulisten. Sielun herättäjiä, usein keski-iässä, ovat sairaudet, oireet, epäonnistuneet ihmissuhteet, masennus, addiktiot jne. Kärsimyksemme on myös mahdollisuutemme.

Kutsumuksemme kutsuu meitä luovaan transsiin, resonoimaan yhdessä sielumme kanssa. Transsin tarkoitus ei ole korjata meitä normaaleiksi eläjiksi kyläelämään, eikä tarkoitus ole hukkua siihen.  Sen sijaan sen harjoittajat kuljettavat itsensä korkeammille tietoisuuden tasoille, löytämään luovuutensa ja sen yhteisöllisen annin. Transsitilamme mukana  saavutamme iloa , muodonmuutosta, henkilökohtaisia pieniä tai isoja saavutuksia ja hyvää terveyttä.

Luova transsi sisäisessä todellisuudessa on eheytymisen, integraation, mahdollisuus. Voimme koota rikkinäisen ruukkumme. Sisäisessä teatterissa kutsun sitä psykodraamalliseksi transsiksipäästämme itsemme luovaan muuntuneesen tajunnantilaan, flow-tilaan.   Gilligan (kts. lähde alla) kutsuu samaa  generatiiviseksi, uutta muotoa tuottavaksi, transsiksi. Transsissamme rohkenemme päästämään tietoisen mielemme ja luovan tiedostamattoman mielemme yhteiseen tanssiin. Uskallamme päästää irti hetkiksi kriittisistä ja analyyttisistä puolistamme ja leikkimälle katalysoimme esiin itsestämme erilaisia vaiennettuja puoliamme.

Sisäisen teatteri periaatteet rakentuvat näköjään samoille kuin Stephen Gilliganin generatiivinen transsi. Koko identiteettimme ja sen todellisuuskuva siivilöidään ja rakennetaan käyttämiemme todellisuusfilttereiden avulla. Toisella tavoin sanottuna, eri aikoina henkilöhistoriaamme syntyneet tunnelatautuneet tilamme ovat kuin liimaa, jotka liimaavat yhteen yhdenlaisia ajatusrakennelmia. Sisäisesti eheä ihminen on tehnyt sovun ristiriitaisten puoliensa kanssa.

Kun opimme hyödyntämään muuntuneita tajunnantiloja luovien menetelmien, itsehypnoosin ja hyväksyvän läsnäolon avulla, voimme halutessamme hajottaa ja uudelleenrakentaa identiteettimme tuottamaa todellisuuskuvaa aina vain uudestaan.  Meistä tule yhä tiedostavampia ja luovempia oman sisäisen maailmamme ohjaajia.

Lähteenä: 

Stephen Gilliganin, Generative Trance: The Experience of Creative Flow 

Kati Sarvelan Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Jäähyväiset varpaalle

Tiesittekö muuten, että lääketieteilijät ovat dokumentoineet useita tapauksia, joissa ihmiset ovat kuolleet lähes välittömästi syöpäuutisen kuultuansa. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on ollut syöpä, jolla on ollut hyvä ennuste.

Yksi syövän sairastanut vertaisystävä ilmaisi asian niin, että syöpäuutinen on loppuelämän ensimmäinen päivä! Syöpädiagnoosi on aina shokki, ja tämän trauman jälkeen on hyvin tavallista, että ihmiset ovat  disorientoituneita. (Tulee mieleeni vaan tämä Posti-reissu, josta muutama päivä sitten kirjoitin.)  Hyvin monen ihmisen valtaa kuolemanpelko,  jopa kuoleman kauhu.

Kyllä, olen enimmäkseen henkisesti poissaoleva. Mieheni saa sanoa minulle useamman kertaan asiansa, ennen kuin tajuan mitään. Kolmannen kerran hitaasti ja korottaen ääntään. Onneksi minulla on kärsivällinen mies.  Kirjoittaminen ja työnteko auttavat minua fokusoimaan huomiotani. Ja mielikuvaharjoitukset.

Lisäksi syöpädiagnoosin saanut ihminen on hyvin herkkä tunneailahteluille.  60 % masentuu tai kärsii erilaisista ahdistushäiriöistä. Tämä puolestaan huonontaa entisestään immuunivastetta ja paranemista.  Ajattelin jo, että tämä 2. syöpä diagnoosi on helpompi kuin edellinen. Ehkä onkin.

Maalaamista, kirjoittamista ja mielikuvaharjoituksia voidaan yhdistää. Ne auttavat ihmistä järjestämään ja uudelleen jäsentämään sairauden mukanaan tuomaa, kaookseen mennyttä kokemusmaailmaa. Voimme hoitaa psyykistä ja henkistä puoltamme antamalla tunteillemme luova ilmaisu.  Ja voimaantuneiden päivin lisäksi pääsääntöisesti kaikilla syöpään sairastuneilla on huonoja päiviä.  Tämä päivä ei ole ollut itselleni niitä parhaita päiviä. Eli jos et halua ahdistua, älä lue loppuviestiäni.

Olimme viikonlopun Kuumussa. Eilinen oli hyvä päivä. Kirjoitin voimaantumisesta. Mutta nyt heti aamusta ahdisti. Paha olo. Pyörrytti. Päätä särkeää. Lievää pahoinvointia. Vatsa kipeä. Hypnoosiharjoituksia. Ei pysty keskittymään. Helvetti. Mielikuvitus Kalmakalleineen ja Melanoomakukkineen maalaa kaikenlaisia kuvia.  Tautini on levinnyt sisäelimiin. Päässä painetta. Minulla on syöpä aivoissa.

Juttelen aamuisen panikoinnin jälkeen lääkärisiskoni kanssa puhelimessa, joka epäilee, etteivät oireet johdu melanoomastani. Se, kun oli sen verran pieni. Mutta onhan se kuitenkin voinut levitä aivoihin, kuiskaa Kalmakalle korvaani. Mistä siskoni voi sitä tietää, kun ei ole vielä erikoislääkärin lausuntoa ja hoitosuunnitelmaa.

Keskustellaan siskon kanssa myös siitä, että olen 50 + vuotta, joten olen saanut elää jo suht pitkän ja hyvän elämän. Sairaaloissa kuolee parikymppisiä ihmisiä munasarjasyöpään ja muihin syöpiin, kertoo siskoni. Niin minulla ei ole mitään syytä ruikuttaa. Tiedän.

Hän kertoo myös, että kävi juuri Tukholmassa lääkärisymposiumissa ja jutteli minun tilanteestani vanhojen tuttujen kollegoidensa kanssa. He totesivat yhteen ääneen, että pikkuvarvas olisi se elin tai ruumiinjäsen, josta mieluiten luopuisivat, jos jostain ruumiinosasta olisi pakko.  Siskon puhelu rauhoittaa, vaan oloni on edelleen outo.

WP_20140524_001 (2)Hei,  nämä ahdistuskohtaukset ovat paniikkikohtauksia,  järkevä puoli minua tajuaa puhelun jälkeen. Sinulla oli kakskymppisenä paniikkikohtauksia, nää  tämän päiväiset tunnetilat muistuttavat niitä.  Mutta onhan mulla ihan oikeasti vasta kipeä, pää kivistää ja huimaa,  ei tää voi olla pelkkää psykosomatiikkaa. Minähän olen vahva – monissa keitoksissa rypenyt nainen. Onko nää oireet muka vain mielikuvitukseni tuottamia?

Entäs jos ovatkin paaniikkikohtauksia?  Olenko silloin heikko? Onko ahdistus merkki sairaudesta tai heikkoudesta?  Entä jos nekin ovatkin vain normaalia eksitentiaalista tuskaa, sitä jota ihminen tuntee elämänsä muodonmuutoksellisissa murrosvaiheissa.

Teen voimaannuttavaa Top-10 listaa blogiini. Be Happy. Käyn mieheni ja Renttu-koiramme kanssa päiväkävelyllä kylätiellä. Keskustelemme minun terminaalihoidosta ja perintöjärjestelyistä.

Iltapäivällä hypnoosiharjoitus sujuu joten kuten.  Teen Woodsin sanojen kuljettamana matkaa purjeveneen seurassa, joka meren tyrskyjen ja lintujen äänien saattamana muuttaa muotonsa enkeliksi, suojelemaan minua.

Herään hypnoosista siihen, että itken. Itken valtoimenaan. Suren sitä, että ehkä kehoni haluaa kostaa minulle sen, että vasta viime vuosina olen alkanut joten kuten viihtyä siinä. Nuorempana vihasin sitä. Se oli aina liian paksu tai jotekin kelpaamaton. Ruma. Siksi kai kohtelin sitä huonosti. Kehoni nyt kostaa minulle kaiken sen inhottavuuden,  jonka olen siihen kohdistanut.  Anteeksi. Anna anteeksi.

Iltapäivällä sisko soittaa uudelleen. Erikoislääkäri on antanut tuomionsa. Varvas viedään. Ei muuta tällä erää. Eivät usko sen levinneen mihinkään.  Puolet oireistani poistuu saman tien. Siis onko tämä totta! Varvas vain viedään?  Eikö sytostaatteja uudelleen? Edessä on  lähiviikkoina ihotautilääkärikäynti:  muut luomet kartoitetaan, vatsan tutkimukset työterveysasemalla sekä sen kovan onnen pikkuvarpaan poisto. Palaamme Kuumusta kyläasunnollemme. Matkalla tunnustelen korvaani. Siinä on omituinen patti. Onko minulla sittenkin melanoman metastaasi korvassani?

Leikin ajatuksella, että annan terminaalihoidon vain varpaalleni.  Ja annan sille sen ansaitsemat hautajaiset. Vien sen lepoon  tänne Siirtolaan, minulle pyhään maahan,  ja pyytäisin Annan ja hänen kaikki ystävänsä  mukaan, sekä tietysti  kutsuisin paikalle myös metsän keijut, haltiat ja muun saattoväen. Niitähän täällä Vienan-Karjalan rajamailla korpimetsissä asuu runsain mitoin; varjoissa vilahtelevia satuolentoja. Tekisin pikkuvarpaalleni  pienen arkun ja laulaisin sille jonkun kauniin virren (Sun Haltuus, Rakas Isäni).

Naurettavaa, olenhan  poistanut ihmisiltä tuhansia hampaita. Onko heistä kukaan viettänyt hautajaisia hampaalleen, sanoo järkevä puoli minua. Sitä paitsi ei ne lääketieteen papit anna varvastani minule. He tekevät omat rituaalinsa:  pilkkovat varpaani ja tutkivat mikroskoopillansa.  Kalmakalle se vain leikkii elämälläni. Se syö minua pala palalta. Kyllä, lahjoitan hänelle varpaani.  Ota se, mutta jätä minut muuten rauhaan!

Näyttää siltä, että sain sittenkin tässä pokeripelissä paremmat kortit kuin luulin. Voitin tällä kertaa ehkä vastapelurin. Entä seuraava vaihto, kuinka se mahtaa mennä? Miksi vatsaa kivistää?  Miksi huimaa? Minulla kun on mennyt niin hyvin viime vuodet, ja luulin olevani niin vahva. Ja nyt huomaan, että olen edelleen niin hauras.

Turvallisuuspolitiikkaa hallitsee tunteet – ei looginen ajattelu, sanoo Niinistö

Luin YLEstä tänä aamuna tämän eilisen uutisen, ja ärsyynnyin heti otsikosta. Kun luin uutisen kokonaan läpi, huomasin, että oli Niinistön puheessa asiallistakin asiaa, tämän yllä olevan oudon otsikkoviestin lisäksi. Vai oliko sittenkin uutisessa kyse toimittajan asenteellisesta tavasta valjastaa Niinistön ajatus? Vai oliko todella Niinistön viesti näin asenteellinen?  Oli miten oli, en malta olla kommentoimatta tätä otsikkoa ja hieman myös otan kantaa Niinistön puheeseen.

Uutisen otsikko heijastaa minusta edelleen monilla hallitsevia uskomuksia, että ihmisellä on nämä typerät (naiselliset) tunteet ja sitten on tämä (maskuliininen) yksi oikea looginen ajattelutapa, jonka harva kansalainen voi saavuuttaa (ehkä ainoastaan poliittinen eliitti). Nk. asiantuntijat taitavat tämän loogisen ajattelun,  koska he osaavat puhua numeroiden kieltä. Itse olen sitä mieltä, että heillekin tekisi hyvää opetella nimeämään ja erittelemään tunteitaan.

Tunteet eivät ole paha asia. Meidän vain täytyy oppia tuntemaan ja erittelemään tunteitamme. Kokonaisvaltaiseen viisauteen kykenevä ihmisenviranhaltija, myös asiantuntija, osaa kuunnella tunteitansa. Ne ovat nimittäin kokonaisvaltaisen viisautemme ytimessä. Ne auttavat meitä elämään eettistä, vastuullista elämää. Tunteemme auttavat meitä valitsemaan erilaisista rationaalisuuden tavoista sen, joka kussakin tilanteessa pätee.

Ja joskus intuitiivinen viisautemme voi tietää paljon enemmän kuin kylmät, kuolleet numerot. Tunnetaitoinen ihminen saattaa olla täysin järkevä ja järjissään, kun hän tekee päätöksen vastoin asiantuntijan numeroita. Myös taitava johtaja joskus tekee valintoja vastoin numeroita luottaen tunteiden ohjaamaan intuitiiviseen viisauteensa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö numerotkin ole tärkeitä. On kuitenkin muistettava, että ne edustavat vain yhtä rationaalisuuden tapaa, kuolleiden numeroiden ja sanojen logiikka. Se edustaa vain yhtä tärkeää todellisuuskuvaa.

Elämme mahtavaa aikaa siinä mielessä, että yhä useampi mieskin uskaltaa jo tuntea. Mieskin saa itkeä, huvittua ja tuntea vihaa. Itse olen sen verran kallellaan itämaisiin filosofioihin, että uskon, että meissä kaikissa ihmisissä, ottamatta kantaa sukupuolivärkkeihin, on puolia, jotka edustavat feminiinisyyttä ja puolia, jotka edustavat maskuliinisuutta. Kun nämä osat meitä saadaan tasapainoon, löytyy harmonia ja kokonaisvaltainen viisaus.

Laitan  tähän vielä yhteenvedon tunneälystä mukaillen Daniel Golemania. Tunneälyä omaavalla ihmisillä on seuraavia ominaisuuksia.:

Itsesäätelykykyä. Ihminen kykenee ohjaamaan tunteitaan. Ihminen kykenee erittelemään tunteitaan ja ajatuksiaan, ja hän kykenee hyödyntämään tunteitaan päätöksen teossa. Ihminen kykenee yhdistämään ristiriitaiset tunteensa ja niihin liittyvät kognitiot toimivaksi kokonaisuudeksi. Hän sietää epävarmuutta, monimerkityksellisiä ja hämmentäviä tilanteita.

Sisäistä motivaatiota. Ihmisen työtä ohjaa sisäinen motivaatio, eikä status ja raha (Onnekkaita ovat he, jotka tällaisen aseman saavuttavat!). Hänen työnsä on sisäisesti palkitsevaa, koska hän toimii omaksi tuntemansa vision ohjaamana. Ihminen on sitoutunut päämääriinsä, eikä hän pelkää epäonnistumisia. Näinäkin hetkinä hän kykenee säilyttämään optimisminsa. Tunnetaitoinen ihminen kykenee saavuttamaan työssään yhä enemmän virtaus- eli ”flow” -tiloja.

Empatiaa. Ihminen ymmärtää ja kykenee tavoittamaan toisen ihmisen tunneilmentymiä. Hän kykenee kommunikaatiossaan ottamaan huomioon toisen ihmisen tunteita. Ihmisellä on monikulttuurista herkkyyttä, hän ymmärtää erilaisia todellisuuskuvia ja erilaisia tapoja olla rationaalinen.

Sosiaalisia taitoja. Tunnetaitoisella ihminen kykenee rakentamaan toimivia sosiaalisia verkostoja ja hän kykenee luomaan tunneyhteyksiä toisiin ihmisiin. Hän kykenee löytämään erimielistenkin ihmisten kanssa yhteisen maaperän. Hän kykenee ohjaamaan muutoksia ja asiantuntijatiimejä.

Tunteet ja looginen ajattelu eivät todellakaan ole asetettavissa vastakkain. Ne ovat asioita, joita molempia tarvitaan. Kaikesta tiedosta huolimatta vanhoillisessa kulttuurissamme mitätöidään näköjään edelleen tunteitamme.

Ylen uutisessa Niinistö toivoo, että pääsisimme tunnetasoa syvemmälle asioiden ytimeen. Asioiden ytimeen pääsemme nimenomaan kuuntelemalla ja erittelemällä tunteitamme. Ihmisten turvallisuuspoliittisia kannanottoja ei kuitenkaan ohjaa tällä hetkellä tunneäly vaan satunnaiset tunteet. Epäilen, että juuri tätä Niinistö tarkoittikin. Sen olisi voisi esittää selkeämmin, mitätöimättä tunteita.

Minun puheessani turvallisuuspolitiikasta olisi otsikko:

Turvallisuuspolitiikkaa hallitsee satunnaiset tunteet – ei tunneäly.

Mielestäni tämän päivän kulttuurissa on edelleen liian paljon numeroita ja liian vähän tunneälyä.

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

  1. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

  1. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

  1. Kuolemanpelon vahenemistä

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 1

DSCN0717

Minulla tulee nyt kuusi vuotta siitä kun rintasyöpähoitoni alkoivat. Yläpuolella kuva niistä ajoista, jolloin sekä Siirtolan Isäntä että Emäntä nukkuivat pipot päässä.

Kun luin Jeannine Waltsonin blogin hänen syvövän jälkeisestä kasvuprosessistaan, tuli mieleeni, että minullakin olisi aika välitilinpäätökselle.  Waltson  näyttäisi käyneen huomattavan paljon kovemman prässin läpi kuin minä. Koska hänen tervehtymiskokemukset ovat hyvin samantapaisia kuin minulla, lainailen häneltä ajatuksia ja heijastan kokemuksiani hänen kokemuksiinsa.

Uskon, että osa näistä muutoksista olisi ehkä tapahtunut ilman syöpääkin, mutta koen sairauteni olleen suurin opettajani. Sairaus auttoi minua ratkaisevasti elämässäni eteenpäin. Carl Jung uskoi, että monet ihmiset muuttuvat melkoisesti keski-iässä. Hän oli kiinnostunut Graalin malja -myytistä, joka hänen mukaansa kuvasi ihmisen individuaatiomatkaa. Tarina kuvaa metaforisesti tietä, jolla ihminen kasvaa entistä enemmän autenttiseksi omaksi itsekseen. Jotkut löytävät Graalin maljansa jo teini-iässä, toiset vasta keski-ikäisinä ja jotkut eivät koskaan.

Mitä syöpäni on opettanut minulle:

  1. Aitoutta

Olen enemmän aito itseni kuin aikaisemmin. Autenttisempi ihminen. Autenttisuudella tarkoitan sitä, että ulkoiset paineet ovat vieneet minut itsetutkimusmatkalle, jossa olen tutkinut uskomuksiani ja arvojani. Ennen syöpää minulle oli esimerkiksi tärkeää, mitä muut ajattelevat minusta. Nykyään se on melko yhden tekevää. Tärkeämpää minulle on, mitä itse ajattelen itsestäni: Elänkö omien todellisten arvojeni mukaista elämää? Toteutanko elämässäni asioita, joita pidän tärkeinä. En enää yritä sopeutua ympäristööni, vaan yritän rakentaa ympäristöni aktiivisesti sellaiseksi, jossa minun on parempi elää ja toimia osana yhteisöäni. Käytännössä tämä on tietänyt esimerkiksi osallistumista vapaaehtoistyöhön ja olen pyrkinyt vähentämään kerskakuluttamistani.

  1. Tunteiden ilmaisua

Vuosi kausia minua kuristi ahdistavat tunteet. Kärsin ehkä sen vuoksi syömishäiriöstä ja kroonisista unihäiriöistä. Nykyään tunnistan tunteeni ja osaan sanoittaa niitä. Tiedän, että tunteiden tukahduttaminen ei tee terveydelleni hyvää. Haluan emotionaalisten molekyylieni virtaavan vapaasti. Emotio sanassahan motio viittaa liikkeeseen. Harjoitan kehomielen virtaavaa yhteistyötä luovalla kirjoittamisella ja meditaatiolla. Tunteethan voivat olla varastoituneena kehoomme fyysisinä ongelmina.

  1. Kehon harjoittamista

Pyrin liikkumalla pitämään itseäni fyysisesti kunnossa. Harjoitan joogaa, hiihtoa, sauvakävelyä, ajoittain kuntosalilla käyntiä ja uintia. Tavoittelen liikkumisessani iloista suhdetta kehooni. Olen aina ollut liikkuja, mutta minulla on ollut taipumusta rankaista itseäni syömisestä liikkumisella ja olen esineellistänyt kehoani. Haluan löytää kehooni suhteen, jossa oivallan syvemmin sen olevan sieluni koti. Olen ruumiini, sen tunteet ja tuntemukset, eikä se ole joku erillinen osa minua, jota arvostelen. Hyväksyvää läsnäoloa itselle on se, että löytää hyväksyvän suhteen kehoon. Tämä matka syvimpiin kehollisiin tuntoihini on minulla vielä kesken. Jotkut väittävät, että kaikkein vaikeimmat lapsuutemme kokemukset ovat meissä ruumiisemme kätkettyinä. Niitä emme avaa järkemme avulla vaan luovuutemme avulla.

  1. Itseni ravitsemista

Syön terveellisesti, vaikka joskus vielä liikaa. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota tapaan jolla syön. Yritän kehittää tietoisuustaitojani tässäkin asiassa. Ei ole viisasta syödä suklaata ja kirjoittaa samaan aikaan. Parasta olisi löytää syömiseen läsnäoleva tila: Keskittyä vain syömiseen, ja tunteisiin sekä tuntemuksiin, mitä syöminen suussa ja muualla kehossani synnyttää. Henkilökohtaisesti tämä syöminen on ollut minulle kaikkein vaikein asia, olenhan nuorena kärsinyt bulimiasta. Olen vuosikymmeniä lohduttanut itseäni syömällä. Nyt itseni ravitsemista ei ole pelkästään ruoka. Kirjallisuus ja haitarinsoitto tarjoavat luovuudelleni ravintoa.

  1. Elämän merkitysten ja tarkoituksellisuuden kokemusen jatkuvaa etsintää

Syövän jälkeen löysin hypnoterapeuttikoulutukseni johdattelemana terapeuttisen kirjoittamisen minätiloilla. Siitä saakka on jatkunut luova kirjoittamisprosessi, jossa tunnen tarvetta selvittää päätäni kirjoittaen. Olen kehittänyt tätä menetelmää edelleen Sisäiseksi teatteriksi, jossa ihminen voi laajentaa tietoisuuttaan kirjoittamalla Elämän eeposta.  Luova kirjoittaminen ja lukeminen on ollut keskeinen keino, jolla olen työstänyt tietoisuuteni mielikuvia erilaisin metaforin. Olen hahmottanut kirjoittaen oman elämäni syvällisempiä merkityksiä. Tarkoituksen elämääni olen löytänyt toteuttamalla elämässäni niitä arvoja ja uskomuksia, joita olen omalla henkisellä matkallani löytänyt. Jotta ihminen pääsee kiinni tietoiseen läsnäoloon, joutuu hän tavallisesti muuttamaan koko elämänfilosofiansa.

  1. Sielun avautumista

Kirjoittaminen on ollut minulle matka myös sieluuni. Aikaisemmin en tuntenut itseäni kotoisaksi henkisessä todellisuudessa. Koin, ettei lääketieteilijänä ole sopivaa olla ”henkinen”.  Nykyään uskallan tunnustaa olevani sielu, joka janoaa avautumista maailmankaikkeuden kaikille väreille ja värähtelyille. Sieluni, mieleni, ruumiini ja ympäristöni kietoutuvat toinen toisiinsa erottamattomasti. Olen eri olemuspuolistani muodostuva kokonaisuus, jota ei voi jakaa osiin, muuta kuin keinotekoisesti (joskus tätä jaosta on hyötyä, esimerkiksi syöpähoitojen kehittämisessä) Aikaisemmin kaikki sielulliset ajatukset tuntuivat New Age höpinöltä. Nykyään voin avoimesti sanoa haluavani olla henkinen ihminen, sielu, koska vain sellaisena voin löytää elämälleni itseäni suuremman tarkoituksen.

  1. Hiljaisuudesta nauttimista ja hidasta elämää

Aikaisemmin en osannut pysähtyä. Kymmenen vuotta sitten en uskaltanut kohdata itseäni. Nykyään tarvitsen meditatiivisia hiljaisia hetkiä joogaten, kirjoittaen ja luonnossa. Olen saanut kokea korpimaisemissa jopa mystisiä hetkiä, joissa koen olevani osa suurempaa maailmankaikkeutta. Ulkomaanmatkojen sijaan nykyään valitsen pääsääntöisesti paljon mieluimmin viikonlopun naapurikylän Kuivajärven Domnan Pirtillä.