Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 19

Koska Emännän kirjoittamista ohjaa intuitio, huomaa hän hetkittäin eksyvänsä sivuraiteille. Pääraiteella oltiin Victor Franklinin kohdalla, joten Emäntä palaa nyt häneen. Franklinin tavoin Emäntä ajattelee, että Jumalan valtakunta on sisällä meissä itsessämme ja tämä henki on lähde, joka liittää meidät luontoon, muihin ihmisiin ja koko maailmankaikkeuteen. Tämän lähteen kun Emäntä hetkittäin tavoittaa, tulee hänelle tunne, ettei hän ole enää yksinäinen, sillä sen kautta hän tuntee koskettavansa kaikkeutta, luontoa, menneitä ja nykyisiä sukupolvia. Emäntä on oikeastaan panenteisti; hän ajattelee, että maailma ja sen oliot ovat äärellisiä, mutta koska Jumala on äärettömyys, hän ulottuu myös jokaiseen ihmiseen.

Frank esittää Emännän mielestä todella mielenkiintoisen yhtälön. Hänen mukaansa epätoivo toteutuu yhtälön D= S- M mukaisesti, jossa D tarkoittaa epätoivoa (dispair), S kärsimystä (suffering) ja M merkitystä (meaning). Tämän kun ihminen oivaltaa, hän voi kääntää henkilökohtaisen tragediansa voitokseen. Frankl korostaa sitä, että tämän päivän ihmisen onnettomuudet johtuvat tavallisesti siitä, että hänen elämästään puuttuvat merkitykset. Samalla heiltä puuttuu tarkoitus, minkä vuoksi elää. Hän on oikeastaan päinvastaista mieltä kuin Sartre, joka on sitä mieltä, että meidän täytyy hyväksyä oman elämämme merkityksettömyys. Frankl on sen sijaan muistuttaa, ettemme voi rationaalisesti, ”älyllämme”, tätä merkitystä antaa. Meidän vapauttamme aina rajoittaa biologia, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristömme. Mutta joka tilanteessa meillä säilyy perimmäinen (ultimate) vapaus; vapaus antaa tapahtumille merkityksiä. Jos siis emme voi muuttaa elämäntilannettamme, voimme aina muuttaa asenteemme tilanteeseen.

Victor Frankl kertoo Youtubissa tarinan sukellusonnettomuudessa 17-vuotiaana neliraajahalvaatuneesta potilaastaan. Mies sanoi, että vaikka onnettomuus katkaisi hänen niskanikamansa, se ei katkaissut häntä. Hän jatkoi psykologian opintojaan ja nuori mies päättäväisesti ryhtyi auttamaan muita neliraajahalvaantuneita ihmisiä.

Seuraavassa yhteen veto Victor Franklin ajatuksista elämän merkityksellisyydestä:

1) Elämällä on kaikissa olosuhteissa tarkoituksensa, jopa kaikkein karmaisevimmissa tapauksissa.
2) Ihmisen elämän tärkein motivaatiolähde on löytää elämälleen tarkoitus.
3) Ihmisillä on vapaus löytää merkitys tekemisilleen ja kokemuksilleen, ja heillä on mahdollisuus äärimmäisessä kärsimyksessäkin valita, minkä näkökulman he ottavat tilanteeseen.

Victor Frankl oli syvästi uskonnollinen juutalainen, mutta hän korosti, että uskonnon harjoittaminen on aina ihmisen yksityisasia. Franklille rukous, rakastelu ja kuoleminen olivat ihmisen intiimeimpiä tapahtumia, yksityisyyden reservaatteja. Ehkä se minkä länsimaissa on 1900-luvulla ollut kadoksissa, on elämän pyhien asioiden kieltäminen? Maallistumisen ja materialistisen maailmankatsomuksen myötä olemme olleet kadottamassa elämän pyhyyden, mikä voisi olla selitys nykyiselle ekologiselle tilanteellemme. Emäntä näkee Franklin ajattelussa sukulaisuutta Sören Kierkegaardin ajatteluun. Hänhän väittää, että uskonnon harjoittaminen on intohimoista subjektiivisuutta.

Emäntä on huomannut, että on ihmisiä, jotka uskovat, että elämän tarkoitus löytyy Jumalasta ja on toisia, jotka ajattelevat, että mitään tällaista tarkoitusta ei ole, vaan ihminen itse luo elämälleen tarkoituksen. Siirtolan Emäntä on oikeastaan näitä molempia. Emännässä on osa, joka pitää Jumalaa vain käytännöllisenä ”hypoteesinä”. Hänessä on myös osa, joka uskoo, että Jumala on ihan oikeasti olemassa. Oli miten oli, Jumala, Hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa välinen ristiriita, on Emännän eräs tärkeimpiä luovuuden energian lähteitä. Kirjoittaminen on Emännän meditointia, lectio divinaa, kellumista erilaisten näkökulmien välisessä todellisuudessa ja niiden rikkaissa tulkinnoissa. Jumalan parodoksaalisuus on asia, jonka avulla hän kykenee työskentelemään luovasti oman elämänsä merkityksien kanssa.

Siirtolan Emännän järkeen sopii erinomaisen hyvin myös Victor Franklin ajatus mielenterveydestä. Hänen mielestään kun ihmisen mielen tervehtyminen edellyttää, että ihminen on selvillä oman elämänsä tarkoituksesta. Emäntä ehkä laajentaisi tämän vielä koskemaan koko terveyttä: Ihminen voi olla terve fyysisestikin vammautuneessa kehossa, kunhan hän saa toteuttaa elämässään edelleen omaksi katsomaansa tarkoitustaan. Terveys on sopeutumista elämän realiteetteihin, joita joskus voimme lääketieteen avulla muuttaa paremmaksi. Franklin mukaan elämän merkityskokoelma yhdelläkään samanlainen. Emäntä ajattelee saman niin, että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, jota hän voi aktiivisesti olla rakentamassa. Se on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Lisäksi tämän tarinan tarkoitus voi muuttua elämän eri vaiheissa.

Tästä Victor Franklin ajattelumallista Emännälle tulee mieleen psykohistorioitsija Robert Jay Liftonin proteaaniminuus. Jay Lifton on tutkinut erityisesti sodissa olevien ihmisten persoonallisuuksia. Proteaaniminuuden metaforisen olemuksen ja nimen hän on lainannut Proteukselta, Odysseyksen meren jumalalta. Proteus, joka ottaa ensimmäiseksi leijonan muodon, sitten käärmeen, myöhemmin leopardin, villisian, liikkuvan veden ja suuren vihreän puun. Tämä meren jumala pystyi muuttamaan näissä ilmiasuissa muotoaan. Robert Jay Lifton ottaa virtaavan eri olomuotoihin muovautuvan identiteetin ja sen toiminnallisen viisauden vertauskuvalliseksi lähtökohdaksi Proteuksen.

Kuolema ja uusiutuminen, minuus selviytyjänä, on proteanismin metaforinen ja psykologinen lähtökohta. Kuolema koskettaa aina ihmistä, kun ihminen tästä selviää, tulee hänestä selviytyjä. Tämä selviytynyt uusi itseys ei ole muodoltaan enää entisenlainen. Kuoleman kosketettua joutuu ihminen työllä ja tuskalla rakentamaan uudelleen minuutensa. Muodonmuutokseen liittyy usein erottamattomana osana ahdistus ja suru, koska ihminen menettää prosessissaann jotakin vanhaa, hänelle tärkeää ja turvallista. Mikäli ihminen tuntee itsensä voimattomaksi psyykkisen kuoleman tilanteessa, saattaa hänestä tulla ”psyykkisesti puutunut” (psychic numbing), ihminen menettää yhteytensä tunteisiinsa. Tämä on tietenkin myös eräänlainen ”dissosiatiivinen” (ihminen sulkee osan itseään tietoisuuden ulkopuolelle) sopeutumismekanismi, joka auttaa ihmistä selviämään vaikeista elämän tilanteista. Hänellä ei ehkä ole sillä hetkellä valmiuksia kohdata tätä osaansa, joka kuitenkin valitettava usein palaa epätoivottuna ”haamuna” mieleen sabotoimaan elämää. Psyyke ikään kuin pelaa paineen alla itselleen aikaa selviytymiseen irrottamalla osiaan minuudestaan.

Siirtolan Emäntä tulkitsee Liftonia siten, että viimeinen kuolemamme ei ole ensimmäinen kuolemamme. Ihmiset kuolevat ja uusiutuvat monta kertaa elämässään. Kun kohtaamme kuoleman kauhun, voimme siinä tilanteessa joko avautua tai sulkeutua. Silloin kun ihminen löytää oman minuutensa vakaat kulmakivet, voi ihmisen minuus siirtyä vapaaseen virtauksen tilaan, jossa identiteetti muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tapaansa olla olemassa. Mielikuvituksen avulla hänestä syntyy joustava minuus, joka globaalisessa monikulttuurisessa todellisuudessa ei ole huono asia. Hän alkaa virtauksessa ”tappamaan aikaansa”, jotta hän ei tuntisi oloansa pitkästyneeksi. Vain ”fundamentalistinen minuus” takertuu epätoivoisesti johonkin pysyvään totuuteen, juuri tähän rantavesien kaislikkoon, josta jo aikaisemmin oli puhe.

Franklin sai auktoriteettinsa kuolema-ajatuksiinsa omista keskitysleirikokemuksistaan. Hän uskoi, että kaikesta huolimatta, olkoon elämä kuinka hirveää tahansa, sille voi löytää tarkoituksensa. Keskitysleiriolosuhteissa, kun merkityksenantoa oli rajoitettu, Frankl väittää monen juuri oppineen uskomaan Jumalaan. Frankl korostaa sitä, että elämäntarkoitus ei ole keksimistä, vaan se on löytämistä. Niinpä, ajattelee Emäntä. Hänelle elämä kun on suuri arvoitus, jota hän yrittää koko ajan ratkaista. Mielekäs elämä ei merkitse Emännälle sitä, että hän ratkaisee elämän arvoitukseen. Sen sijaan elämän merkityksellisyys syntyy Emännälle taukoamattomasta uusien raanun kuvioiden etsinnästä, erilaisten mielenkiintoisten lankojen ja värien löytämistä. Uudet kuviot tuntuvat nostavan häntä koko ajan uusille ymmärryksen tasoille.

Franklin mukaan ihmisen henkilökohtaista tarkoitusta ohjaa ”ylitarkoitus”; Frankille itselleen ja Emännälle se näyttäisi olevan Jumala. Se on tarkoitus, jota emme koskaan voi rationaalisesti ajattelullamme tietämään, vaan joudumme sen hyväksymään ja ottamaan sen vastaan. Sören Kiekegaardin ajattelussahan tässä kohtaan on uskonhyppy – ihminen joutuu tunnustamaan uskovansa johonkin absurdiin ja epärationaaliseen, joka kuitenkin antaa elämälle toivon ja sen koherenttisuuden.

Franklille uskonto edustaa uskoa elämän ylitarkoitukseen. Omatunto on eräs tämän ylitarkoituksen ilmenemismuoto. Mikäli Emäntä nyt oikein ymmärtää Frankliä, henki omatuntona on ihmisessä tämän ylitarkoituksen ulottuvuus. Henki ihmisessä ei ole koskaan sairas, mutta ihmisen sielu ja keho voivat sitä Franklin mukaan olla. Ehkä tämä ylitarkoitus on se, joka auttaa meitä saavuttamaan juurevuuden kokemuksia, tunnemme, että olemme osa eettistä, rakastavaa globaalia yhteisöä, luontoa ja maailmankaikkeutta?

Ehkä silloin ihmisen ei ole hyvä kuolla, kun hän ei ole tuntenut toteuttaneensa tätä omaa aidointa elämänsä tarkoitusta. Hän ei ole saanut kokea olevansa osa jotain suurempaa suunnitelmaa, ylitarkoitusta. Toki jokainen voi valita myös ”sartrelaisen” elämäntavan, jossa hän ajattelee, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Emännän mielessä tällainen elämä tuntuu kuitenkin raadolliselta. Hän miettii, että Franklin käsitteitä käyttäen hänen oma sieluruumis oli sairas siihen saakka, kunnes hän tavoitti kosketuspinnan henkeen. Tämän kosketuksen jälkeen hän on huomattavan paljon valmiimpi elämään ja kuolemaan kuin koskaan aikaisemmin. Hän kun kokee nyt saaneensa toteuttaa vihdoin, hengen kosketuksen kautta, oman elämänsä luovaa uutta hakevaa muotoa.

Frankl erottaa ehdottomasti toisistaan yliminän, siis kulttuurin luoman sisäisen äänemme, omatunnosta. Yliminä meissä välittää perinteisiä yhteiskunnallisia tapoja ja normeja. Jospa se muokkaa meistä juuri näitä massaihmisiä, rantakaislikkoon takertujia, miettii Emäntä. Kun ”uskova” ihminen käy keskusteluja Jumalan kanssa, käy hän keskusteluja juuri omatuntonsa, ylitarkoituksen, yliyksilöllisen hengen ilmenemismuodon kanssa. Juuri omatuntomme voi irrottaa meidät yliminämme otteesta. Näinhän kävi Emännällä omassa Mielentilojen Treenissään – hän sanoutui irti massaihmisen elämästä, ja siirtyi elämään omaa ainutkertaista elämäänsä. Hän kieltäytyi enää elämästä yliminällensä alistettua sisäistä ahdistusta tuottavaa entistä elämäänsä. ”Uskoon tulo” oli siis oikeastaan Emännälle siirymistä yliminän kuuntelusta omantunnon kuunteluun. On tietenkin ihmisiä, jotka eivät tavoita tätä hengen yliyksilöllistä luonnetta. Heiltä puuttuu eräs elämän ulottuvuus. Sekä ateisteja että uskovaisia vaikuttaa kuitenkin olevan moneen lähtöön. Emäntä huomaa esimerkiksi olevansa ”ateistipoikansa” kanssa monesta asiasta enemmän samaa mieltä kuin joittenkin autoritaarisesti uskonnollisten ihmisten kanssa.

Tämä omantunnon yliyksilöllinen olemus sopii oikein hyvin tällä hetkellä Siirtolan Emännän maailmankuvaan. Yliyksilöllinen omatuntomme ohjaa elämämme ainutkertaista perimmäistä eettistä ja esteettistä tarkoitusta. Kun kuolemme, siirrymme Frankin mukaan toisenlaiseen hengen todellisuuteen. Laadultaan tämä todellisuus on täysin erilaista kuin maallinen elämämme, joten siitä ei kannata oikeastaan sanoa mitään. Henki meissä, ei koskaan kuole, koska se on olemukseltaan yliyksilöllinen. Sen sijaan sielu ja ruumiimme kuolevat.

Maallisessa elämässämme olemme vastuullisia yksilöitä juuri omantuntomme kautta. ”Frankiläisittäin” omatuntomme on Jumalan ääni meissä. Emäntä ajattelee, että ongelma on, kuinka erottaa ”yliminän” ja ”puhtaan omantunnon” ääni? Hän on ratkaissut asian tällä hetkellä niin, että omantunnon ääni lisää maailmassa aina rakkauden määrää. Mikäli ääni käskee meitä esimerkiksi väkivaltaan tai sortamaan vähemmistöjä, Emäntä uskoo, että kysymyksessä on ”yliminän” eikä ”omantunnon” ääni. Ehkä sekä ”uskovainen” että ”ateisti” voivat totella yliminää, luullen tottelevansa omaatuntoaan? Emännän suussa Victor Franklin omatunto käsite maistuu tutulta ja hyvältä, vähän samalta kuin muisto Itikan mummin rieskasta. Victor Franklin käsitteellistämänä omatuntomme ei vaikuta olevan pelkästään ”moraalin vahti”, vaan se kehottaa meitä elämään merkityksellistä omaa eettistä ainutkertaista elämäämme.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 18

Vaikka tiede kehittyy, kuolema pysyy mysteerinä. Kun pohdimme sen kokemuksellista olemusta, ei ole asiantuntijoita, on vain ihmisenviranhaltijoita. Siirtolan Emäntä on oikeastaan sitä mieltä, että elämän estetiikan kannalta olisi hyvä alkaa järjestää yhä enemmän ” Kuinka valmistautua hyvään ja kauniiseen kuoleman” -kursseja, koska niistä saattaisi ihminen saada erinomaisia eväitä hyvään elämään. Tällä kurssilla kurssilaiset voisivat keskustella muun muassa sellaisten tavallisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet kasvokkain kuoleman kanssa. Toki siellä voisi olla myös monitieteellinen asiantuntijaryhmä, lääkäristä pappiin ja psykologiin, mutta hekin olisivat kurssilla ihan vain ihmisenviranhaltijoina.

Emäntä, jos tällaiselle kurssille pääsisi, haluaisi keskustella muutamasta erityisestä asiasta, täysin tietäen sen, ettei kuolema läheskään aina suju niin kuin ihminen itse valitsisi. Emäntä toivoisi saada jutella tällä hyvän kuoleman kurssilla muiden kanssa siitä, että miten, missä ja kenen kanssa kukin haluaisi kuolla. Emäntä unelmoi, että hänen ympärillään olisi rakastavia ihmisiä, tietysti ainakin lapset ja aviopuoliso, kaunista musiikkia ja kirjanlukija. Emäntä haluaisi uskovaisen veljensä rukoilemaan rinnallensa. Hän on aina osannut rukoilla niin hauskoja rukouksia, että Emäntä voisi leveästi hymyillen kolkutella toiveekkaana Taivaan porttia. Lukija (ehkä joku Emännän pojista?) voisi lukea vaikka 5. kerran Karamzovin veljekset. Tiesitkö muuten, että Leo Tolstoilla oli kuollessaan pöydällä Dostojevskin Karamazovin veljekset? Lisäksi Emäntä haluaisi hyvää fyysistä ja emotionaalista huolenpitoa. Joku välillä paijaisi, silittelisi ja ehkä suukottelisikin (ei suulle, henki voi haista). Tietenkin Emäntä toivoisi riittävän kipulääkityksen, jota hän voisi itse säädellä. Oletko sinä muuten koskaan miettinyt miten haluaisit kuolla?

”Age Concern” tutkimuksessa vuodelta 1999 vanhukset luettelivat hyvän kuoleman piirteitä. Hyvä kuolema tulee niin, että ihminen pystyy valmistautumaan siihen. Ihminen tietää mitä tuleman pitää. Ihminen saa säilyttää arvokkuutensa ja yksityisyytensä loppuun sakkaa ja hän saa valita, missä ja millaisessa ympäristössä kuolee. Tarvittaessa kuolevalla on mahdollisuus valita myös saattohoitokoti. Hyvää kuolemaa ihminen voi jotenkin kontrolloida, esimerkiksi ihminen itse voi säädellä kipulääkityksensä määrää. Hyvässä kuolemassa ihminen saa asiantuntijoilta faktainformaatiota tilastaan tarvittaessa. Hyvässä kuolemassa ihminen saa itse valita ihmiset, joiden kanssa hän haluaa jakaa tämän kokemuksen. Hyvässä kuolemassa ihminen ehtii hyvästelemään läheisensä. Hyvään kuolemaan on valmistauduttu siten, että ihminen on etukäteen antanut ohjeita, joita noudetaan viime hetkillä. Hyvälle kuolemalle ihminen ikään kuin antautuu vapaaehtoisesti, valmiina, eikä kuolevan elämää pitkitetä tarpeettomasti. Emäntä huomaa muuten, että hänen äitinsä saattohoito täytti jotakuinkin kaikki edellä olevat kriteerit. Ehkä siksi kokemus oli valtavasta surusta huolimatta eheyttävä.

Kuoleman edessä me kaikki, ylilääkäristä rekkakuskiin ja kadunlakaisijaan, olemme tasa-arvoisia. Sen edessä olemme ilman naamoitamme. Niin kuin kuolema on henkilökohtainen yksinäinen kokemus, niin on myös elämän merkityksien etsiminen. Kuoleman kasvojen edessä voimme vahvistaa Emännän mielestä omaa ainutkertaista tapaamme elää. Meiltä katoaa tarve rakentaa elämäämme pelkästään ulkoisten symbolien varaan. Onhan tunnettu sanonta, että ruumispaidassamme ei ole taskuja. Kun uskallamme katsoa kuoleman peiliin, näemme, mikä meille on oikeasti tärkeää elämässä.

Vaikka Emäntä arvostaakin ihmisen viranhaltijoita, ei silti käy kieltäminen, että voimme oppia jäsentämään sisäistä todellisuuttamme myös filosofien ja hengellistien isien kautta. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä antamaan sanallista muotoa sisäisille tunteillemme. Filosofit ovat merkitysmaailman taiteilijoita. Emäntä on blogissaan lainaillut kirjailijafilosofeja Sören Kierkegaardia ja Fjodor Dostojevskin varmaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Mutta minkäs Emäntä sille mahtaa, että heidän ajatuksiaan on niin kiehtovaa pyörittää hänen elämän raanun kangaspuissa. Molemmille näille eksistentialismin edeltäjille oli yhteistä, että he kumpikin nauroivat hienoille järjen luomille hallinnan järjestelmille; niiden ”erehtymätön logiikka” kun heti romahtaa joutuessaan kosketukseen elävän elämän kanssa.

Emännällä on tunne, että näillä 1800-luvun mestareilla kummallakaan ei laskelmoiva kylmä järki ollut elämän yläpuolella. Sen sijaan he molemmat arvostivat hyvyyttä ja kauneutta, unohtamatta elämän realiteetteja. Kumpikaan heistä ei ollut siinä mielessä pessimisti, etteivät he olisi uskoneet inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuksiin ihmiskuntaa eheyttävänä voimana. Heidän kritiikkinsä kohdistui nimenomaan typistettyä, torsoa järkeä kohtaan; keikaroivaa, varmaa, itseriittoista ja itsetietoista järjestelmä-älyä kohtaan. Emäntä saa nykyään myös allergisen ihoreaktion tällaisestä älystä, etenkin jos se on ainoa tapa ajatella. Nämä kirjalijafilosofit molemmat uskoivat Emännän tulkinnan mukaan juuri ihmisen henkilökohtaisen luovan esteettisen ja eettisen älyn mahdollisuuksiin. Tämä äly ei tarvitse valmiita järjestelmiä, vaan se itse luo ja uusii niitä loppumattomasti, ikuisena virtana.

Seuraavassa Emäntä yrittää vaihtelun vuoksi tavoittaa muutaman muun ajattelijan ajatuksia kuolemasta. Psykiatri Victor Franklillä, logoterapian isällä, on Emännän mielestä tutustumisen arvoisia ajatuksia kuolemasta. Hänhän itse selvisi aikoinaan natsien keskitysleireistä hengissä. Logoterapiassaan hän yhdistää tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen logotearpiansa sopii myös ateisteille. Juuri tätähän Emäntäkin on yrittänyt vuosikaudet tehdä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hänelle kun faktatieto ei ole tuonut ymmärrystä, mutta sen sijaan kokemus, (hengellinen) filosofia, kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat sitä tehneet.

Franklille elämä oli jatkuvaa perimmäisen tarkoituksen etsimistä. Victor Franklin kirja ”The Man’s Search for Meaning” rankeerattiin yhdeksänkymmentäluvulla New York Timesissa yhdeksi kymmenestä eniten USA:ssa ihmisiin vaikuttaneista kirjoista. Franklin mukaan ihmisen elämää ohjaa merkityksellisyyden tahto. Jos joku ei ole vielä sattumalta huomannut, niin tämähän pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän suhteen. Hänelle kun maailma on jatkuvien merkitysaukeamien aarreaitta. Frankille Jumala oli Jumala meissä (the God within). Kun löydämme Hänet, aukeaa ovi, jonka avulla löydämme elämällemme tarkoituksen.

Emännällä on kokemus omasta elämästänsä, että hänelle merkityksellisyyden kokemus aukesi voimakkaimmin mystisinä hetkinä kirjoittaessa. Nämä kokemukset lienevät hyvin samantapaisia kuin tapulikokemukset, joita ihmiset voivat saavuttaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessaan. Ihminen elää Franklin mukaan aidoimmin ihmisenä silloin kun hän ottaa merkityksien avaamisen elämänsä haasteeksi. Tällainen ajattelu istuu Emännän mieleen kuin puollukkaruissose rönttöseen. Hän ehkä sanoisi vielä hieman toisin tämän saman: ihminen oppii antamaan itseään eheyttävän muodon omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.

Jospa onkin niin, että mitä täsmällisemmin ihminen kykenee erilaisin käsittein tai muodoin jäsentämään omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa eheämmäksi kokonaisuudeksi, sitä paremmin hän voi. Sisäinen ahdistus syntyy siitä, ettemme kykene antamaan merkityksellistä jäsennettyä harmonista muotoa tunteillemme ja kokemuksillemme. Moni meistä löytää vasta epätoivosta, Danten helvetillisestä pätsistä, uuden merkitysavauman elämäänsä, näin käy esimerkiksi parantuvalle alkoholistille.

Paul Ricaeur puhui aikoinaan riitasointuisesta sopusoinnusta. Ehkä eheä ihminen on sellainen? Riitasointuinen sopusointu. Hän hyväksyy elämän absurdiuden ja paradoksit, ja ristiriita on sopusointua tavoittelevan virtauksen energisoiva voima. Onko ilman sisäistä konfliktia luovuutta? Tästä kysymyksestä tulee mieleen eräs kirjailija tuttavani. Hän myönsi, että hän ei oikeastaan halua edes mitään eheyttä, vaan hän elää tieten tahtoen raastavaa elämää. Hän ikään kuin ruokkii riitasointuisuutta luovuutensa voimaksi.