Meilläkö opittavaa muista kulttuureista?

Tämä tarina on Judy Rebickin kirjasta Transforming Power (2009). Se kertoo NAC:in (National Action Committee on the Status of Women)monikulttuurisesta kongressista. Kun yhdessä kokouksessa eräs nainen pillahti itkuun ja poistui paikalta, puheenjohtajana toiminut Rebick ei juuri asiaan kiinnittänyt huomiota. Tämä siksi, että kyseisen naisen tunteet olivat koko kongressin ajan ailahdelleet, eikä häntä otettu kovinkaan vakavasti.

Naisen poistumisen jälkeen kolme aborginaalinaista alkoi liikehtiä hermostuneesti. Rebick kysyi heiltä, että oliko jotain vinossa. Yksi naisista vastasi, että ei oikeastaan, mutta tämä tapa millä kokouksessa toimittiin ei vain ollut sama kun heillä yleensä on. Kokouksen puheenjohtaja kysyi, että kuinka he sitten toimivat? Aborginaali nainen vastasi, että ei sillä ollut väliä, ja kehoitti toimimaan kongressin vanhojen tapojen mukaan. He kyllä sopeutuisivat niihin. Rebickissä heräsi uteliaisuus ja hän  kannusti naisia kertomaan, kuinka heillä sitten yleensä toimitaan. ”No, meille tunteet, joita ihmisissä syntyy, ovat osa kokousta. Meidän mielestämme emootiot ovat osa prosessia, ja niiden kanssa on myös työskenneltävä.” Jos joku valkoinen nainen olisi tämän sanonut, Rebick olisi ajatellut sen olevan vaan tätä New Age-roskaa, mutta koska kyseessä oli toisesta kulttuurista oleva ihminen, puheenjohtaja päätti jatkaa keskustelua.

Rebick pyysi siis naisia jatkamaan kertomusta siitä, kuinka he toimivat vastaavissa tilanteessa. Naiset kertoivat, etteivät he koskaan aloita kokousta ilman, että kaikilta osallistujilta olisi kysytty, miltä heidän olemisensa tuntuu kyseisellä aloitushetkellä. Rebick hiukan ihmetteli tapaa, mutta he päättivät kokeilla aborginaalien menetelmää. He siis jatkoivat kokousta siten, että jokainen ensin vielä kertoi, miltä hänestä tällä hetkellä tuntui. Muutos kokouksen ilmapiirissä oli valtava. Tuntui siltä, kun uusi kommunikaatiotila olisi auennut. Kokouksista tuli hedelmällisempiä, niissä oli vähemmän ristiriitoja, vähemmän vihaa ja vähemmän kyyneleitä.

Ihmisillä on privaattielämässään vaihtelevia tunnetiloja. Joskus ne ovat  mukavia ja joskus ikäviä tai surullisia. Tuomme tietämättämme nämä tunteemme myös työpaikoillemme, politiikkaan ja muihin kokouksiimme – myös niihin kokouksiin, joissa meidän oletetaan olevan puhtaan rationaalisia toimijoita. Kun ihmiset paljastavat jotakin itsestään, muuttuu kokous autenttisempien, omana itsenä olevien ihmistien kokouksiksi, ja tätä kautta on mahdollista saavuttaa uutta aitoa yhteisöllisyyden tunnetta. Jotta ihminen on kokouksessa omana aitona itsenään, tarkoittaa tämä sitä, että hän on läsnä tilaisuudessa sekä sydämellään että järjellään.

Ihmiset eivät ole robotteja. Ainoat tunteettomat ihmiset makaavat ruumishuoneella. Yhteisöllisyys merkitsee paranemista rationaalisuutta ylikorostavasta kulttuurista. Meidän on lupa olla tuntevia ihmisiä!

Alkoholista apua eheytymiseen?

Lääkärisiskoni muistutti minua, että nykykäsityksen valossa suhteellisen pienetkin alkoholimäärät voivat lisätä rintasyövän uusiutumisriskiä. Tästä löysinkin erinomaisen motiivin lähteä pohtimaan alkoholinkäyttöäni.

Aloitin alkoholin käytön joskus teininä. Se alkoi viikonloppubiletyksestä ja tämä tapa jatkui pitkälle aikuisuuteen. Pikkuhiljaa keski-iässä alkoholin käyttöni on vähentynyt ikään kuin itsestään, mutta edelleen käytin lähes säännöllisesti muutaman kerran viikossa 1-2 lasia viiniä ja joskus juhlissa enemmänkin.

Candace B. Pert, Georgetownin lääketieteellisen yliopiston fysiologian ja biofysiikan tutkimusprofessori muistuttaa, että tämän päivän ihminen etsii epätoivoisesti kemikaaleista ”healing feelingiä”. Joillekin tällaisen eheyttävän kokemuksen haku voi tapahtua keinotekoisesti huumeiden ja alkoholin avulla. Pienessä nousuhumalassa maailma näyttäytyy monesti paljon miellyttävämpänä ja hauskempana. Voimme hetkeksi unohtaa kaikki ikävät asiamme, työpaineet ja hävitämme mielestämme oman rikkinäisyytemme. Kuten tiedämme, alkoholi on hyvin huono tapa hakea näitä eheyttäviä kokemuksia, koska tuskinpa meillä on toista kemikaalia, joka tuottaisi Suomessa niin paljon perhe- ym. väkivaltaa. Omainen, joka on käynyt menestyksekkäästi Minnesota-hoidon läpi muistuttaa, ettei ole mitään ongelmaa, jota alkoholi ei vielä pahentaisi. Omalla kohdalla huomaan, että parikin lasia alkoholia häiritsee pahasti unirytmiäni.

Kun ihminen oppii ilmaisemaan tunteensa ja tarpeensa, löytää hän itselleen elämästä eheyttäviä kokemuksia ilman kemikaaleja. Tämä ei aina ole hauska ja helppo tie. Oma polkuni on ollut pitkä ja monet itkut ja ahdistukset on tullut käytyä läpi. Silti tänä päivänä olen sitä mieltä, että juuri tämä matka on ollut elämäni mielenkiintoisin matka. Keskeinen osa eheytymistäni on ollut se, että olen alkanut avoimesti ilmaista kirjoittamalla tunteitani, myös niitä tunteita, jota tämän päivän materialispainotteinen yhteiskunnallinen arvoilmasto minussa herättää. Pert väittää, että kun tukahdutamme tai kiellämme aidot tunteemme, häiriintyy kehomme fysiologinen informaatiojärjestelmämme, ja se lakkaa tuottamasta mielihyväkemikaaleja, jotka ovat tärkeitä hyvinvoinnillemme. Trauma ja stressi ylikuormittavat sisäisen informaatiojärjestelmämme. Siksi kai monet bilettävät raskaan työrupeaman jälkeen? Oikeampi tapa poistaa stressiä olisi siirtyä työkulttuuriin, joka lakkaa ylikuormittamasta ihmisen sisäistä informaatiojärjestelmää. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työ on mielekästä, omien arvojen mukaista ja siinä on riittävästi taukoja. Pert väittää edelleen, että on mahdoton ajatus, että lääkäri hoitaisi pelkästään ihmisen kehoa. Emme voi hoitaa pelkästään kehoa tai mieltä, koska niin vastavuoroisessa vaikutussuhteessa ne ovat toisiinsa.

En usko, että välttämättä alkoholi on suora syy rintasyövän uusimiseen, mutta se saattaa ehkä kierotietä olla sitä. Runsaasti alkoholia käyttävä ihmisen sisäiset tunneilmaisukanavat saattavat olla tukossa, ja ihmisen keho näin epätasapainoisessa tilassa. Toisaalta on hyvä muistaa, että joskus syövän syy voi olla ensisijaisesti geneettinen, eikä ihmistä tulisi lähteä syyllistämään puuttellisesta tunneilmaisutaidosta.  Eli uskon, että jokaisen sairauden takana on yksilöllinen kehomielitarinansa, jota tulee kunnioittaa.

Kun olen viime vuosina oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, huomaan, että alkoholi ei enää tuo minulle sellaista mielihyvää ja unohdusta, kun se on joskus tehnyt. Ikään kuin se tarve, mihin olen käyttänyt alkoholia on kadonnut. Sen käyttäminen on ollut minulle viime aikoina pikemminkin vanhaa tottumusta. Olen tehnyt päätökseni, että jos käytän alkoholia, on se harvinaista herkkua ja se kuuluu ainoastaan juhlapäiviin. Kukapa tietää, että ehkäpä olen tässä valmistelemassa itseäni absolutistiksi.

http://www.webmd.com/breast-cancer/news/20091210/alcohol-raises-risk-of-breast-cancer-recurrence

http://www.booky.fi/kirja/pert_candace/molecules_of_emotion_why_you_feel/9780684846347

Kärsimyskö jalostaa?

Toiset ovat sitä mieltä, että fyysinen, emotionaalinen tai hengellinen kärsimys voi olla ovi muodonmuutokselle. Tiedämme tarinan Fenix-linnusta, joka nousee ylväänä tuhkasta. Tässä tarinatyypissä ihminen ei mässäille menneisyyden ikävillä kokemuksilla, vaan hän linkittää nykyisyyttä suhteessa tulevaisuuteen. Menneisyytemme katoaa tuhkana tuuleen! Tarinassamme ikivanha Fenix-lintu omasta tahdostaan kuolee, palaa poroiksi, ja tästä tuhkasta nousee uusi uljas lintu.

Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta Fenix-lintu tarina siis kertoo sitä, kuinka vanha sairausnarratiivimme,  juonirakenteeltaan täysin erilainen, pirstoutuu. Sen tilalle syntyy täysin uudella tavalla organisoitunut tarina tuoden mukanaan suuria eheyttäviä elämänmuutoksia. Tässä tarinatyypissä ihmisen identiteettitarina, tarina itsestä, on sairauden tai melankolian seurauksena kaaoksessa. Kaaoksesta ihminen löytää tarvittavan muutosenergiansa, jonka kautta tarinassa tapahtuu täydellinen juonen muutos samalla kun ihminen eheytyy. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Tässä Fenix-lintu tarinassa on se kiusallinen puoli, ettei kaikkien tarinat etene näin valoisasti, vaan ponnisteluista huolimatta ihminen ei  ehkä kuitenkaan onnistu löytämään sairaudestaan minkäänlaisia itseä uudelleen organisoivia tai eheyttäviä merkityksiä. Sen takia tällaista suurta tarinaa ei kannata liikaa ”hehkutella”. Tällaisen myyttisen tarinan kanssa voidaan ikävästi mitätöidä niitä ”saamattomia raukkoja”, joiden tuhkasta ei nousekkaan Fenix-lintua. Ja tarinan hehkuttajien on hyvä muistaa, että vaikka uusi Fenix-lintu löytyisikin, voi ihmiseen tarinaan palata jälleen uusia kaaosvaiheita. En usko, että ihminen on identiteettitarinansa kanssa koskaan täysin turvassa. Emme tiedä (onneksi) yleensä etukäteen, huuhtooko vaikkapa hyökyaalto lähimmäisemme mereen, sairastummeko ykskaks johonkin kuoleman vaaralliseen syöpään tai vammaudummeko itse vaikkapa auto-onnettomuudessa. Kehittämällä narratiivisia taitojamme voimme olla paremmin varustautuneita erilaisilla selviytymisstrategioilla, jolloin saatamme kyetä viemään tarinamme uuteen nousuun ja löydämme sille jälleen uuden elämänkaartamme kaunistavan muodon.

Mietin, johtuuko Fenix-lintu tarinat johtuvat ihmisen terveestä kuolemanpelosta. Tavallisesti ihminen haluaa elämässään kokemuksen sen eheästä kaaresta. Kun ihmisen elämä kriisiytyy, saattaa hänessä syntyä tarve, ehkäpä juuri kuolemanpelon ohjaamana, rakentaa itselleen eheä elämänkaari. Tästä syystä joskus saattaa nuoremmallakin ihmisellä käynnistyä eheytymisprosessi, joka monella tapahtuu vasta myöhemmin iässä. Kaikki eivät onnistu tätä eheytymisprosessiaan käymään lainkaan läpi, jolloin ihminen jää oman kuolemanpelkonsa vangiksi tai hän torjuu kokonaan kuolemansa loppumattomaan puuhasteluunsa.

Voisiko tätä Fenix-lintu tarinan muodonmuutoksen tilaa kutsua Mandorlaksi? Mandorla on myyttinen paikka, jossa kaksi kehää leikkaa toisensa ja muodostaa yhteisen mantelinmuotoisen tilan. Sitä voidaan ajatella vaikka kahden huoneen välisenä kynnystilana, jossa ollessa ihminen ei ole kummassakaan huoneessa. Mandorla symbolina on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa, mutta kristillisessä perinteessä sitä on käytetty taivaan ja maan sekä hengen ja materian yhdistymisestä. Kun kiellämme kuolemamme, kehämme eivät koskaan leikkaa, emmekä voi siis saavuttaa tätä kynnystilaa, emmekä pääse kiinni tähän vastakkaisuuksien jännitteiseen muodonmuutokseen energisoivaan tilaan.

Mietin, hallitseeko nykyistä materialistista kulttuuria mystiikan kieltäminen ja kuolemanpelko, ja vain harva ihminen kykenee saavuttamaan tämän Mandorlan. Ihmiset elävät täysillä ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassa. Tietoisuutemme kannalta tämä merkitsee sitä, että ihminen elää ahdistuneessa tilassa ristiriitojensa vankina. Tätä tyhjyttään hän sitten pakenee kauheaan tekemisen vimmaansa. Ihminen ei pysähdy eikä siksi pysty yhdistämään vastakkaisuuksien kehiänsä Mandorlaksi. Johnsonin mukaan kun ihmisen valtaa ahdistus, johtuu se usein siitä, että hän ei kestä sisällään olevia vastakkaisuuksien paineita. Vuosituhansia vanha symboli, Mandorla voi tällöin tarjota meille eheyttävän vastauksensa. Kun vastakkaisuutemme alkavat eheytymään, saattaa Mandorla olla vain pienen pieni manteli, mutta mitä enemmän kehät leikkaavat toisiaan, sitä eheämmäksi ihminen tuntee itsensä.

Mandorla voidaan saavuttaa keskustelujen kautta. Onnistunut vuorovaikutus voi olla elementti, joka eheyttää palasiksi pirstoutuneen todellisuutemme. Emme eheydy pelkästään tuottamalla tarinoita vaan myös kuuntelemalla niitä. Ihmisen kielellä, kirjoitetulla tai puhutulla, on kummallinen voima. Hyvät tarinat ovat Mandorloja. Niiden avulla ihminen voi tiedostaa oman ajattelunsa ehkä harhaisetkin ennakkoehtonsa ja kun hänen tarinallinen identiteettinsä laajenee, kykenee hän entistä selvemmin kyseenalaistamaan aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään ajattelumallejaan.

Kun ihminen henkilökohtaisella tasolla eheytyy, saattaa tämä muodonmuutos siirtyä vähitellen koko kulttuuriin ja kollektiiviseen ihmistietoisuuteen. Tätä mielenkiintoista siirtymävaihetta me ehkä parhaillaan nyt elämme. Toivon, että tulevaisuudessa tietoisuutemme ei elä enää pelkästään materialistiseen totuuteen rakentuvaa aikaa, vaan myös myyttiset ja uskonnolliset monikulttuuriset totuudet on otettu ihmiskunnan eheytymistä palvelemaan. Perenniaalinen filosofia, historia, tarinat ja myytit on nostettu jälleen kunniaan rationaalisen tiedon rinnalle.

Mielestäni kärsimys voi jalostaa. Muistanette Liisan Ihmemaassa, joka putosi kuoppaansa, jossa oli ovia Ihmemaahan. Liisa onnistui kuin onnistui löytämään avaimen ja pääsi muodonmuutoksensa kummalliseen maahan pienten vastoinkäymisten ja ponnistelujen jälkeen. Toisinaan vastoinkäymisemme ovat niin suuria, ettemme pysty löytämään heti avainta oveen, ja jäämme vangiksi pimeään kuoppaamme. Kuoppa on yksinäinen paikka asua. Yleensä näissä tilanteissa tarvitsemme toisen ihmisen avun, ja tilanne voi olla tällöinkin äärimmäisen haastava. Tarinat ovat yhteisöjen yhteinen parantava kieli. Uskon, että on hyödyllistä uskoa, että avaimet ovat jossain. Nämä avaimet ovat toivon avaimet. Hengellisissä tavoissa rakentaa tarinoita on se hyvä puoli, että voimme löytää tarinaamme toivon vielä silloinkin kun maallisen elämämme taivalluksen päivät alkavat olla lasketut. Onko aikamme ongelma, että ihmiset ovat lakanneet tarinoimasta?

http://www.kyrie.com/symbols/mandorla.htm

Depression and narrative, Telling the dark, (edit. Hilary Clark)