William James oli viisas mies

Suurin osa elävistä ihmisistä elää fyysisesti, älyllisesti ja moraalisesti vain hyvin rajoittunutta osaa todellisista mahdollisuuksistaan. Ihmiset käyttävät kovin pientä osaa tietoisuutensa koko kapasiteetista, heidän sielunsa voimavaroista. He elävät vähän samaan tapaan kuin mies, joka käyttää omasta elävästä ruumistaan ihan vain  tottumuksensa vuoksi pelkkää pikkusormeaan. – William James – (vapaamuotoinen käännökseni)

Most people live, whether physically, intellectually or morally, in a very restricted circle of their potential being. They make very small use of their possible consciousness, and of their soul’s resources in general, much like a man who, out of his whole bodily organism, should get into a habit of using and moving only his little finger. – William James –

+

Ruumiimme on tunnetilojemme teatteri

+

William James oli viisas mies. Yhä useammat psykologit ja psykiatrit, joita minä satun lukemaan, viittaavat toistuvasti tähän amerikkalaiseen, 1800-luvun lopulla vaikuttaneeseen, aikaansa edellä olleeseen neroon psykologiin ja  filosofiin. Materialistisen maailmankatsomuksen hegemonian aikoina 1900-luvulla hänet melkein unohdettiin, mutta miehen kokonaisvaltaisesti viisaat ajatukset näyttävät jälleen elävän noususuhdannettansa.

teatteri_jereRuumiimme on tunteittemme teatteri, kirjoitti James aikoinaan. Tunnetilamme sisältö ei ole vain kylmää sanojen kieltä, vaan ruumiimme värittää tunteemme erilaisin emotionaalisin värein. Kun pelkäämme, vihaamme ja rakastamme, ruumiimme puhuu yhdessä ajatustemme kanssa. Ruumiimme tarina kulkee osana identiteettitarinaamme.

Sisäisessä teatterissa harjoittelemme paitsi ajatustemme myös emootionaalisen ruumiin kielemme lukemista. Kun löydämme dialogisen suhteen itseemme, ruumiimme kertoo meille mielikuvin ja kehotuntemuksin tärkeitä asioita meistä. Ongelma kulttuurissamme on vain ollut se, ettei meitä ole opetettu näkemään itseämme ja toisia ihmisiä sydämemme silmin (mindsight, mielinäkö, mielitaju). Ihmiset on opetettu elämään vain hartioidensa yläpuolella.

Tekninen elämän tapamme on leikannut meidät irti ruumiistaamme. Se on tuottanut meissä paljon psykofyysistä pahoinvointia. Emme tunnista emmekä osaa antaa muotoa emotioillemme. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei meille ole näitä taitoja opetettu. Päin vastoin, voisi melkein väittää, että meidät on opetettu pois tästä lahjastamme. Siksi emme osaa kuunnella kehoamme.

Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän kykenee kehittämään ruumiin tuntemuksiinsa ”ohi-kulkutien”. Voimme oppia mitätöimään sitä, mitä kehomme meille kertoo. Tämä tapahtuu kulttuurissamme esimerkiksi epäonnistuneiden kiintymyssuhteidemme kautta. Kadotamme hyväksyvälle läsnäololle rakentuvan dialogisen suhteemme maialmaan.

Kun tunteitamme ja niihin liittyviä kehollisia tuntemuksia ei lapsina peilata aikuisen kokemusmaailmaan,  opimme mitätöimään kehomme viisautta. Tämä kehomme tuntemusten tukahduttaminen tuottaa meissä suuren määrän psykosomaattista pahoinvointia. Myös joillakin lääkkeillä tehokkaasti mitätöimme kehomme viestit.Lääketiede on opettanut meille, että kun meillä on fyysinen vaiva (vaikka päänsärky), on tärkeää tutkiaa, ettei sen takana ole elimellistä vikaa. Tämä on totta, mutta yhtä lailla tärkeää on kuunnella, onko kivulla meille jotain sanottavaa.

Sisäisen teatterin tavoite on  opettaa meitä lukemaan kehomme tunnetiloja, emootioita. Minätilamme ovat aina myös somaattisia. Voimme opetella lukemaan ruumiimme tuntemuksia, jotka paljastavat itsensä esimerkiksi symbolisina mielikuvina. Tunteittemme kanssa kulkevat käsikädessä kehomme ruumiimme kokemukset.

Sisäisessä teatterissa pyrimme päivittämään tai virittämään ruumiimme ja mielemme toinen toisiimme. Sillä vaikka kehomme on viisas, joskus se valehteleekin. Silloin kun emme ole virittäneet itseämme, saattavat esimerkiksi menneisyyden unohtuneisiin, tiedostamattomiin kokemuksiin, littyvät pelkotilat ohjata elämäämme. Emme ole purkaneet vanhoja epäajankohtaisia uskomusjärjestelmiämme. Emme ole löytäneet itsellemme elämäämme kannattelevaa, jatkuvasti itseään virittävää, virtaava eeposta.

+

Ruumiimme ja mielemme on viritettävä toinen toisiinsa

+

Emme työstä pelkotilojamme takana vaikuttavia ehdollistumiamme Sisäisessä teatterissa vain järjen avulla. Sen sijaan teemme itsemme uudelleen virityksen mielikuvituksemme ja järkemme yhteistyössä. Opettelemme läsnäolevasti lukemaan erilaisia somaattisia tunnetiloja ja harjoittelemme niiden virittämistä toinen toisiimme. Psykiatri Daniel Siegelin sanoin: integroimme itseämme. Vaikeimmat pelko- ym. traumaattiset tilat on hyvä työstää yhdessä terapeutin kanssa esimerkiksi kirjoitusryhmässä.

Kun kärsimme vaikkapa hammashoitopelosta, on soittimemme epävireessä. Kehomielemme täytyy virittää uudelleen itseensä ja ulkoiseen maailmaan. Tämä viritystyömme voi vaatia myös konkreettisia toimenpiteitä: Valitsemme hammaslääkärin, joka kuuntelee, mitä meillä on sanottavanamme.

Psykoterapia on tuonut meille paljon tietoa, jota voimme hyödyntää oman tietoisuutemme virityksessä. Vertauskuvat ja tunteensiirtomme tarjoavat meille erinomaisia eväitä kehomielemme viritykseen. Opimme tietoisuustaitoja (minduflness, mindsight) hyväksi käyttäen keskittämään ja tunnistamaan erilaiset somaattiset minätilamme. Löydämme dialogisen suhteen itseemme tunnetiloihimme ja myös ruumiiseemme.  Näin voimme yhtä tietoisemmin valita, minkä tiloistamme haluamme ohjaavan elämäämme. Löydämme virtaavan minuutemme.

Hallitseva minätila on hyvä silloin itsemme kannalta, kun tunnemme itsemme energisiksi ja tunne- ja informaatiomolekyylit virtaavat meissä vapaasti. Kun hallitseva minätila estää vapaata informaatiomolekyylien kulkua meissä, liittyy siihen hyvin usein paitsi ahdistusta myös fyysistä kipua tai jännitystä. Toisaalta on hyvä muista, että uusia taitoja oppiessamme, joudumme menemään välillä epämukavuusalueelle. Uusia käyttäytymismalleja opetellessamme joudumme laajentamaan sietoikkunaamme.

+

Uskonnoista vertauskuvia virtaavaan minuuteen

+

Uskonnoista voimme löytää loppumattoman määrän metaforia, joiden avulla voimme työstää omaa kehomieli-tietoisuuttamme. En kiellä, etteikö buddhalaisuudessa ole paljon viisautta. Koska eurooppalainen kulttuurimme on kristinuskon läpäisemä,  haen itse mieluiten omaan prosessiini merkityksiä kristinuskon vertauskuvista, omien esi-isieni henkisestä perinteestä. Myös Dalai Lama on kehoittanut meitä länsimaisia hakemaan aineksia omaan eettisen elämäntavan toteuttamiseen apua omasta kristillisestä perinteestämme.

En kiellä, etteikö ateisti voisi löytää omaa tapaansa puhua vaikkapa hyväksyvän läsnäolon  kautta. Oma mielipiteeni on, että psykoterapiassakin nykyään tiedostetaan metaforien voima, ja kristinusko on erinomainen yliyksilöllinen, historiallinen, vertauskuvavarasto. On hyvä pitää mielessä, että fundamentalistiset uskonnolliset tulkinnat voivat rajoittaa tietoisuuttaamme. Itse pidän kristinuskon ystävänä tärkeänä, että uskon harjoittaja tiedostaa sen, että rakkaudesta voi puhua monin eri kielin.

Tunteensiirtoja, transferenssiä, voimme hyödyntää harjoittamalla erilaisia minä positioita turvallisella tavalla (tutustumme esim. ryhmässä turvatekijöihin). Voimme leikillisesti samaistua eri minätiloihimme, ja voimme ottaa myös kolmannen persoonan asemia. Monia ongelmiamme emme ratkaise vain rationaalisella ajattelulla, vaan tarvitsemme vanhoja ajattelumalleja ylittäviä siltoja. Tässä mielikuvituksemme tarinoineen ja vertauskuvineen on älymme tärkeä kumppani.

Nykyisessä kulttuurissa moni elää näennäisälyllistä massaihmisen elämää vain hartioidensa yläpuolella. Monilta on ollut sisäisyys kadoksissa. Tavallisesti tällainen ihminen elää minän harhassa, vaikka tietoisuutemme ylittää fyysiset rajamme, ja perusolemmuksemme on me-muotoisia (minätilamme ottavat meissä kulttuurisia muotoja ja olemme kohtaloissamme sidoksissa toinen toisiimme).

Pikku lapsi osaa olla paitsi affektiivinen (esim. kiukkukohtaukset), hän osaa leikkiä erilaisialla minä positioilla ja hän osaa olla läsnä omalle kehomielelelleen sekä toiselle ihmiselle. Muistan, kuinka minulle hypnoterapiakoulutuksessa aikoinaan opetettiin, että pieni lapsi on aina hypnoosissa. Lapsen saadessa kuuntelevat, hyväksyvästi läsnäolevat vanhemmat, saa hän elää hetken vielä paratiisissa. Vähitellen suuri osa meistä ihmisitä kadottaa nämä leikkimisen ja  läsnäolon taitonsa. Meidät karkoitetaan paratiisista. Tällöin kehomielemme menee hyvin helposti epävireseen. Kadotamme sisäisyytemme ja oman mielemme ohjauksen.

Kun löydämme armon, hyväksyvän läsnäolon, itseämme ja toista ihmistä kohtaan, voimme palata paratiisiin. Tätä voi kutsua metaforisesti Taivasten valtakunnaksi. Kypsän elämänkaaren elävä ihminen voi maistaa Taivasten valtakuntaa jo elämänsä aikana. Hän voi tietoisuutensa evoluution edetessä tuntea miltä tuntuu eläminen Paratiisissa. Se on elämistä tässä hetkessä, se on hyväksyvää läsnäoloa – armoa ja lepoa Jumalassa.

Kristinuskon suurin anti minulle on sen loppumattomissa tarinoissa, vertauskuvissa ja unimaailmassa. Väitetään, että sekä Sigmund Freudin että Jungin ajatteluun, Raamattu on antanut vertauskuvineen, mietiskelytraditioineen ja unimaailmoineen paljon vaikutteita. Itse yhdistän oman tietoisuuteni harjoitteluun myös kehollisia harjoituksia, tällä hetkellä joogaa. Erityisesti kehon viisauden kuuleminen on mielestäni se anti, joka kannattaa ottaa vastaan jostakin, terapeuttisista menetelmistä tai vaikkapa itämaisista kokonaisvaltaisista menetelmistä.

+

Transmoderni integraation aika

+

Uskon paitsi yksittäisen ihmisen myös tieteiden ja uskontojen integraatioon. Lähimmäisen rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat olleet sisäänkirjoitettuna kaikkiin suuriin uskontoihin. Se, että meidän kristittyinä pitää viedä kristillistä viestiä eteenpääin muihin kulttuureihin, ei tarkoita minulle sitä, että meidän täytyy käännyttää kaikki omaan ajatteluumme. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että me kaikki löytäisimme armon ja väkivallattoman rakkauden toisiamme ja maapallon kaikkia eläväisiä kohtaan. On helppoa rakastaa omia, mutta huomattavan paljon haastavampaa rakastaa eri lailla ajattelevia.

Ehkä kristinuskon Jumalalla on kaksi perhettä maapallolla – yhdesti syntyneet ja kahdesti syntyneet, näin ainakin väitti 1800-luvun toinen ajattelija Francis W. Newman. Ensimmäisille Jumala on ankara tuomari, jonka kanssa yhdessä nenä nyrpeänä valitaan taivaaseen pääsiöitä ja jälkimmäisille se on henkilökohtaisen kokemusmaailman laajentaja,  tietoisuuden evoluution kohtu. Sosiaalisen kehomielemme kehittymiseen tarvitaan muutakin ruokaa kuin vain faktoja.

Täältä löytyy William Jamesin kuuluisa esseekokoelma  – The Varieties of Religious Experience. 

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Alber Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne, on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.

Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.