Oletko kristinuskon ystävä vai ”uskovainen”? Vai et kumpaakaan?

Siirtolan Emäntä löysi muuten mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohditaan dogmaattisen uskonnollisuuden ”uskovaisuuden” ja ”rationaalisen hengellisyyden” välistä eroa. Emäntä käyttää sanaa hengellisyys, vaikka ”spirituality” voidaan kääntää sekä henkisyydeksi että hengellisyydeksi. Näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa.

Seuaavassa Emäntä ehdottaa eräitä johtolankoja kuinka erottaa dogmaattinen uskonnollisuus ja rationalinen hengellisyys  toisistaan. Jonkilaista stereotyypitystä, yksinkertaistavaa luokittelua,  väkisin tällainen analyysi tuo tulessaan.  Emäntä kuitenkin löysi tästä edellä mainitusta artikkelista itselleen hieman ymmärrystä oman ”kristinuskon ystävyyden” luonteesta.

Hengellisyys on uskonnolle/uskonnoille rakentuvaa toimintaa, jossa on rationaalisesti jäsentyntyvä käsitys Jumalasta tai äärettömästä tietoisuudesta. Dogmaattinen uskonnollisuus, jota Emäntä kutsuu ”uskovaisuudeksi”, ilmenee siten, että ihmisellä on epämääräisesti tai primitiivisesti käsitteellistetty kuva Jumalasta tai ei minkäänlaista kuvaa Jumalasta.  Molempien uskonnolliset dogmat voivat rakentua esimerkiksi juutalaisuudelle, islamille tai kristinuskolle, tai ateistisille käsitejärjestelmille kuten buddhalaisuudelle, shintolaisuudelle, tai kommunismille (miksei myös materialismille?). Emännälle kun ”uskovainen” voi olla myös ihminen, joka on on omaksunut materialistisen maailmankatsomuksen ainoana totuutena. Tällaisen ihmisen kokema todellisuus on luonnontieteellisen empiirisanalyyttisen tieteenperineen rajoittama. Tiede on tällaisen ihmisen uskonto.

Omaa tapaansa ”uskoa”, Emäntä kutsuu hengellisyydeksi ja henkisyydeksi: Emäntä ei ole ”uskovainen” vaan hän on ”kristinuskon ystävä”. Uskovaisuuden ja terveen hengellisyyden Emäntä erottaa myös siten, että uskonnon dogmat eivät ole suljettuja auktoriteettien määrittelemiä totuuksia. Sen sijaan  ne tarjoavat metaforia yksilön hengelliseen  prosessiin. Hengellisyys muodostuu sisäisestä  dialogista, jossa ihminen käyttää erilaisia uskonnollisia dogmeja astinkivinä kulkeakseen kohti suurempaa elämän rakkaudellista ymmärrystä. Samalla lailla luonnontiede on elämänymmärryksessä vain yksi pieni astinkivi muiden joukossa. Sen olemassaolo on kuitenkin tärkeää muistaa, koska mikäli sen unohdamme, voi  ihmisen realiteettitaju täysin  kadota.

Hengellisyys on ei-dualistista toimintaa, jossa ajatellaan tietoisuuden voivan tulevan osaksi jotain suurempaa tietoisuutta. Kristinuskossa voitaisiin ajatella, että ihminen muuttuu Pyhän Hengen välineeksi, osaksi jotain suurempaa – Jumalan välikappaleeksi. Samanaikaisesti kuolevainen kuitenkin aina on ja pysyy varjonsa vankina (”syntinen”).   ”Uskovaisten” ajattelutavat korostavat puolestaan dualistista jakoa maailman ja Jumalan välillä. Jumala on siellä kaukana taivaassa, ja me olemme täällä maapallolla. Kristinuskon ”uskovainen” voi yrittää maanpäällä päästä suhteeseen Jumalansa kanssa, ja kuoleman jälkeen ihminen pääsee Taivaaseen, Paratiisiin.

Hengellisyys on Emännälle elämäntapavalinta. Se on käytännönläheistä, siinä mielessä, että hengellinen ihminen harrastaa jonkinlaista meditaatiota. Tämän käytännönläheisen meditatiivisen toiminnan kautta hän pyrkii savuttamaan uutta oivallusta elämästä. Hänen ystävyydellään kristinuskoon, on suuret seuraamukset hänen käytännön elämäänsä. Dogmaattinen uskonnollisuus puolestaan korostaa ”uskoa”, ja opettaa eri tyyppisiä rukousmenetelmiä, mutta suurin huomio on erilaisissa ihmisen ulkoisissa rituaaleissa ja seremonioissa. Hengellisyys on Emännälle juuri henkilökohtainen kokonaisvaltainen elämäntapavalinta, joka vaikuttaa hänen koko ihmisenä olemisen kokemukseen.  Uskonnollinen ihmisen elämäntapa puolestaan korostaa hengellisyyden harjoittamista erilaisissa temppeleissä ja kirkoissa. Hengellisyydessä painopiste on omassa tietoisuuden laajentamisprosessissa, kun taas ”uskovaiset” pitävät uskon institutionalisoituneita rituaaleja tärkeämpänä.

Emäntä lisäisi vielä tähän, että hänen mielestään terve hengellisyys laajentaa ihmistietoisuutta ja lisää maailmassa olevaa rakkauden määrää. Hän uskoo, että sen lisää myös sen ekumeenisen rakkauden määrää, joka kohdistuu eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Ekumeenisuus on Emännälle moniuskonnollisuutta, eikä pelkästään monikristillisyyttä. Hengellisen tietoisuuden saavuttanut ihminen ei kohdista rakkauttaan siis pelkästään kristinuskon veljiin ja sisariin, vaan myös muiden uskontojen jäseniin. On helppoa rakastaa samaa mieltä olevia, mutta suurempi haaste on rakastaa ihmisiä, jotka omaavat huomattavan paljon erilaisen kulttuurisen tietoisuuden kuin me itse. Dogmaattinen fundamentalisti uskonnollisuus, olkoon sitten islamia, kristinuskoa tai juutalaisuutta puolestaan kaventaa Siirtolan Emännän mielestä ihmisen tietoisuutta.

Uskonnot ovat äärimmäisen tärkeä osa kulttuurista perintöämme. Niiden dogmien kautta voimme liittää kokemuksellisesti omaan tietoisuuteemme hengellisen viisauden aineksia, jolloin voimme ylittää entisen tietoisuutemme vanhat rajat. Emäntä uskoo, että kristinuskon viisauden integroituminen voi tapahtua esimerkiksi länsimaisen meditaation eli dialektisen tietoisuuden laajentamisen kautta.

Emäntä esittää kysymyksensä: Olisiko tässä nykyisessä ylimaterialistisessa kulttuurissa tyhjiö, joka odottaa täyttymistään esimerkiksi laajasydämisillä kristinuskon ystävillä? Emännän mielestä tämän hetkellinen kristillinen perinne aliarvioi ihmisen tietoisuuskapasiteettia. Kristinusko odottaa hengellistä uudistumistaan.

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän äärellä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, osa 1

Pihkala ja Valtaoja keskustelevat jo toisen kirjan verran uskonnollisista ja ”uskottomista” kysymyksistä. Siirtolan hävytön Emäntä päätti tuoda tähän väittelyyn pirtinpöydän äärellä leipomansa, pippurilla, suolalla ja yrteillä maustetun, uuskainuulaisen maalaisnaisen näkökulman. Kanat, kuten Siirtolan Emäntä, ovat  siinä mielessä hankalia tänä päivänä, ettivät he suostu katsomaan kukkojen yksintaistelua tunkiolla. Rehellisesti sanottuna, Emäntä näkisin tänä päivänä tunkion mieluiten androgyynien lintujen tanssipaikkana. Hän tarkoittanee sitä, että hyväksyisimme maailman, jossa ihmiset olisivat vain androgyynejä moniäänisiä ihmisiä. He olisivat sellaisia kansalaisia, jotka ovat  sinut oman animuksensa/animan kanssa. Nämä käsitteet kuvaavat siis itsessämme olevia ominaisuuksia, jotka edustavat meissä vastakkaista sukupuolta.

Emäntä haluaa heti alkajaiseksi sanoa, että kun hän kirjoittaa ”patriarkasta”, ei hän tarkoita  yleisesti miehiä, vaan hän tarkoittaa ihmisiä, jotka edustavat patriarkaalista kulttuuria. Siirtolan Emäntä on tavannut paljon naisia, jotka ovat alfauroita, ja miehiä, jotka omaavat suurta andorygyynistä sydämen viisautta.

Kuten aikaisempia ”Annan ja hänen ystävänsä” blogeja läpi lukenut lukija on varmasti jo huomannut, Siirtolan Emäntä lukee itsensä kristinuskon ystäväksi ja agnostikoksi. Emännän taustasta vielä sen verran, että hän ei ole kasvanut voimakkaasti uskonnollisessa ympäristössä. Emäntä muistaa kyllä joskus pienenä ruokoilleensa iltarukouksia äidin tai isän kanssa ja hän on kuullut käyneensä pienenä myös pyhäkoulussa, mutta siihen pysähtyi hänen hengellinen kasvatuksensa. Vanhempansa hän luokittelee  ”vähemmän uskovaisiksi” kuin itsensä. Emäntä erosi  kolmekymppisenä kirkosta ja hän liityi siihen takaisin neljävitosena.

Emäntä näkee paljon yhteistä Valistuksen perinteelle rakentuvalla luonnontieteellisellä materialistisella maailmankatsomuksella sekä autoritaarisella Kristinuskolla. Ne kumpikin edustavat patriarkkaallista hierarkkista käsitystä totuudesta. Ne ovat ”oppinut Isä ojentaa kilttiä poikaansa/tytärtänsä” -totuuksia. Molemmat äärimuotoisina, samoin kun muutkin maskuliiniset ”isä-uskonnot”, kuten juutalaisuus ja islam, edustavat suljettuja järjestelmiä, jotka lukevat  ”väärinajattelijat” oman järjestelmänsä ulkopuolelle. Muistaakseni William James, amerikkalainen filosofi ja psykologi jakoi erilaiset viitekehykselliset ajattelutavat juuri näihin: suljettuihin ja avoimiin järjestelmiin. Fundamentalistinen luonnontieteellinen totuus on mielestäni suljettu järjestelmä, joka rajoittuu empiirisanalyyttiseen paradigmaan ja fundamentalistinen kristinusko patriarkaaliseen Jumal-käsitykseen. Molemmissa järjestelmissä riittävästi oppia saaneet hierakian ylimmän tason ”papit” kertovat tyhmälle kansalle, mikä se ”oikea” totuus on. Molemmat ovat siinäkin mielessä samanlaisia, että ne, fundamentalistisina muotoinaan, haluavat asiantuntijoineen varastaa ihmiseltä hänen itseohjautuvuutensa.

Patriarkaalisille järjestelmille on Siirtolan Emännän mielestä tyypillistä väittelykulttuuri, kilpailu ja suuri tarve osoittaa, että juuri oma ajattelu on ”oikeanlaista”, ja toisen ajattelu on ”väärää”. Sinänsä totuuden nimessä sanottakoon, että sen perusteella, mitä Emäntä tähän mennessä on lukenut,  ei Pihkala eikä Valtaoja ole kumpikaan fundamentalististen maailmankatsomusten vankeja. Näillä kukoilla vaikuttaisi, ainakin Emännän ensisilmäyksellä, olevan kykyä dialogiin, ja sehän on monikulttuurisuuden vuorovaikutusta. Näille linnuille annetakoon siis pisteitä tästä asiasta. Ehkä jo tunnustatte, kukot, että teissäkin asuu pieni kana sisällänne?

Emännän ajattelu hengellisyydestä ja kristinuskolle rakentuu ihan ikiomalle ajattelulle, johon hän on imenyt aineksia mm. Raamatusta, Simone Weililta, Sören Kierkegaardilta, Martin Buberilta, Henryk Skolimowskilta, Lauri Rauhalta ja analyyttisestä ja transpersonaalisesta psykologiasta (Carl Jung, Roberto Assagioli, Jean Shindoa Bolen).  Emäntä suosii ajattelu, jossa ihminen käyttää omia aivojaan, yhteistä historiallista viisausperinnettä  sekä omaa intuitiivista tunnetietoaan. Emännän mielestä autoritaariset totuusjärjestelmät, ”Kristinuskoa teeskentelevä oppineitten kristinusko” ja tiede, ovat varastaneet ihmiseltä heidän aidon Jumalansa, kokemusen siitä, että ihminen itse voi olla kasvotusten elämän Pyhyyden kanssa.  Usko kun ei ole Emännälle valmiiksi purtua tavaraa, vaan sen ytimen muodostaa intohimoinen asioiden jatkuva henkilökohtainen peilaaminen, kokemuksellinen oppiminen.

Kuten Emäntä on jo aikaisemmin maininnut, jos elämä rakentuu pelkkien faktojen varaan, voi siitä voi tulla ”helvetin” järkevää, mutta samalla merkityksetöntä. Emännän mielestä kristinusko ja sen Jumala, eivät ole osa jotakin hienoa filosofista erinomaista metafyysistä järjestelmää, joka voidaan oikeaksi todistaa siten, että oppineet teologit lyövät päänsä yhteen. Sen sijaan Emäntä ajattelee että erilaisten metafyysiset järjestelmien,  ja niiden luomien erilaisten maailman katsomusten, olevan osa elämän osittain tiedostamattomien voimien, mukaan lukien elämän Pyhän ulottuvuuden, ilmenemismuotoja (Vau mikä lause… melkein kuin ystvänäni Sören Kierkegaardin!). Usko merkitsee Emänälle intohimoista oman tietoisen ymmärtämisen laajentamista, johon hän tarvitsee myös syvällisiä metaforisia symboleja.

Valitettavasti tämä tiedostamaton mielenosamme ei muodostu pelkästään valosta vaan siellä on myös varjoja. Ihminen ei itse siis kykene aina tietämään, onko hänen tunteensa aito, vai vastakohtansa kompensaatio. Hän ei voi muuta kuin luottaa intuitiiviseen tietoonsa, ja miettiä jatkuvasti sisällänsä, mahtaako hänen tekonsa edustaa aitoa rakkaudellista tekoa, vai vallantahtoa, tai ehkä molempia? On naurettavaa kikkailua kuvitellakaan, että voisimme johtaa ja todistaa Jumalaa jostain metafyysisestä järjestelmästä käsin. Maailma on moniääninen, samoin ihminen itse. Emäntä kuvaakin tällä hetkellä mieluiten itseään, mukaellen venäläisen kirjallisuustutkijan Bakhitinin ajatuksia, että hän on moniääninen novelli (Anna ja hänen ystävänsä), jota arkkityyppinen Jumala ohjaa.

Emäntä ajattelee tänä päivänä, että me globaalisesti edustamme monikulttuurista ja –uskonnollista perhettä. Meidän tulisi tehdä yhteiskunnalliset päätöksemme tältä pohjalta. Johtajamme voi eri tilanteissa edustaa eri suuntausta. Ja samalla  jokaisen tulisi kantaa oma vastuunsa siitä, että toimitaan vastuullisesti – olkoon sitten kysymyksessä islamuskoinen, kristitty, buddhalainen tai ateisti. Päätöksentekomme tulisi perustua rakkauteen eikä vallantahtoon. Tässä kohdassa korostaisin juuri feministisiä arvoja, kuten hoivaa (erityisesti luonnon ja ihmisluonnon suojelua), turvallisuutta  ja äidinrakkautta. Naiselliset monikulttuuriset arvot tulisi moniäänisessä kulttuurissa nostaa taloudellisten ja tieteellisten arvojen asettelun rinnalle.

Emäntä tunnustautuu avoimesti kahden maailman kansalaiseksi. Hän toimii sekä reaalimaailmassa, jossa vaikuttaa ensisijaisesti luonnontieteelliset normaalit syy- ja seuraussuhteet. Tässä maailmassa hän hoitaa hammaslääkärinä ihmisten hampaita käypähoito-ohjeitten mukaan.  Tässä maailmassa tiedemiehet ovat hänen dialogikumppaneitaan. Lisäksi Siirtolan Emäntä  elää myös toisessa maailmassa, jota hän voisi kutsua vaikkapa metaforien maailmaksi. Tässä maailmassa vaikuttavat tarinat, unet, myyttiset, mytologiset ja uskonnolliset järjestelmät. Siellä aukeaa monikulttuurinen valtava historiallinen kollektiivinen viisausperinteemme. Tässä metaforisessa todellisuudessa ovat mm. papit, terapeutit ja viisaat tavalliset ihmiset Emännän dialogikumppaneita.   Voimme saavuttaa rukoilun tai esimerkiksi jungilaisen aktiivisen mielikuvituksemme kautta saavuttaa yhteyden tähän intuitiiviseen valtavaan viisauteen, jossa myös uskonnollinen merkitysmaailma ja pyhyyden kokemuksemme sijaitsevat.

Kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitava terveydenhuollon ammattilainen tajuaa, että hän voi hoitaa ihmistä myös tästä metaforisesta maailmasta käsin. Tämä tapahtuu, kun merkitysmaailmamme kohtaavat siten, että  niissä tapahtuu muutoksia. Jokin ihmisen oire, kuten hampaitten narskuttelu, voi olla symboli tästä metaforisesta maailmasta. Se voi kertoa jotakin täysin yksilöllistä tarinaa ihmisestä. Esimerkiksi se voi kertoa vaikkapa sellaisen kertomuksen, jossa ihminen on stressaavassa työympäristössä, ja joutuu pureskelemaan elämässään enemmän asioita, kun mihin hän sillä hetkellä pystyy. Jollakin toisella ihmisellä, se kertoo taas toisen tarinan. Metaforien maailma erooaa siinä mielessä luonnontieteellisestä, että tässä maailmassa monta tarinaa voi olla samanaikaisesti totta. Tässä maailmassa voimme potkaista logaritmit helvettiin.

Ihminen on Emännän mielestä osa sosiaalista, usein myös hengellistä, kehomieltä, joka toimii näissä kahdessa maailmassa; biologisessa ja metaforisessa.  Hypnoterapeutti, kuten Siirtolan Emännän mielen osa Treenaaja, yrittää purkaa ihmisen mielikehon oireita toisiin symbolisiin muotoihin. Metaforisen oivalluksen vapauttama energia mahdollistaa muodonmuutoksen, jossa asiakkaan eksistentiaalinen tuska ja sen fyysinen oire, voi helpottaa. Tässä metaforisessa maailmassa asiakas saa ammentaa halutessaan merkityksiä myös uskonnollisesta viisausperinteistä.

Emännän mielestä on aika yhdentekevää onko islam, buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus vai kristinusko ”eniten” oikeassa. Tärkeintä on se, että ihminen löytää oman kanavansa ilmaista elämän syvimpiä merkityksiä. Emännälle käsitteet tulevat ensisijaisesti kristinuskosta, koska se on hänen kulttuurinsa ja isiensä usko. Emäntä kokee  juurtuvansa paremmin maailmaan, kun hän yrittää ymmärtää sitä kulttuuria, josta käsin hänen  oma itseytenä on muovautunut. Ja tämä koti, mistä Valtaojakin puhuu, on ehdottoman tärkeä. Emännälle se kuitenkin merkitsee ilmeisesti toista asiaa kuin Valtaojalle. Koti on sitä,  että ihminen löytää juurensa. Kun hän on ne löytänyt, kulkee koti aina mukana.

Emäntä on ollut huomavinaan, että kaikki suuret uskonnot rakentuvat sisäisille symboleille, armolle, myötätunnolle ja lähimmäisenrakkaudelle. Suvaitsevaiset, ei- fundamentalistiset uskonnot, tarjoavat erinomaista vastalääkettä tälle tämän päivän kulttuurille, joka rakentuu materialistisille, ulkoisille, luontoa kuormittaville ulkoisille statussymboleille. Naisen logiikka on sitä mieltä, että ehkä meidän kannattaisikin enemmän miettiä asioita monikultturisesti ja kunnioittaa kunkin perinteen tapoja.  Rakentaa entistä rikkaampi elämä sisäisten symbolien varaan. Länsimaisen ahneen ihmisen pitäisi nöyrytä olemaan yksi kulttuuri muiden joukossa.  Emännän mielestä on kuitenkin pelottava ja  kauhea kuva todellisuudesta sellainen, jossa ihminen lakkaa antamasta merkityksiä elämän pyhälle ulottuvuudelle, sillä onhan kaikki elämä pohjimmiltaan pyhää!

Ehkä maailma olisi parempi paikka, jos arvostaisimme enemmän menneisyyden viisausperinnettä. Luen parhaillaan Filokaliaa (osa yhteistä kristillistä viisausperinnettä), ja avasin sen nyt satunnaisesta kohdasta, jossa heti on suuri viisaus. Luulenpa, että tämä viisaus voisi edustaa yhtä hyvin buddhalaistakin perinnettä. Uskon tämän satunnaisen, aika rankankin, aforismin viisauteen enemmän kuin tähän materialistisen maailmankatsomuksen ”tieteelliseen” järkeen: Ylimieliseen yksipuoliseen totuuteen,  joka on välineellistänyt (ihmis)luonnon ekologisesti tuhoisalla tavalla.

(Pyhä Antonius Suuri k. 356 jKr)

Vapaita eivät ole ne, jotka ovat syntyneet vapaina, vaan ne, joiden elämässä ja tavoissa ei ole mitään orjuuttavaa. Ei siis pidä luulla, että todella vapaita ovat johtavassa asemassa olevat, jotka ovat pahoja ja hillittömiä, sillä he ovat aineellisten himojen orjia. Vapautta ja onnellisuutta on sielun todellinen puhtaus ja kaiken ajallisen halveksiminen.

Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

Pääsiäistuntoja nr.2

Minun meditaationi, rukoukseni, on uutta oivallusta tuottavaa sisäistä dialektiikkaa, kasvotusten ja olemista Toisen kanssa. Dialektiikalla tarkoitan tässä yhteydessä tajuntani esineellistettyjen muotojen, mielentilojeni, välisiä keskusteluja, joissa joskus tavoitan näitä kummallisia pyhältä tuntuvia hetkiä. Epifaninen hetki on alunperin James Joycen luoma, symboliseen intearktionismiin liittyvä käsite. Symbolisen interaktionismin mukaan ihminen saavuttaa uutta oivallusta itsestään, kun hän oppii tarkastelemaan itseään muitten näkökulmista. Sisäinen eheytymisprosessini oli tavallaan symbolista interaktionismia, mutta kirkastin maailmankatsomustani, omien introjektioitteni (esim. sisäistetyt vanhemmat), erilaisten roolieni  ja mahdollisten roolieni kautta. Itseyteni kirkastaminen oli leikkiä tiedostamattoman osani kanssa. Tällaisenä erilaisten symbolisten näkökulmien vuorovaikutus voi tuottaa näitä epifaneja, mystiseltä tuntuvia kokemuksia.

Liitän epifaniset hetket dialogiseen filosofiaan sekä ihmisten identiteettinarratiivien epäennustettavuuteen, salaperäisyyteen ja arvoituksellisuuteen. Narratiivisen näkemyksen mukaan olemme se tarina (=identiteettitarina), jota itsestämme kerromme. Kuulenko näinä epifanisina hetkinä aidon Jumalan äänen? Näin koen joskus henkilökohtaisessa sisäisessä maailmassani tapahtuvan. Usko on minulle siis henkilökohtainen, ei tieteellinen, totuus. Jokainen on oman subjektiivisen totuutensa luoja. Objektiivisessa sisäavaruuteni ulkopuolisessa maailmassa uskon, että Jumalan äänen pitäisi monikulttuurisena kuulua ja näkyä eniten marginalisoitujen, syrjittyjen, köyhien, väkivallan kohteeksi joutuneitten ihmisten äänissä ja raiskaamamme luonnon hätähuudoissa.

Perenniaalisen filosofan mukaan muiden uskontojen pyhien kirjojen ohella Raamatussa on valtava määrä viisautta, josta ihminen voi ammentaa itselleen merkityksiä omaan yksilöitymisprosessiinsa. Kuten jo Pääsiäistunnoissa nr. 1 toin esille, Kristus edustaa minulle täydellisen rakkaudellisen ihmisen mallia, Jumalihmistä, joka oli pystynyt hyvin varhaisessa vaiheessa käymään läpi oman yksilöitymisprosessinsa. Tässä prosessissaan Jeesus pääsi sellaiselle tasolle, johon vain ehkä Buddha ja myöhemmin Islam pääsivät.

Merkitysmaailmani on jatkuvan muutoksen alainen prosessi. Minulle yksilöityminen merkitsee tällä hetkellä sitä, että ihminen palaa paratiisiin. Lasten on taivasten valtakunta. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että ihminen ikään kuin tekee tekemättömäksi asioita, joita hänen yhteisönsä ja kulttuurinsa on tehnyt ihmiselle itselleen (Rachel Remen). Me olemme olleet joskus eheitä. Eheytemme ei ole minnekään kadonnut. Me olemme vain unohtaneet sen. Tämä tekemättömäksi tekeminen ja uudelleen muistaminen voi tapahtua monella eri tavalla, muun muassa peilaavan eheytymisen kautta.  Omassa mielikuvituksellisessa sisäisessä teatterissani loin itselleni hahmot, joiden avulla edistin eheytymistäni. Toisilla puolestaan tekemättömäksi tekeminen tapahtuu ikään kuin tiedostamattomasti, pala palalta, pikkuhiljaa, ikään kuin itsestään. Kun yksilöidymme saatamme huomata, että ne piirteet, joita olemme joskus inhonneet itsessämme, ovatkin juuri niitä, jotka auttavat meitä yksilöitymisessämme kaikkein eniten. Se kivi, joka aikaisemmin heitettiin syrjään, onkin yhtä äkkiä uuden rakennuksemme kulmakivi.

Toivon, että jonakin päivänä ihmiskunta saavuttaa emansipoitumistason, jossa yksilöitymiskysymykset kiinnostavat ihmistä enemmän kuin julkkisjuorut. Emansipoitumisella tarkoitan juuri tätä yksilöitymisprosessia, jossa ihmisestä tulee yhä enemmän itseohjautuva. Raamatun retoriikka on vanhakantaista, ja siksi se saattaa monia vierastuttaa. Perimmiltään sen hengelliset totuudet ovat kuitenkin tulkinnallisia, ja ne voivat omilla henkilökohtaisilla tulkinnoillamme avautua meille tavoitettavaan muotoon. Otakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä tylsä vanha sana ”synti”. Näen synnin kierkegaardilaisittain ja jungilaisittain neurooseina, jossa ihminen pakenee itseään erinäisiin sijaistoimintoihin, kuten kaikenlaiseen elämys- ja materiahuumaan, jottei hänen täytyisi vain kohdata omaa itseään ja Toiseutta. Syntinen ihminen pakenee jatkuvasti  omaa itseään, eikä kuuntele sitä tietoisuutensa ulkopuoleta lähtevää voimaa, joka olisi hänen käytössään ja ohjaamassa hänen yksilöitymisprosessiaan, mikäli hän vain malttaisi pysähtyä sitä kuuntelemaan.

Ennen olin muukalainen omassa elämässäni, koska elin toisen katseen ohjaamaa elämää. Kun lähdin ohjaamaan omaa elämääni kuuntelemalla aitoa sisäistä ääntäni, huomasin myönteisiä, joskus synkroniseltakin tuntuvia asioita alkavan tapahtumaan elämässäni. Synnin kohde on tulkintani mukaan siis oma itseys: Mielennäyttämöllämme on pahoja minuuksia, jotka mellastavat ja aiheuttavat ahdistusta meissä. Pahimmassa tapauksessa niiden tuhoisa käyttäytyminen voi tuhota myös muita.

Samaan tapaan kuin lapsi eriytyy vanhemmistaan, täytyy aikuisen myös irtaantua kollektiivisesta massamielisyydeestä. Ainoastaan eriytymisen kautta ihminen voi aidosti liittyä taas yhteisöönsä. Jos ihminen vain kulkee tahdottomasti laumansa mukana, irtaantumatta, ei hän pysty kuulemaan sisäistä yliyksilöllistä ääntään.Tämä on nykyisten talouskasvulle rakentuvien tehokkuusdemokratioiden perimmäinen ongelma. Ihmisellä ei ole aikaa enää pysähtyä kuuntelemaan omaa yliyksilöllistä sisäistä ääntään.

Remen, Rachel Naomi, Kitchen Table Wisdom

Transpersonaalisesta psykologiasta tietoa:    http://www.psychosynthesisonline.com/