Pieni purppuranvärinen tyttö

Älä koskaan suostu siihen,

että pyydät anteeksi tunteitasi.

Jos sen teet,

pyydät anteeksi sitä,

että puhut totta.

Benjamin Disraeli

Amerikkalainen holistinen syöpälääkäri Bernie Siegel uskoo piirtämiseen, uniin ja intuitioon. Hän hakee tautimäärityksiä paitsi potilaan kehosta, myös heidän maalauksistaan.   Antautumalla tiedostamattoman mielemme viesteille, on meille mahdollista nähdä lisäksi itse itsemme yhä tunnerehellisemmin – myös kuvallisen ilmaisun keinoin.

Mietin, mitä Siegel sanoisi tästä muutaman kuukauden vanhasta maalauksestani. Näkisikö hän sen, mitä Melanoomakukkani minusta kertoo?

Sisäisen Heleneni taidettaKertooko nämä kymmenen valkoista ja viisi sinistä kukkaa jotakin minusta ja sairaudestani…  Onko numeroilla jokin merkitys?  Entä värit? Sinistä pidetään depression värinä, samanaikaisesti se on myös monen muun asian, kuten mielenrauhan väri. Entä valkoinen? Sitä pidetään kokonaisuuden ja uudestisyntymän värinä. Entä tausta värit?  Ruskea maanläheisyyttä? Synkkä mustanruskea väri varjossa. Onko kenties kuolemaa tai sen pelkoa?  Entä  keltainen ja lime, ne värit, jota opettajani Urho ehdotti? Ehkä hän tahtoi lahjoittaa minulle elämän energiaa ja uutta, tuntemattomasta mullasta versoavaa, hempeän vihreetä minuutta?

Vastaa,  pieni Melanomakukkaseni, mitä haluat minulle sanoa?

 

Bernie Siegel kertoo kirjassaan (The Art of Healing) tarinan pikkutytöstä.  Eräs perhe tuli Siegelin vastaanotolle. Koska heidän pikkutyttönsä oli sairastunut vakavasti, perhe oli rikki ja onneton. Siegel pyysi syöpään sairastunutta lasta piirtämään kuvan perheestään.  Hän tekikin sen. Tyttönen piirsi sohvan, jossa istui rakastava isä ja äiti. Lapset olivat vanhempiensa syleilyssä. Paitsi yksi. Juuri hän, syöpään sairastunut,  istui erillisellä tuolilla purppuranväriseinä.

Tyttö koki itsensä äärimmäisen eristetyksi ja yksinäiseksi, koska perheessä ei jaettu  tunteita. Siegel keskusteli ongelmasta kyseisen perheen kanssa, ja opasti sen jäseniä keskustelemaan avoimesti tunteistaan.  Purppuranvärinen tyttö kuoli  sittemmin  syöpäänsä. Siegel sanoi jo tienneen sen piirrustustavasta ja väreistä.  Mutta perhe voi kuoleman jälkeen surussaan hyvin, se eheytyi, koska he olivat kyenneet ilmaisemaan tunteensa. Myös ne kaikkein kipeimmät.

Kaikista tunteista täytyy voida puhua: hyvistä, pahoista, kielletyistä, &”/#/#-maisista tunteista. Meillä on keskuudessamme liian paljon purppuranvärisiä yksinäisiksi hylättyjä syöpäpotilaita. Ihmisille, kun ei ole opetettu tunnetaitoja, toinen toisiinsa liittymistä tunteiden avulla. Moni purppuranpunainen hoitaa kuihtuvaa tai virkoavaa kukkaansa yksin kotona tai sairaalassa.

Tunteet ovata  liima, jolla kannattelemme ja liitämme itsemme toinen toisiimme.  Ihminen, jolla ei ole luontaisesti tai jolle ei ole opetettu tunneilmaisutaitoja, voi kokea energisen tunneilmaisun ahdistavana tai sopimattomana. Silti kannattaa pitää mielessä, että saamme kokemuksiemme ilmaisulla tunne- ja energiamolekyylit virtamaan vapaammin eri luontokappaleiden välillä.

Kulttuuri, jossa ihminen ei saa kokea ja  ilmaista koko tunnekirjoaan, on yksinäisten purppuranväristen pikkutyttöjen ja poikien valtakuntaa. Kaikkien ei tarvitse ilmaista tunteitaan tietenkään samalla tavoin, näin blogeja kirjoitellen. Joku voi vaikka tutkia tunteitaan maalauksin, toinen lauluin, kolmas keskustellen puolisonsa,  lintujen ja metsän puiden kanssa.

Häveliäisyys eli tapetut ja kielletyt tunteemme  lisäävät sairausalttiuttamme. Terveessä kulttuurissa informaatio- ja molekyylivirrat virtaavat vapaasti. Jokainen ihminen hyötyy siitä, että oppii ilmaisemaan kokemusmaailmaansa haluamallansa, turvallisella, tavalla ja samalla tietysti myös toista kunnioittavalla tavalla. Sekä yksilöt että yhteisöt eheytyvät (healing) kun tunne- ja energiamolekyyivirtamme kulkevat vapaammin.

Itselläni raja tässä bloggauksessa ja tunneilmaisussani kulkee siinä, että yritän olla sekoittamatta ketään muuta todellista henkilöä tähän itseilmaisuuni, muuta kuin heidän luvallaan. Muuten voi käydä niin kuin Nikolai Gogolille (synt. 1809). Tämä venäläinen mestarikirjailija kuoli pikkusen yli kolmekymmpisenä. Hän alkoi tarinan mukaan potemaan sietämättömän huonoa omatuntoa siitä, että oli haukkunut lähimmäisiään kirjoissaan. Hän huolestui taivaspaikastaan ja riutui nopeasti kuoliaaksi.

Toisaalta draamalla, tarinoin, runoin, musiikin keinoin ja piirroksin voi kipeitäkin asioita ilmaista riittävän symbolisesti ja fiktiivisesti, toista henkilökohtaisesti loukkaamatta.Voimme  puhua taiteen ja uskontojen lahjoittamin keinoin asioista, joista emme normaalisti kykene puhumaan.

Kun nykyisellä terapeuttisella tiedolla tietoisuustaitoja, draamaa,  ym. luovaa itsensä ilmaisua aletaan opettamaan kouluissamme entistä enemmän, siirrymme huomattavan paljon terveempään kulttuuriin. Monet meistä kantavat lukittuina kehossaan paitsi  omia myös menneiden sukupolvien kärsimyksiä. Niistä emme vapaudu vaikenemalla. Meistä tulee terveempiä sekä yksilöinä, että kansakuntina, kun opettelemme kuuntelemaan ja ilmaisemaan tunneviisauttamme.

Häveliäisyys on sitäpaitsi se voima, jolla ylläpidetään sairaita yhteiskunnallisia rakenteita.  Hymyillen tehdään asioita samalla tavalla kuin ennenkin, ihan sen vuoksi vain, että muutkin tekevät. Itse suosittelen kyllä kaikille terveille ja erityisesti sairaille oman tunneilmaisun harjoittelua. Vapauta itsesi ruumiisi tunnetaakoista. Vertaisryhmät ovat paikkoja, joissa tätä  hommaa voi aloitella, jos ei omaa kanavaa vielä itseilmaisuun ole.

Eilinen oli minulle hyvä päivä.  Olette olleet  kaikki ihania! Miksi muuten haukkuisin verkostoni, joka näyttää kannattelevan minua paljon, paljon, enemmän kuin edellisellä kerralla sairastuessani syöpään.  En usko, että tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat muuttuneet paremmiksi. Sen sijaan se johtuu siitä, että olen itse muuttunut.

Tuskinpa tekstini miellyttävät kaikkia. En jaksa välittää tästä. Sen olen nimittäin  jo tässä iässä oppinut, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää.  Kirjoittaminen on hengitystäni. Kirjoitan, hengitän… siis olen!

Ei, minä en ole Purppuranvärinen tyttö.  Sen sijaan olen Siirtolan Emäntä, joka opettelee tulemaan toimeen Melanomakukkansa kanssa. Tiedättehän, olen se emäntä, joka paranee sairaudestaan.

 

 

 

Mainokset

Sisäinen teatteri® – Harjoitus #9 Haavoittunut tarinan kertoja

Kun ihminen sairastuu vakavasti, muuttuu hänen tarinansa. Hänestä tulee haavoittunut tarinankertoja. Oletko huomannut jo saman kuin minä? Jokaisella ihmisellä on piilevänä kummallisia voimia. Hän voi oppia sekä lukemaan että kirjoittamaan ruumistaan.

Sisäinen teatterikin on syntynyt minun, haavoittuneen tarinankertojan kehon kautta. Ensimmäinen kirjani (Mielentilojen treenikirja) oli haavoittuneen tarinankertojan tarinaa itsestään. Seuraava painossa oleva kirja (Sisäinen teatteri – luova kirjoittaminen tietoisuustaitona) on puolestaan tarinaa, jota kehoni on tuottanut muille vertaisihmisille tueksi. Se on oikeastaan tarkoitettu kaikille niille ihmisille, jotka joutuvat käymään läpi kärsimystä, sairautta ja kriisejä. Sisäinen teatteri on kehomieli-menetelmä. Syvällisemmät tuntomme ovat kehollisia oireita.

teatteri_jereKehomme sairaudet eivät puhu tavallisella kielellä. Ne puhuvat tuntemuksin, oirein ja kivuin. Koska kehomme ei osaa puhua meidän normaalilla kielellä, sanoilla, täytyy meidän opetella sitä. Meistä täytyy kasvaa sen kielen kääntäjiä. Kulttuurimme on leikannut meidät irti kehoistamme, ja olemme kadottaneet kyvyn muuttaa kehomme symbolista kieltä mielikuviksi ja sanoiksi. Siksi joudumme harjoittamaan mielikuvittamisen taitoa. Voimme hyötyä Sisäisen teatterin lisäksi myös muista taideterapeuttisista ja kehollisista menetelmistä harjoitellessamme tuntemaan ruumiimme kieltä.

Ruumiimme kieltä ei ole aina suinkaan helppoa kuunnella, koska sen äänet kuuluvat usein vain hiljaisena kuiskauksina. Ne näkyvät meissä ruumiinkielemme kovempina tai hiljaisempina ääninä: kehomme asentoina, tuntemuksina, kipuina jne. Kulttuurissamme meidät on valitettavasti opetettu myös vaientamaan oman ruumiimme tarina. Sen sijaan asiantuntijat kertovat meille oman kertomuksensa kehostamme. Itse olen kiitollinen tästä heidän tarinastaan. Itse halusin valita sen osaksi hoitoani. Se on minulle kuitenkin vain yksi osa omaa sairaustarinaani.

Minusta, sisäisestä pirstotusta syövän riepottelemasta kaoottisesta kehomielestäni, löytyi sairauteni kautta tarinavarasto. Opettelen edelleen kuuntelemaan kehoani. Näistä tarinoista vahvistuu koko ajan omaa identiteettiäni kannatteleva myytti, Elämän eepokseni. Tämä teksti tässäkin on jatkokertomusta tähän myyttiini. Ruumiini syöpä ei ollutkaan inhottava likainen kasvain vaan se oli ystäväni. Olen löytänyt, kiitos sairauteni, suuren määrän läsnäoloa, luovuutta ja tyytyväisyyttä elämääni. Kasvoin omanlaisekseni draamallisen tarinan kertojaksi.

Meidät on valitettavasti kulttuurissamme opetettu vain toistamaan näitä asiantuntijoiden tarinoita. Vasta viime aikoina on herätty siihen, että sairautemme voidaan tulkinta myös syvimpien tunteittemme ilmaisijana. Syöpä ei ollut minulle vain materialistinen sairaus. Se oli myös muodonmuutokseni symboli.

Opettaako kukaan meitä itse kuuntelemaan oman ruumiimme kieltä? Saammeko tukea riittävästi siihen, että elämän kriiseissämme löydämme kaaoksen hetkestä uuden loppuelämäämme kannattelevan identiteettitarinan? Yhä enemmän meille on onneksi tarjolla vertaisryhmiä. Näissä ryhmissä voimme kuulla muita haavoittuneita tarinankertojia.

Voimme halutessamme kehittyä myös itsereflektiossa. Kuuntelemalla hiljaisuudessa itseämme, voimme löytää monet itsessämme olevat vaiennetut tarinat. Tämän voimme tehdä halutessamme myös minätilojemme avulla, josta voi nousta uusi elämäämme kannatteleva tarina. Voimme oppia lukemaan ja kirjoittamaan kehomieltämme. Sisäisessä teatterissamme on itseään uudelleen organisoiva minätilojen järjestelmä, jota voimme hyödyntää meditatiivisessa transsitilassa.

Joskus ruumiimme oireiden takana voi olla vakava trauma. Jos epäilet sellaista, on turvallisempi työstää oiretta terapeuttisessa ryhmässä tai terapiassa. Tärkeää on, ettet uudelleen traumatisoi itseäsi. Jos kuitenkin päädyt kirjoittamaan, on hyvä muistaa, että ottamalla kokemukseen tunne-etäisyyttä välttämällä samaistumista minätiloihin (katsot tapahtumia etäältä, ulkopuolelta) ja hyödyntämällä fiktion etäännyttävää vaikutusta, voimme pehmentää traumakokemustamme.

Tärkeää on, että traumakokemuksen uudelleen elämisessä annamme lapsellisille osillemme aikuisen läsnäolon, turvan ja hyväksynnän. Kirjoitamme tapahtumasta uuden, onnellisemman tarinan. Vältämme itsemme uudelleen traumatisointia. Jungilainen analyytikko James Hillman on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan eheyttävästä fiktiosta (Healing Fiction).

Omaa prosessiani kirjoittaessa minulla oli rinnallani rakas Siirtolan Isäntä, jolla on runsain mitoin tervettä, lentävää Emäntää tasapainottavaa arkijärkeä. Hän välillä helli minua huumorillaan ja halaili, kun itkin ja kirjoitin. Kun liikumme sisällä kaikkein herkimmillä alueillamme, tarvitsemme toista turvallista ja luotettavaa ihmistä.

Aloita kehosi kielen tulkinta yksinkertaisesta mielikuvaharjoituksesta:

Harjoitus. Sulje silmäsi. Rauhoita itsesi jollakin hyväksyvän läsnäolon menetelmällä, esimerkiksi keskittymällä ulkopuolisiin ääniin, ilman niiden luokittelua, tai syvään rauhalliseen hengitykseen. Etsi kehostasi kipu tai jännityskohta. Jos kipu olisi jonkun värinen, minkä värinen se olisi? Pystytkö muuttamaan sen muotoa? Pystytkö pienentämään sitä? Entä suurentamaan? Pystytkö siirtämään kipua? Jos kipu olisi minätila, niin miksi sitä kutsuisit? Anna kivullesi nimi tulevia keskusteluja varten. Se on eräs minätiloistasi. Voit alkaa käymään tulevaisuudessa Elämän eepoksessasi keskusteluja sen kanssa.

Muista, että aina kannattaa kuunnella myös lääketieteellisen asiantuntijan mielipide fyysisestä vaivastasi. Länsimaisessa lääketieteessä on paljon viisautta, joka kannattaa hyödyntää. Vaikka mielikuvillamme ja sisäisellä dialogilla voimme työstää kipukokemustamme, voi lääketiede antaa joskus jopa elintärkeää asiaa sairaustarinasi biologisesta näkökulmasta. Muista kuitenkin, että sinulla on etuoikeus omaan tarinaasi. Älä anna lääketieteen varastaa sitä. Saat itse valita oman sairaustarinasi, sen,  jonka voit liittää osaksi Elämän eepostasi. Ruumiisi on sinun omaisuutta, eikä kenenkään muun. Nykyään oikeastaan ajattelen, että se on ainut todellinen omaisuutesi, se, johon sinulla on varmasti yksinoikeus.

Suositeltavaa luettavaa: Arthur W. Frank The Wounded Storyteller – Body, Illness and Ethics

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

 

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

  1. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

  1. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

  1. Kuolemanpelon vahenemistä

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.