Mindfulness, myötätunto ja toivo

On tärkeää asettaa elämäntyölle tavoitteita.  Syvällinen ja kestävä toivo ei nouse vain tavanomaisista tavoista ajatella päämääriä. Sen sijaan se nousee läsnäolosta ja sen luomasta elämän merkityksellisyyden kokemuksesta ja kutsumuksesta.   Kun emme kontrolloi elämää ja tapahtumia, vaan luotamme, että elämä kantaa pienillä teoillamme kohti visiotamme ja missiotamme, siitä syntyy toivo.

Toivo syntyy siitä, että luotat, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Läsnäolossa luotu visiosi antaa tarvittavaa tilaa toivolle. Voit konkretisoida mielikuvituksesi avulla päämääriäsi pienemmiksi osatavoitteiksi.

Toivo nousee läsnäolosta, mielikuvituksesta ja unelmista, jota täydentää hyvä realiteettitaju. Lempifilosofini Sören Kierkegaard on kirjoittanut: ”Puhun mieluiten lasten kanssa. heistä voi sentään toivoa tulevan järjellisiä olentoja. Mutta ne, joista sellaisia on jo tullut — herra varjelkoon!” Se nousee siitä, että  osaat lasten kaltaisesti mielikuvituksellasi luoda unelmilla erilaisia mahdollisuusikkunoita. Uskallat rohkeasti lähteä elämään erilaisia mahdollisuuksiasi todeksi.

Toivo syntyy siitä, että sinulla on tietoiseksi tehdyt uskomukset, arvot ja visiot elämässäsi, joita kohden ohjaat elämääsi.  Kuolemankin äärellä, sinulla voi olla toivoa. Tällöin toivo löytyy yliyksilöllisistä ikuisista merkityksistä. Läsnäoleva elämä kantaa jokaisessa tilanteessa.

Toivo organisaatiossa lähtee siitä, että sinussa on osia, joiden kanssa olet sinut. Tällainen osa sinua puolestaan on sinut yrityksen arvojen ja visioiden kanssa. Parhaimmillaan työ on oman kutsumuksen todeksi elämistä.  Et elä vain porkkanoilla, vaan kutsumus rakentuu läsnäololle, toivolle ja myötätunnolle.

12167497_10153214471806239_1609950035_n

Energiaasi  valuu hukkaan, mikäli et tunne mukavaksi yrityksen arvioita ja visioita. Tällöin olet joko väärässä työtehtävässä tai väärässä työpaikassa. Joskus  ongelma puolestaan on se, että yrityksen käytäntö ei vastaa sen julkiarvoja eikä visioita. Käytännöt eivät vastaa julkista annettua kuvaa. Tällöin kysymys on huonosta tai epäeettisestä johtamisesta. Tällainen työpaikka voi tuottaa työntekijöissä sisäistä ristiriitaa.

Henkilökohtainen hyvinvointi, myötätunto ja toivo rakentuu monien läsnäolon tutkijoiden mukaan juuri sille, että ihminen tajuaa sen, kuinka oman mielen eriasteisesti ja -lailla tunnelatautuneet kokemustilat ovat vuorovaikutuksessa ympäristön, sisäisen kokemuksen, odotusten ja sosiaalisten tapahtumien kanssa. Sisäisten tilojesi välinen vuorovaikutus ja työtiimisi kanssa vuorovaikutus sujuu jouhevasti ja tietoisesti. Tajuat itse työssäsi, mikä ulkoinen ärsyke laukaisee sinussa tietyn tehottoman ”mindless” tilan, ja osaat tietoisesti valita, haluatko ottaa vastaan sen viestin vai valitsetko toisen tilan.  Voit tietoisesti samaistua sellaiseen , joka sopii sosiaaliseen tilanteeseen parhaiten ja kykenee läsnäoloon.  Et reagoi reaktiivisesti vaan proaktiivisesti, harkiten.

Ideaalisessa Toivon organisaatiossa työntekijät toteuttavat kutsumustaan. Tosiasia kuitenkin on, että tämä on vain ihanne, jota kaikki ihmiset/organisaatiot eivät onnistu koskaan täydellisesti toteuttamaan. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen yksilöinä ja yhteisöinä. Tietoinen läsnäolo voi kuitenkin antaa meille keinot ihanteemme lähestymiselle.

Kun toivottomuus meinaa iskeä, huomaat,  osaat valita läsnäolon. Tämä ei ole aina helppoa tehtävä. Tiedän sen kaksi kertaa syöpädiagnoosin saaneena.  Hetkeksi voivat elämäsi käsikirjoituksen konsptit mennä sekaisin.  Voi iskeä vaikka pelko- jopa kauhutila. Olemisen kriisi. Läsnäolon taitojen kartuttua on mahdollista, että  toivosi palautuu nopeammin: kimmoisuutesi paranee juurevuutesi avulla.

Toivon organisaatiossa mindfulness ilmenee hyväksyvän läsnäolon älykkyydellä ja tunnetaidoilla. Läsnäolo on ankkuroitava käytännön todellisuuteen. Hyväksyvä läsnäolo työssä on on sitä, että  otat huomioon toisen ihmisen erilaiset unelmat ja toiveet. On haastava olla myötätuntoinen erilaisia ihmisiä kohtaan.

Tietoisuustaitojen harjoitusten kautta tulet tietoiseksi, siitä, kuinka sisälläsi toimii erilaisia rinnakkaisia opittuja kokemustiloja käyttäytymismalleineen,  jotka vaikuttavat itsehyväksyntään ja -luottamukseen sekä sosiaalisiin taitoihimme.  Nämä mielen tilamme, vaikuttavat vuorovaikutuksemme luonteeseen ja elämämme tyytyväisyyteen.  Kun tunnistat hyväksyvän läsnäolon ilmapiirissä  ylimielisyytesi, perfektionismisi, omahyväisyyteesi jne. huomaat, sinun ei tarvitsekaan antaa valtaa niille.  Sen sijaan voit olla valita itsesi toisin.

Myötätunnon, toivon ja myötätunnon harjoittaminen on erityisen tärkeää nykyisessä epävarmassa työelämässä.  Kun näitä taitoja olet hankkinut itsellesi, et rakenna elämääsi katoaville arvoille, vaan kestäville arvoille. Näin voit selvitä vaikeistakin elämäntilanteista. Yhä useammalle perustoimeentulon lisäksi on tärkeää, että elämässä saa elää omia todellisia elämänarvoja mielekkääksi käytännön elämäksi.

Kun onnistut yhdistämään erilaiset tilasi läsnäolevasti, huomaat yliyksilöllisen olemuksesi:   Olet pieni mutta merkityksellinen luontokappale muiden loputtomien olentojen joukossa ja historiallisessa ketjussa. Olet osa ihmiskunnan ja luonnon ikuista jatkumoa.

Toivovalmennuksesta® – mindfulnessia organisatioon tietoisuustaitokoulutuksesta – lisää tietoa täältä.

Luettavaa:

The relationship of hope to self-compassion, relational social skill, communication apprehension, and life satisfaction
Laura R. Umphrey · John C. Sherblom

Mainokset

Hypnoterapian lääketieteellinen käyttö nr. 2

Aikaamme leimaa uusi ihmiskuva

Tämän toisen lääketiedettä ja hypnoterapiaa koskevan bloggaukseni aloitan pienellä filosofiapläjäyksellä.

Se, mitä tämän päivän maailmassa kaiken informaatiotulvan keskellä tarvitaan, on paitsi luovuus myös hyvä realiteettitaju. Itse ajattelen filosofisesti niin, että postodernille ajalle oli tyypillistä ”kaikki käy”-mentaliteetti. Karrikoiden kuvaisin tätä, että huonolla realiteettitajulla varustettu postmoderni ihminen saattaa turvautua vaikka syöpänsä hoidossa kritiikittömästi pelkkään enkelihoitoon ja soodaan, sen sijaan, että ottaisi vastaan näyttöön perustuvia hoitoja.

Transmodernilla uuden ajan ihmisellä on paitsi luovuutta ja mielikuvitusta, myös hyvin kehittynyt realiteettitaju. Hän on valistunut ja tutustunut erilaisia viisausperinteitä edustaviin hoitomuotoihin. Mikäli hän valitsee muun kuin näyttöön perustuvan hoidon, hän on tietoinen ottamastansa riskistä. Täysin järjissään oleva ihminen voi valita syöpänsä hoitamiseen elävän ravinnon, mielikuvaharjoitukset ja meditaation. Itse en uskaltaisi tällaista suositella syöpähoidoksi kenellekkään, mutta ymmärrän hyvin, että joku tällaisen valinnan saattaa tehdä.

Transmoderni ihminen tekee tietoisia valintoja. Vaihtoehtohoidot valinnut henkilö tiedostaa, että hintana valinnasta voi olla suurempi riski hengenlähtöön, sillä kokemuksellista selvää näyttöä tällaisten menetelmien toimivuudesta ei tietääkseni ole. Transmodernilla ihmisellä on laaja tietämys asioista, ja hän kykenee kriittiseen, monipuoliseen, reflektoivaan ajatteluun. Hän ymmärtää, että on muutakin viisautta kuin vain näyttöön perustuvaa länsimaista tiedettä. Transmodernilla ihmisellä ei ole modernin ihmisen auktoriteettiuskoa, mutta ei myöskään postmodernin ”kaikki-käy”-menttaliteettia.

Transmoderni ihminen yhdistää, integroi, sisällä itsessään sitä, minkä länsimainen tiede on pirstonut. Hän kasvaa vähitellen aidosti itseohjautuvaksi, kypsäksi, vastuun omasta terveydestä ottavaksi ihmiseksi. Tällainen ihminen on todellisen asiakaslähtöisen lääketieteen ytimessä.

Se hypnoterapiasuuntaus, johon eniten olen paneutunut, eli minätilojen terapia (Ego State Therapy), lähtee liikkelle ajatuksesta, että tietoisuutemme eri osat – minätilat – edustavat meissä erilaisia maailmankatsomuksia. Sen ihmiskuva on siis pluralistinen. Meissä jokaisessa on sisällämme ikään kuin monta pientä ihmistä omine maailmankuvineen.

Tärkeää on, että minätiloissa on myös vahvoja, turvallisia, terveen realiteettitajun omaavia aikuisia tiloja. Joskus vasta terapian kautta tällaisia osia ihmiselle kehittyy.  Minätilojen näkökulmasta ihminen voi hyvin, kun hän on työstänyt omien minätilojensa väliset ristiriidat, ja näin saavuttanut jonkin asteisen sovun itsensä kanssa.

Hypnoterapia on suggestioita ja asiakkaan luovuutta hyväksi käyttävää lyhytterapiaa

Se kuinka itse käytän hypnoosia, on kuvattavissa seuraavasti: Hypnoosi on interaktiivista mielikuvaharjoittelua, jossa asiakas on rentoutuneessa ja keskittyneessä tilassa. Tässä harjoittelussa pyrin auttamaan ja ohjaamaan ihmistä kohden itsetuntemusta. Pyrin tarjoamaan asiakkaalle itselleen työkaluja, joilla hän itse voi lisätä oman tietoisuutensa ohjausta. Olen usein pohtinut sitä, että meillä on ollut kummallinen kulttuuri. Suuri osa ihmisiä elää koko elämänsä antaen tietoisuutensa olla autopilotin ohjauksessa. Tällöin erilaiset tunnetilat ohjaavat ihmistä eikä ihminen tilojaan.

Hypnoositila eli ”transsi” mahdollistaa oman sisäisen kokemusmaailman näkyvämmäksi tekemistä, jolloin tietoisuuden sisältöä on mahdollista järjestää uudelleen tavalla. Tämä mahdollistaa uuden suhteen maailmaan ja tätä kautta myös erilaisen kokemisen tavan.  Kysymys on siis vaikkapa menneiden kokemusten uudelleen elämisestä vertauskuvallisesti ja kokemusten uudella tavalla jäsentämisestä.  Hypnoosi hyödyntää muistimme epätäydellisyyttä ja sen vertauskuvallista ja symbolista luonnetta.

Itsetuntemustyötä tehdään transsissa asiakkaan luovuutta, kekseliäisyyttä ja  mielikuvitusta hyödyntäen. Itse ajattelen hypnoterapeutin olevan opettaja, joka tarjoaa asiakkaalleen keinoja ja välineitä itsetuntemukseen. Tätä kautta ihminen voi kasvaa aidosti itseohjautuvaksi, oman itsensä asiantuntijaksi.

Hypnoterapiassa pyritään tavoittamaan tunnekokemus (esimerkiksi sosiaalinen pelko), jota voidaan sitten käsitellä vertauskuvallisesti tai symbolisesti. Hypnoositilassa on mielikuvituksen avulla mahdollista elää uudelleen kokemuksia siten, että ne niiden merkityssisältö muuttuu myönteisemmäksi. Pyrkimys on löytää yhdessä joskus vaikkapa sosiaalisen pelon lähtökokemus, ”alkusiemen” (esim. koulukiusaaminen). Tämä tapahtuma voidaan editoida uudelleen merkityseltään myönteisemmäksi. Huiputamme alitajuntaamme. Se on veikeä kaveri, koska se ottaa pilamme todesta. Voimme muuntaa näin tunnekokemustemme latausta.

Kysymys on siis oikeastaan kokemuksellisesta oppimisesta:  Ihminen oppii paremmin tunnistamaan tunteitaan ja kokemuksiaan sekä kykenee ilmaisemaan niitä paremmin, avaten tunnelukkoja ja löytäen tapahtumille uusia merkityksiä. Ihminen voi purkaa muistojensa tunnelatausta turvallisesti hyödyntäen mielikuvituksen tuomaa tunne-etäisyyttä. Meidän ei tarvitse elää inhorealistisesti menneisyyden kokemuksia vaan voimme pehmentää kokemuksiamme mukkaamalla niitä mielikuvituksellamme symbolisiksi tarinoiksi.

Hyvin monet hypnoterapeutit opettavat tänä päivänä asiakkailleen itse-hypnoosin lisäksi myös muita tietoisuustaitoja, kuten hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.  Näin hänen itseohjautuvuutensa, ja tätä kautta vastuu omasta terveydestään, lisääntyy.

Tavallisesti istuntoja pidetään hypnoterapiassa 3-8.  Tulokset tulevat yleensä nopeasti, jos niitä on tullakseen.

Hypnoterapiasta ja kivusta

Kun kipukokemustamme analysoidaan, on tärkeä ymmärtää tämä: Kipu ei ole vain kipuaistimus, jonka hermot välittää. Sen sijaan se on kipukokemus, johon aivomme integroivat paljon muutakin informaatiota, joka se puolestaan riippuu aikaisemmista ehdollistumistamme: uskomuksistamme ja odotuksistamme. Erityisesti krooninen kipu on kokonaisvaltainen biopsykososiaalinen ilmiö, jonka suurutta tutkimusten mukaan terveydenhuollonhenkilökunta yleensä aliarvioi.

Hypnoterapiaa, ja sen lähisukulaista, hyväksyvää läsnäoloa, voidaan käyttää molempia kivun hoidossa. Se mihin hypnoosi vaikuttaa erityisesti, on kivun henkilökohtainen kokemus eli kärsimys. Kivusta kärsivä oivaltaa, että hän voi muokata kipukokemustaan, vaikka ei voikaan aina poistaa koko kipua.  Masentunut kokee kivun voimakkaampana kuin rakastanut. Kärsimyksen emotionaalisesta luonteesta kertoo myös esimerkiksi se, että nivelrikosta kärsivillä henkilöillä, jotka ovat onnellisessa avioliitossa, on vähemmän särkyjä kuin heillä, jotka ovat onnettomassa avioliitossa. Tunnetilamme vaikuttavat kärsimykseemme, ja muuntuneissa tajunnantiloissamme voimme oppia säätelemään tunnetilojamme, jolloin kivun kärsimysluonne muuttuu.

Lääkäri ja hammaslääkäri ovat keskeisessä asemassa potilaansa kipu- ja sairauskokemuksen muokkauksessa. Kelley Woodsin ja Michael Ellnerin sanoin (Hope is Realistic – A Physcicians Guide to Helping Patients to take Suffering out of Pain), hyvä uutinen on se, että lääkäri voi omalla levollisuudellaan ja stressitömyydellään vaikuttaa potilaan levollisuuteen ja stressittömyyteen. Lääkärin oma levollinen mielen tila mahdollistaa terapeuttisen ilmapiirin paranemiselle. Lääkäri ja potilas ovat oikeastaan yhteisessä ”parantavassa transsissa” silloin kun tunne- ja informaatiomolekyylit virtaavat puolin ja toisin vapaasti.

Kelley Woods ja Michael Ellner kuvaavat, kuinka voimme opettaa potilaitamme puhumaan toivon kieltä. Väärä toivo on sitä, että ihmisellä on epärealistisia odotuksia. Toivon kieltä voi oppia puhumaan esimerkiksi siten, että ihminen leikkii parantuvansa. Joskus hyväennusteisessakin syövässä ennuste nimittäin huononee, kun ihminen menettää sisäisten ristiriitaisten tunnetilojensa vuoksi toivonsa. Tässä tilanteessa voi oppia ”leikkimään parantumista”, mikä puolestaan vähitellen voi muuttua oikeaksi toivoksi. Leikillisyys ja huumori ovat sallittuja kivun hoidossa.

Kyky leikkiin onkin usein ongelmanratkaisutaitojemme kehitymisessä vähintään yhtä tärkeää kuin taito ajatella järkevästi. Itse ajattelen, että nk. toivottomassakin tilanteessa ihminen voi oppia leikkimään eheytymistä, eli löytämään toivoa loppuelämäänsä henkisistä ja hengellisistä elämän merkityksistä.  Uskonnot tarjovat meille tämän mahdollisuuden. Voimme valita, lähdemmekö täältä toiveekkaina, elämäämme kiittäen vai kiroten.

Joskus sillä, että kärsimyksemme vähenee, voi olla tärkeä merkitys fyysisessä paranemisessamme. Immuunivasteemme saattaa turhan stressin poistuessa parantua. Ruumiimme ja mielemme eivät ole erillisiä osia, vaan ne ovat osa samaa kokemusta.

Kuten jokainen meistä tietää, toisinaan on niin, että sairaus on kohtalomme. Emme koskaan fyysisesti parane sairaudestamme tai kivustamme. Hypnoosin, itsehypnoosin, erilaisten mielikuvaharjoitusten, meditaation ja rukouksen avulla kärsimyksemme voi vähentyä, mikä puolestaan parantaa elämänlaatuamme sairautemme kanssa.

Teemme sairaudestamme ystävää, emmekä kadota toivoa kuolemankaan edessä elämästämme. Tämä ei tietenkään aina ole helppo tehtävä. Joskus se voi tuntua jopa mahdottomalta. Silti kun tässä onnistumme, paranee elämänlaatumme huomattavasti.  Väitän, että ihminen joka osaa elää, osaa myös kuolla.

Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta hypnoterapia auttaa ihmistä antamaan sairauskokemukselle merkitystä. Lääkärin oma mielen tila, itsetuntemus ja kommunikaatiotaidot vaikuttavat sekä hänen omaan identiteettitarinaansa kuin myös potilaan sairaustarinaan. Lääkäri voi parantaa omaa itsetuntemustaan paitsi opiskelemalla hypnoosia ja hyväksyvää läsnäoloa, myös  narratiivisesti, luovan reflektoivan kirjoittamisen kautta.

 

Lääkäri, joka riisututtaa meitä alastomiksi

Pukeudun rennosti, en liikemiesmäisesti. Tavallisesti vedän levikset ja clogsit jalkoihini. Potilaat pitävät minusta sellaisena kuin olen. Viimeissä kiitoskortissani lukee: ”On kiva tavata lääkäri, joka on oikea ihminen ja persoonallisuus.” Unohda amatillinen etäisyys. Ihmiset haluavat ammatillista läheisyyttä.”

I dress casual, not corporate. Mostly Levis and clogs. Patients like me to be me. A recent thank-you card reads: “It’s so refreshing to meet a doctor who is a real person with a real personality.” Forget professional distance. Let’s be real. Professional closeness is what people want.

Tämä lääkärinainen kertoo riisunnuttaneensa 20000 ihmistä alastomiksi – rakastajiensa lisäksi. Ted-videossa hän jälleen kertoo teemasta, ruohonjuuritason liikehdinnästä,  josta kirjoitin jokunen viikko sitten. Kuten tekstissäni tällöin totesin, elämme transmodernin muutoksen keskellä – myös lääketieteessä.

Pamela Wible haluaa olla mukana muutoksessa, jossa lääketieteestä jälleen tulee tomintaa, jossa  kansalaiset tuntevat tulevansa eheyttävästi, kokonaisvaltaisesti  (healing)  kohdatuksi. Suuri osa potilaista Wimblen mukaan ei enää halua ammatillisesti etääntyneitä lääkäreitä, vaan he haluavat ihmisiä, tavallisia oikeita, aitoja, käsin kosketeltivia  persoonia ja terveydenalan ammattilaisia  hoitamaan itseänsä.

Ruohonjuuritason liikedihtää Pamela Wimble kutsuu ”disintermediaatioksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän poisti ”välikädet” vastaanotoltaan sekä vähensi byrokratiaa. Hän sanoo tekevänsä lähestulkoon kaiken itse. Hän vie esimerkiksi itse roskansa roskikseen. Koska hänellä ei ole työntekijäkuluja, hänen hintansa ovat superalhaiset:  Vastaanotolla käy köyhät ja riikkaat, ihmiset, joilla on vakuutukset ja myös he,  joilla ei ole vakuutuksia. Pamela huomasi, että hän ei tarvitse tavallisesti muuta kuin stetoskoopin. Hän sanoi, että tämä apuväline riittää 85 %ssa hänen potilaitaan.

Eräs asia, joka sai Pamelan heräämään, oli se kun kolme hänen tuntemaansa kolleegaa teki itsemurhan. Samana vuonna 400 lääkäriä poistui Tuonelaan oman käden kautta. Hänen visionsa on, että luodaan asiakkaiden rakentama perusterveydenhoitojärjestelmä, ja samalla sellainen, jossa lääkäritkin viihtyvät. Asiakkaiden viisautta ei tule aliarvioida.

Pamela kertoo tarinan asiakkaastaan, joka tuli vastaanotolle jalkakivun vuoksi. He eivät olleet koskaan tavanneet aikaisemmin.  Naurua riitti siinä määrin,  että hän unohti tutkia sairaan jalan. Surkeena hän soitti jälkeen päin  potilaalle, ja pyysi anteeksi kömmähdystä. Nainen vastaisi tähän, että ei se haittaa, jalka oli parantunut.  Pamela sanoo, että ehkä yhdessä nauraminen joissain tilanteisssa voi olla yksi osa ihmisen hoitamista.  Pamela, muuten huomasi, että hän ei tarvitse yleislääkärinä tavallisesti muuta kuin stetoskoopin, 85 % potilaista tämä riittää. Kun kuuntelee potilaan tarinan, löytyy siitä tarvittavat tiedot hoitotoimenpiteisiin.

idealmedicalcare.org

”Tiedäthän, onnellisuus on tarttuvaa….!”, tokaisee tämä nainen. Pamela Wiblellä on omat ideaalisen lääketieteen sivut täällä.

Tähän en osaa muuta listätä, kuin että minustakin tuli huomattavan paljon onnellisempi hammaslääkäri, kun lakkasin pukemasta itseäni hammaslääkärin etäännyttävään valkoiseen takkiin.  Olen jäävi sanomaan, säteileekö tämä onni työntekooni.  Itse kuitenkin teen nykyään hammaslääkärini työtä kiitollisena, kun joitakin vuosia sitten olin valmis jo sairaseläkkeelle. Joskus  luova puoli minua häiritsee työntekoani, mutta olen tiedostanut tämän ja yritän tehdä parannusta tässäkin suhteessa. Pitäisi aina muistaa olla henkisesti länsä potilaalleen.

Hengellisyys, henkisyys ja terveys

Siirtolan Emäntä leputtaa hetkeksi aivojaan Pihkalan ja Valtaojan dialogisista pohdiskeluista.

Emäntä on seurannut mielenkiinnolla lääketieteen viimeaikaista kehitystä. Hän on ollut aistivinaan, että terveydenhuollon käytännöissä on tapahtumassa hidas myönteinen muutos kohti kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä. Samaan aikaan kun lääketieteellinen teknologia, genetiikka ja biokemia kehittyvät ja edistyvät, kulkee sen rinnalla toinen virtaus, jota mm. amerikkalaiset Christina M. Puchalski ja Rachel Remen edustavat. Tämän linjan edustajat ovat oivaltaneet, että lääketiede on sekä luonnontieteellistä tiedettä että taidetta, draamaa, jossa hengellisiä tai henkisiä asioita ei tarvitse karttaa.

Rachel Naomi Remen huomauttaa, että kun lääkäri ”korjaa” tai ”auttaa” ihmistä, toimii hän egonsa ohjaamana. Sen sijaan kun lääkäri palvelee potilastaan, hoitaa hän ihmistä koko sielullaan.

Emäntä on sitä mieltä, että lääkärin, myös hammaslääkärin,  on kyettävä hyödyntämään eri egon tilojansa (mielentiloja tai minätiloja). Kun lääkäri tai hammaslääkäri keskustelee potilaansa kanssa hänen kärsimyksestään, täytyy hänellä olla aktiivisena toisenlaiset tietoisuuden tilat kuin hänen pohtiessaan potilaan sairauden biologista puolta. Meidän tulee siis kyetä hyödyntämään egomme eri tiloja, ja toki on hieno asia, jos lääkäri on saavuttanut yksilöitymisessään sellaisen asteen, että hän kykenee irtaantumaan hetkeksi täysin egonsa tiloista. Emännän mielestä on äärimmäisen vapauttavaa, kun hän voi toimia omassa työssään hetkittäin ihmisenä, ilman ”ammattilaisen” professionaalista valepukua. Emäntä kutsuukin nykyään itseään mielummin terveydenhuollon amatööriksi kuin ammattilaiseksi. Amatööri-sanan etymologia kun sisältää rakkauden siihen, mitä ihminen tekee. Hän ei halua olla missään nimessä pelkästään ammattilainen, joka hankki vain rahaa tekemisestään.

Viktor Frankl, holokaustin läpikäynyt psykologi, on sanonut, ettei kärsimys tuhoa ihmistä, mutta ihmisen tuhoaa kärsimys ilman merkitystä. Monilla ihmisillä kärsimyksen merkitys avautuu juuri hengellisyyden kautta. Esimerkiksi raskaiden syöpähoitojen ja sairauden kipujen keskellä, ihminen kärsii  lisäksi usein myös sairauden merkityksen ongelmasta. Tämä oli totta myös Emännän suhteen. Hänellä heräsi syöpähoidon aikana valtava määrä kysymyksiä: ”Miksi tämä tapahtui juuri minulle?” ”Onko koko elämäni ollut naurettavaa urallani kompurointia ja epäonnistuneita ihmissuhteita? Nyt naurettava elämäni päättyy täysin tarkoituksettomana? ” ”Miten käy poikieni, jos kuolen?” ”Onko Jumalaa olemassa, vai katoanko vain johonkin, jättämättä minkäänlaisia jälkiä maailmaan?” ”Jääkö minulta näkemättä lasteni ja lapsenlapsieni elämäntarinoiden käänteet?”

Modernin lääketieteen luoma ilmapiiri ja toimintakulttuuri ei ole perinteisesti kannustanut ihmistä hakemaan vastauksia näihin kysymyksiin. Viime vuosikymmenien maailma on ollut kummallinen.  Moderni materialistinen maailmankatsomus on jyrännyt siinä määrin, että hengellisyydestä/henkisesyydestä on tullut melkeinpä lääketieteteen ammattilaisille tabu, josta ei saa puhua. Uusia suuntauksia on vihdoin ilmassa. Meille syöpähoitoja saaneille järjestetään jo Suomessakin entistä enemmän vertaistukitoimintaa, jossa on mahdollista hakea merkityksiä, myös hengellisiä, omalle sairaudelleen. Emäntä itse kävi läpi oman sairautensa merkityksenannon terapeuttisen kirjoittamisen avulla.

Christina Puchalski käyttää käsitettä ”myötätuntoinen hoito”. Tässä suuntauksessa lääkäri ei ole autoritaarinen torvi, joka tuo esille faktat, vaan hän on aina myös sairaan rinnalla kulkija ja kumppani. Puchalski tuo esille muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Hän väittää, että hengellisyyden harjoittamisen on huomattu edistävän ihmisen paranemista esimerkiksi erilaisista kirurgisista toimenpiteistä. Ylipäätään ihmiset, jotka eivät huolestuneina vatvo asioita, selviävät usein vaikeuksista verrokkeja paremmin. Terveen hengellisyyden rinnalla kulkee siis myönteinen elämän asenne ja toivo, jolla on myönteinen vaikutus ihmisen terveyteen.

Suuri osa ”lumevaikutuksesta” selittynee juuri ihmisen myönteisten uskomusten kautta. Se minkälaisia merkityksiä tapahtumille annamme ei siis ole yhdentekevää terveytemme kannalta. Toimiva lääkäri-potilassuhde edistää Puchalskin mukaan juuri tätä lumetta. Tämä on Emännän hypnoterapeuttina helppo uskoa. Sosiaaliset tapahtumat ja niiden luomat emootiot ja uudet uskomuksemme voivat aktivoida tunnemolekyyylien kautta (emotional molecules, Candace Pert)  geenejämme. Sairaan henkilön myönteinen uskomusjärjestelmä, lääkärin myönteinen uskomusjärjestelmä sekä niiden toimiva vuorovaikutus edistävät siis potilaan kokonaisvaltaista paranemista. Jos ihminen ei parannu, saattaa hän  kuolla sairauteensa eheytyneenä, mikä on aina onnellinen tarinan päätös.

Kun ihminen tajuaa elämänsä pituuden rajallisuuden, tulee monelle tarve saada toteuttaa aidon itseytensä ilmenemismuotoja. Kummallista kyllä, moni ihminen haluasi jäädä jotenkin myös jäljelle jäävien ihmisten muistiin. Puchalski kertoo artikkelissaan esimerkin parikymmentä vuotta vanhasta potilaasta, joka oli kuolemassa rinta- ja munasarjasyöpään. Potilas oli masentunut ja söi masennuslääkkeitä, jotka eivät tuntuneet auttavan. Kun Puchalski keskusteli naisen kanssa, kävi ilmi, että hän oli huolissaan ensisijaisesti siitä, minkälainen muisto hänestä jää hänen kaksivuotiaalle tyttärelleen. Puchalski ehdotti, että hän kirjoittaisi lapselleen muistolehteä (journal writing) ja lisäksi sairaanhoitajat videoivat muistoja hänen lapsilleen. Emäntä ymmärtää hyvin tätä naista. Eiköhän tämä Emännänkin intohimoinen kirjoittamisen johdu  juuri siitä, että hän haluaa jättää lapsilleen ja samalla myös muille ihmisille jäljen itsestään. Voisi ajatella, että kirjoittaminen Emännälle  on kuoleman läheisyyden katalysoima luovuusprosessi.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että kuolevalle ihmiselle on tärkeää elämän viimeisenä tehtävänä luoda hengellinen kaikki palat kohdalleen loksauttava käsitys elämästä. Puchalski lopettaa artikkelinsa seuraavasti:

Hengellisyydellä voi olla tärkeä merkitys siinä kuinka ihminen kohtaa oman sairautensa, menetyksensä tai kärsimyksensä. Lääkäreiden tulisi osoittaa myötätuntoista huomiota potilaan hengelliseen, fyysiseen ja emotionaaliseen kärsimykseen. Tällöin voidaan puhua myötätuntoisesta hoitamisesta. Uskon, että meistä tulee parempia lääkäreitä ja potilaiden kumppaneita heidän elämäänsä ja kuolemaansa, kun kykenemme olemaan myötätuntoisia: Kuuntelemme potilaamme pelot, toiveet ja uskomukset, jotka liitämme osaksi potilaan terapeuttista suunnitelmaa.

Emäntä tietää, että monet suomalaiset lääkärit/hammaslääkärit näin jo tekevätkin, mutta hän uskoo, että modernissa lääketieteellisessä koulutuksessa on tämän suhteen paljon kehittämisen varaa. Toisen ihmisen aidon empaattisen kohtaamisen kautta vapautuva lume-energialla voi olla valtava merkitys potilaan terveyteen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla eheyttämässä potilaan tarinaa, tai hän voi olla raunioittamssa sitä. Ihminen ei ole pelkästään objektiivinen tieteen tutkimuksen kohde vaan hän on aina myös yksilöllinen ainutkertainen tarinansa. Eheyttävän lääkäri-potilassuhteen (healing relationship) luonne ei avaudu luonnontieteellisellä tiedolla, vaan lääkäri joutuu paljastamaan itsensä. Siksi se vaatii harjoittajaltaan paljon, mutta se myös antaa vastalahjana paljon. Molemmat osapuolet, sekä lääkäri että potilas, hyötyvät eheyttävästä vuorovaikutuksesta.

http://www.nourfoundation.com/speakers/christina-m-puchalski-md.html

Kenen elämää elät?

Pienen elämän etsijä kääntyy Jungin ajatuksien puoleen psykoanalyytikko Holliksen kautta  ja kehottaa meitä pysähtymään ja kuuntelemaan sisäistä viisauttamme. Siirtolan Emäntä on  samaa mieltä. Hiljaisuus ja yksinkertainen elämä voivat edustaa psykologisia elementtejä, joissa kykenemme kuuntelemaan moniäänistä luovaa minuuttamme. Meillä ei ole pelkästään sisällämme ”Vanhaa viisasta naista/miestä”, vaan väitän, että meissä on muita arkkityyppisiä hahmoja, kuten Sisäinen lapsi ja vastakkaisen sukupuolen edustaja/edustaja. Kiire on este oman sisäisyyden, omien ristririitaisten minuuksien löytämiselle ja eheytymiselle.

Nykyinen maailmamme on äärimmäisen kaoottinen ja ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. Monet psykoterapeutit ovatkin sitä mieltä (esim. Rita Carter, John Rowan), että aikaisemmin sairaalloisena pidetystä mielen moniosaisuudesta tai monitilaisuudesta onkin tullut normaali selvitymisstrategia tämän päivän ihmiselle. Evoluutio keksii meille uusia selviytymiskeinoja kaoottisessa traumatisoivassa maailmassa. Ehkä juuri siksi roolipeleistäkin on tullut niin suosittuja? Ihmiset voivat mielikuvituksensa avulla irtautua arjesta ja ottaa etäisyyttä ongelmiinsa. Roolipelien fiktiivinen maailma on turvallinen, metaforinen tapa käsitellä ja leikkiä maailman ristiriitaisuuksissa.

Siirtolan Emäntä ei usko, että eheä minuutemme saavutetaan pelkästään tieteen keinoin. Hänen mielestään ainoastaan faktoille rakentuva maailmankuva on karmaisevan kylmä ja kuollut paikka. Tarvitsemme tosiasioiden lisäksi myös taidetta, uskontoja, tarinoita, myyttejä ja satuja. Jungissa Annaa ja hänen ystäviään, myös Siirtolan emäntää, kiehtoo juuri tämä ihmisen luovuuteen uskominen (taidan tästäedes kutsua itseäni aina täällä Siirtolassa kirjoitellessani pelkästään Siirtolan emännäksi, jottei lukija mene aivan sekaisin). Carl Jung rakasti yksinkertaista elämäänsä pienessä vaatimattomassa itserakentamassaan kivilinnassaan.  Hän toteutti siellä yksinkertaista elämäntapaansa, jollaista hänen esi-isänsäkin olivat eläneet. Linnassaan hän kävi läpi suuren osan omaa aktiivista mielikuvitusprosessiiaan ja unien tulkintansa, jotka olivat pohjana hänen seuraaville viidenkymmenenvuoden aikana luomille teorioille.  Unien, valveunien ja  aktiivisen mielikuvituksen maailmamme sisältää  kaikki tarpeelliset vastaukset itseydellemme. Voimme eheyttää itseämme muun muassa kirjoittaen, maalaten, musiikin keinoin ja tanssien. Eheytyminen on myös henkinen ja/tai hengellistymisen polku.

Eikö ole maailman tulevaisuuden kannalta huomattavasti hyödyllisempää, että ihmiset elävät sisäisissä fiktiivisissä pilvilinnoissa tai roolipelien seikkailuissa kuin ekologisesti kestämättömiä tarinoita rakentaen kuluttamalla ja matkustelemalla ympäri maailmaa. Emäntä väittää, että toivo paremmasta tulevaisuudesta ja ihmiskunnan eheytyminen saavutetaan nimenomaan ihmisen luovan vuorovaikutuksellisen monikulttuurisen leikin eikä pelkästään rationaalisen ajattelun kautta. Hän nimittäin uskoo, että ainoastaan löytämällä sovun itsensä kanssa, ihminen voi tavoittaa todellisen armon toista ihmistä ja luontoa kohtaan. Elämä ei ole perimmiltään taidetta eikä tiedettä, vaan se on oman ihmisluonnon toteuttamista.  Kulmakivet aitoon yhteisöllisyyteen sijaitsevat ihmisen sisäisyydessä.

Eikö tämän päivän ihminen keskity liikaa materialistisessa todellisuudessa elämiseen? Jos hän elää fantasiatodellisuudessa, on tämä todellisuus vain virtuaalista, jossa avuton ja yksinäinen ei välttämättä selviä. Ihminen tarvitsee ohjausta, jotta hän voi elää autenttista ja luovaa elämäänsä.

Virtuaalinen todellisuus on pirstoutuneitten ja eheitten ihmisten yhteinen temmellyskenttä. Siirtolan Emäntä uskoo, että juuri virtuualista ulottuvuuttaa tullaan tulevaisuudessa hyödyntämään entistä paremmin myös ihmisen eheytymisen välineenä. Ihminen ei pelkästään puhu itseään eheäksi, kuten terapiassa, vaan hän voi myös kirjoittaa itseään eheämmäksi. Vaikka Emäntä ei usko, että virtuaalinen kosketus koskaan korvaa toisen ihmisen läheisyyttä.

Eettisen ja ekologisen toiminnan lähtökohta on eheytyvä sisäinen maailma. Emäntä on sitä mieltä, että vasta virtauksen eheyttävässä tilassa ihminen elää autenttista omaa elämäänsä. Juuri luovuutemme saa elämän maistumaan elämältä ja pienessä ohjauksessa tai itseopiskellen saatamme pystyä juuri  luovuutemme avulla kääntää psyykeemme pirstaloitumisen voitoksemme. Oletteko huomanneet, myönteisiä pieniä muutoksia on ilmassa? Onko kollektiivinen, yhteisöllinen tietoisuutemme eheytymässä?