Selviytymisstrategioista syöpään, nr 8

Avuttomuudesta itseohjautuvuuteen

 

Se on tehty.  Siirtolan Emäntä on nyt yhdeksän varpainen.  Kummallista. Olo on toimenpiteen jälkeisenä päivänä levollinen.  Katson myötätuntoisesti jalkaani ja olen päättänyt rakastaa sitä entistä enemmän sen pienestä epätäydellisyydestä huolimatta.

Jorvin sairaan ylilääkäri Tiina Jahkola poisti minulta  6.6.2014 ammattitaidolla varpaan lisäksi luomen nenästä.  Varmuudeksi vuoksi. Lisäksi pääsen ihotautilääkärille, joka tutkii kaikki luomeni, koska niitä riittää.  Kiitokset vaan sinne Jorviin. Oli ihanat lääkärit (auttamassa yksi erikoistuva kirurgi) ja pätevän oloinen sairaanhoitaja.

Kipuja ja henkisiä kipuja on yllättävän vähän.  Mietin mistä tämä mahtaa johtua? Ehkä osakiitos kuulu teille, ystäväiseni. Olen saanut sellaisen määrän energiaa reaalisina ja virtuaalihalauksina, että koen yhden varpaan menetyksen melko pieneksi elämän murheeksi.  Olen toki itsekin tehnyt paljon surutyötä, meditoiden ja kirjoittaen. Ehkä siksi oloni on tällä hetkellä levollinen varpaan menetyksestä huolimatta. Masennus, monen syöpään sairastuneen kumppani (minulla Rouva Otsaryppy),  ei ole enää kiusannut minua vatvonnallaan ja pessimistisillä mielikuvillaan.

Yhteisön antama tuki ”masennuslääkkeenä” on ollut kiintoisa ilmiö. Mieleeni juolahtaa spontaanisti  tässä yhteydessä  tapaus  Aku Kopakkala.  Kyseinen psykologi sai joitakin päiviä sitten potkut Mehiläisestä, koska erehtyi kertoomaan julkisesti oman käsityksensä masennuslääkkeistä.  Kopakkala on mukana mm. Katajamäki Ry:n toiminnassa.  Tämä ekoyhteisö kirjoittaa periaatteistaan seuraavasti: Moderni elämäntapa on irrottanut ihmisen elinpiirin elävyydestä ja yhteisöllisyydestä, joiden merkitystä yksilön terveydelle ja elinympäristönkin hyvinvoinnille ei riittävästi huomioida ja arvosteta. Perinteiset ja nykyisin vaihtoehtoisina pidetyt hoitomuodot sekä luonnon kasveista saatavat rohdot ovat tehokkaita, ekologisia ja vuosisatojen traditioiden koettelemia ja siksi niiden asemaa tulisi vahvistaa länsimaisen lääketieteen ja terveysajattelun rinnalla.  Mitä muuta voin sanoa kuin että hyvä Aku! Jatka samalla linjalla. 

Aku Kopakkala sanoi muuten haastattelussaan,  että normaalisti hän olisi saattanut vajota masennukseen potkuista, mutta kiitos yhteisön valtavan tuen, hän voi oikein hyvin tapahtuneesta huolimatta. Kopakkala näyttää elävän ekoyhteisönsä teorioita todeksi. Vertaistuki ja ihmisten myötätunto on auttanut minuakin melkoisesti hyväksymään oman sairastumiseni. Yhteisöllisyys virtuaalisena  ja konkreettisina vertaistukena näyttää olevan erinomaista lääkettä myös sairauden mukaan tuomaan alakuloon, eikä tämä lääke maksa paljoa. Hintana on vain oma avoin tunneilmaisu ja voimannuttavat ihmissuhteet. Terveestä yhteisöllisyydestä hyötyvät kaikki.

Entä jos onkin niin, että  Suomessa terveydenhuollon valtakulttuuri edelleen  konservatiivista ja sen rakenteissa on syöpää? Onko vallankäytön ylärakenteet jotenkin vieraantuneet valistuneiden ihmisten arkitodellisuudesta?  Kansalaiset, mukaan lukien käytännön toiminnassa olevat monet lääkärit, alkavat olla melkoisen avoimia erilaisille täydentäville hoitomuodoille ja uudelle yhteisöllisyydelle mm. yhteisötaiteiden ja yhteisen tekemisen kautta.  Vallankäyttäjät kuitenkin pönkittävät edelleen vanhoja lahoavia materialistisia rakenteitaan. Tilanne on oikeastaan aika huolestuttava.

USA:ssa ja Kandassa syöpähoitoja täydennetään jo runsaasti erilaisilla täydentävillä hoitomuodoilla, mm. terapeuttisilla ryhmillä, joogalla, meditaatiolla, mielikuvaharjoituksilla, itsehypoosilla ja immunopuolustusjärjestelmää vahvistavalla ravinnolla.  Ranskalainen psykiatri David Servan-Schrebier on kirjoittanut melkoisen mielenkiintoisen kokemuksellisen opuksen aiheesta. Hän sairasti kaksi kertaa aivosyövän, johon hän menehtyi 20 vuoden kamppailun jäkeen.

Servan-Schreibier on kiinnostunut paitsi länsimaisesta lääketieteestä ja psykoterapeuttisesta perinteestä, myös esimerkiksi joogasta ja tiibettiläisestä lääketieteestä.  Hän korostaa kirjassaan ”Anticancer – A new view of life” kehollisten menetelmien,  tietoisuustaitojen sekä esteettömän tunneilmaisun lisäksi esimerkiksi antisyöpäruokavaliota, johon palaan myöhemmmin.

Toisaalta Servan-Schrebier  oli myös länsimaisen lääketieteen puolestapuhuja. Hän toi esille kirjassaan esimerkiksi sen, että jos menet täydentävälle hoitajalle, joka ei suostu tekemään yhteistyötä hoitavan lääkärisi kanssa, kannattaa siirtyä äkkiä pois tällaisesta hoitosuhteesta. Erityisesti akuuteissa terveysongelmissa korostuu länsimaisen lääketieteen vahvat puolet.  Servan-Schreibier näki länsimaisen lääketieteen hyvät puolet, mutta hänen mielestään siihen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös täydentäviä hoitomuotoja.  Mielenkiintoiselta kuulostaa muuten myös hänen toisen kirjansa nimi:  Healing without Freud or Prozac.

Servan-Shcreibierin mukaan syöpään sairastuneet edustavat usein ihmiskohtaloita, joille tyypillistä on sairastumista edeltävä avuttomuuden (helplessness) kokemus. Ihmiset kokevat usein ennen syöpään sairastumista olevansa nurkkaan ajettuja. Syöpäsairaat ovat hyvin usein elämässään epätoivoisissa  ”pattitilanteissa”. Kokemukset syöpää edeltävänä ajanjaksona ovat usein sen tyyppisiä,  ettei elämä  ole omassa ohjauksessa. Minulle tämä avuttomuuskokemus on tuttu rintasyöpääni edeltävältä ajalta.  Toinen avioeroni ei nostanut kokemustani oman elämäni ohjauksesta. Sen sijaan rintasyövän jälkeinen aika teki tämän. Sairauteni oli porras uuteen tietoisuuteen.

Nyt varpaan melanoomaa ennen ei tällaista selvää kokemusta avuttomuudesta enää ollut.  Olen mielestäni saanut elämääni otteen edellisen syövän jälkeen. Olen päässyt omassa elämäntarinassani huomattavan paljon eteenpäin. Tarinani ei ole enää pahasti keskeneräinen.   Uskon, että tällä varpaan menetyksellä on oma tarkoituksensa. Se potkii minua eteenpäin omalla valitsemallani henkisellä tiellä.

Mietin, että ehkä tämä on iso askel ruumini kotoisaksi tuntemisessani. Nuoruuteni tarina addiktioineen ja syömishäiriöineen kertoo viestiä vieraantuneesta olemisesta ja suhteesta ruumiiseeni. Se ei ole ollut koskaan nuoren minuuteni koti.  Nyt on vihdoin sellainen olo, että tämä melanoomani on tekemässä kehostani lopullista kotiani.  Yksi varvas on pieni hinta tästä uudesta liitosta. Viime päivinä olen tuntenut suurta myötätuntoa tuota nuorta ja kaunista 70-80 luvun  Kati-minuuttani kohtaan, joka ei koskaan viihtynyt ruumissaan. Surullista.  Tämä ruumiista vieraantunut tilanne näyttää olevan entistä tavallisempaa nuorten ihmisten elämässä, kiitos kaiken materialisoivan kulttuurin. Valoa on kuitenkin jo näkyvissä.

Servan-Screibeier korostaa terveessä ihmisessä mielen ja kehon erottamatonta liittoa. Länsimainen tiede ja esineellistävä koulutuksemme on leikannut meidät irti paitsi olemisestamme myös ruumiistaamme ja terveestä yhteisöllisyydestä. Täydentävät hoitomuodot auttavat meitä palauttamaan sielumme jälleen osaksi ruumistamme ja löydämme uutta yhteisöllisyyttä. Syöpään usein liittyvän  avuttomuuden kokemuksen vastalääkettä on  itseohjautuvuus. Otamme vastuun terveydestämme ja hankimme kokemuksia siitä, että emme ole vain hoitoketjujen heittopusseja. Otamme itse tietoisen  vastuun omasta terveydestämme ja valinnoistamme.  On paljon asioita, joita voimme tehdä oman terveytemme eteen – myös silloin, kun olemme syöpään sairastuneita.  Valistunut itseohjautuva kansalainen on oman elämänsä tietoinen ohjaaja.

Luotan eniten kokemusasiantuntijoiden ääniin, varsinkin sellaisten, joilla on länsimaista tieteellistä koulutusta.  Parhaat lääkäritietokirjailijat ovat mielestäni tavallisimmin kokemusasiantuntijoita, sellaisia ihmisiä, jotka itse ovat kamppailleet omien sairauksiensa kanssa. Psykiatri Servan-Schreiberin rinnalla tällainen merkittävä tietokirjalijalääkäri on Rachel Naomi Remen, nainen, joka on elänyt koko elämänsä Chronin taudin kanssa.  Oma sairaus tuppaa kummasti laajentamaan lääketieteilijän näkökulmaa.

 

 

 

Mainokset

Hyvä yhteisö on tanssia elämänpuun ympärillä

Globaali yhteisömme hukkuu aineiden väärinkäyttöön ja tuhansiin muihin addiktiivisiin tapoihin. Tämä siksi, että sekä rikkaat että köyhät, molemmat yhtälailla, on revitty irti perheistään, kulttuuristaan ja traditionaalisesta henkisyydestä, joka ympäröi elämää premodernina aikoina. Nykyisen kaltainen globaali yhteisömme säälimättömästi ajaa meitä individualismiin ja keskinäiseen kilpailuun, vieraannuttaen meidät sosiaalisesta elämästä. – Bruce Alexander, The Globalization of Addictions 

Jatkan psykiatrin ja ”postmodernin semiurbaanin neoshamaanin”,  Lewis Mehl-Madronan ajatuksia. Taitaa miehellä olla vähintäänkin yhtä rikas Sisäinen teatteri kuin itselläni. Minun rouva Otsaryppyni, Tuomaani ja Kuoleman Joutseneni taitavat jäädä hänen henkien täyttämässä elämässä toiseksi.

Lewis Mehl-Madronan mukaan eurosentrinen maailmankatsomus ei ole ainut tapa katsoa todellisuutta. Hän näyttää olevan kanssani samoilla linjoilla: Tarvitsemme erilaisten kulttuurien monimuotoisuutta, yhtälailla kun tarvitsemme luonnon diversiteettiä. Vaikka tieteellisteknisesti olemme kehittynyt kulttuuri, meidän ei kannata elää siinä illuusiossa, että olisimme jotenkin ainutkertaisen viisaita ihmisiä.

cc Kati Sarvela
cc Kati Sarvela

Huolimatta siitä, että alkuperäiskansojen elämäntavat eivät olleet täydellisiä, niillä on paljon opetettavaa meille. Amerikan alkuperäiskansat eivät jakaneet ihmistä kehoon ja mieleen. Heillä ei ollut nimiä psyykkisille tai fyysisille sairauksille eikä psykosomaattiseille sairauksille. Ei ollut diagnooseja. Oli vain olemassa ihmisten kärsimys ja kipu. Ne olivat erilaisia prosesseja, eivätkä ilmiöitä, jolle voitaisiin antaa nimi. Kun jollakin yksilöllä oli pahoinvointia, se oli koko yhteisön olemisen ongelma. Kun yksilö kärsi, hänen yhteisönsä kärsi.

Ihmismieli ei monille amerikan alkuperäiskansoille ollut jotakin yksilöllistä, vaan se oli yhteisöllistä. Parantajat eivät olleet vain parantavia yksilöitä, vaan he olivat osallistujia yhteisöllisiin prosesseihin, joissa muutettiin tasapainoa ihmisten suhteissa siten, että sairas usein parantui.

Henget olivat osa diagnoosia. Transsitiloissa saavutettiin yhteys niihin. Itselleni tämä henkiasia ei ole minätiloja hyödyntävänä hypnoterapeuttina kovinkaan ihmeellinen asia. Esimerkiksi luovassa kirjoittamisen tilassa ja hypnoosissa voimme saavutta yhteyksiä alitajuntamme torjuttuihin osiin. Nämä tilat voivat olla transsendenttaalisia, jaettuja arkkityyppisiä tiloja, joita mielestäni voi aivan hyvin kutsua hengiksi. Joku toinen voi oman maailmankatsomuksensa mukaan antaa näille hengille oman toisenlaisen merkityksensä.

Ihmisen sairastuessa monilla alkuperäisheimoilla on pitkiäkin parantavia seremonioita (esim. 14 pv), jossa koko yhteisö otti osaa seremoniaan, jossa mm. tanssittiin. Seremonian keskiössä saattoi sojottaa mm. puusta rakennettu elämänpuurakennelma, toteemi,  jonka ymärillä seremonia tapahtui. Keskellä rinkiä istui tavallisesti parantaja, joka transsissa kuunteli, minkälaista hoitoa asianomainen ihminen ja yhteisö tarvitsi.

Parantamisrituaalit olivat sosiaalisia kokonaisvaltaisia tapahtumia, joissa parantaja saattoi antaa yksilölle ohjeita yrteistä, ruokavalion muuttamisesta ja joskus jopa koko identiteetin vaihtamisesta. Joskus henkilö oli tullut parantajan saaman henkitiedon mukaan kirouksien kohteeksi. Henkilölle saatettiin antaa tällöin uusi nimi ja uusi tausta. Ihminen siirrettiin näin uuteen tarinaan. Autettiin hän luopumaan huonosta tarinasta ja pyrittiin löytämään hänelle uusi parempi identiteettitarina. (Kuinka moni masentunut tarvitsisikaan elämäänsä kipeästi uutta tarinaa!).

Mehl-Madroona kertoo itse saavansa yhteyden henkiin, ja auttaa joskus asiakkaitaan myös niiden avulla. Hän kertoo erään tarinan naisesta, jota tutkittiin perinteisessä terveydenhuollossa monin tavoin hintavilla kuvannuksilla ja mitään vikaa ei löytynyt. Tämän jälken nainen tuli hänelle. Kysessä oli vegetaristi. Hän määräsi peuran syöntiä, kehoitti häntä poistamaan taakat, joita muut ihmiset olivat hänen päälleen kaataneet ja lisäksi hän antoi alkuperäiskansalta oppimaansa energiahoitoa käsillänsä. Ja nainen kuulemma parani.

Huu-haa -suodattemini joutui tässä viimeisessä kohdassa hieman koville. Toisaalta uskon parantavien rituaalien lumevoimia aktivoiviin kykyihin. Mikäli potilaalta ei löydy mitään elimellistä vikaa, niin miksei voisi kokeillä tällaistakin rituaalihoitoa. Ja toisaalta, vaikka löytyisikin fyysinen ongelma, mikä estäisi häntä kokeilemasta myös tällaista. Harmia syntyy lähinnä silloin, kun tietämättömät, itse-ohjautuvuutta huonosti omaavat ihmiset, päättävät omasta tai lapsiensa puolesta, hyläten täysin materialistiset ratkaisut. Oma moderni tieteemmekin on tuottanut paljon hyödyllistä, joskus elämän kannalta ratkaisevaa, tietoa.

Vakavien sairauksien kohdalla en itse sivuuttaisi länsimaista lääketiedettä, vaikka yhä enemmän olenkin sitä mieltä, että sairautemme voivat olla  monenlaisten ympäristötekijöiden aktivoimia. Geenien aktivoitumisia ja mutaatioita ei tapahdu pelkästään materialististen olosuhteiden(säteily, myrkyt) vaan myös psykologisten (uskomuksemme) ja sosiaalisten (suhteemme toisiin ihmisiin) tapahtumien kautta.

Se, että sosiaaliset tapahtumat ja ajatuksemme aktivoivat geenejämme, on monelle materialistisen maailmankatsomuksen omaavalle asiantuntijallemme kova pala. Onhan mahdotonta ahtaa kulttuurisia yhteisöllisiä menetelmiä heidän hyväksymiinsä määrällisiin tutkimusmenetelmiin.  Alkuperäiskansojen todellisuuskäsitys on tyystin toisenlainen kuin tässä eurosentrisessä tieteellisteknisessä  kaiken materiaksi redusoivassa ajattelussa.

Myös valtaosassa luovia terapeuttisia menetelmiä on täysin materialistisesta maailmankatsomuksesta poikkeavat kulttuuriset perususkomukset, ja on puoskarointia vaatia niitä ahtamaan itseään määrällisen tutkimuksen menetelmiin ja sen maailmankuvaan. Yksipuolistava materialistinen tieteellistekninen asiantuntija-ajattelumme on tuottanut hyviä asioita, mutta nykyään sen monologia on keskeinen osa tämän hetkistä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme.

Meitä suojellaan säteilyltä, koska ne aiheuttavat mutaatioita. Säteily ja sen tuottamat mutaatiot mahtuvat hyvin materialistiseen maailmankuvaan. Yhtä pikkutarkasti meitä ei valitettavasti suojella traumoilta, pitkäaikaiselta stressiltä tai syrjäytymiseltä, vaikka nekin saattavat aiheuttaa geeneissämme mutaatioita. Oma olettamukseni tällä hetkellä on, että kun pidämme huolta kansalaisistamme yhteisöllisesti, autamme heitä löytämään merkityksellisen elämän, suojelemme paitsi heidän henkistä hyvinvointiaan myös heidän geenejään mutaatioilta.

Se on minulle päivän selvää, että paljon pahoinvointia syntyy siitä, että ihmiset ovat ”menneet sijoiltaan”. Vanhat yhteisöt ovat hajonneet, ja lähestulkoon kaikki taakat on laitettu yksilöiden itsensä kannettavaksi. Alussa lainaamaltani psykologi Bruce Alexanderilta on tullut uusi kirja tästä aiheesta (The Globalisaation of Addictions). Yhteisöistään ja henkisyydestän vieraantuneet ihmiset länsimaisessa kulttuurissa ovat paenneet yhä suuremmassa määrin elämän merkityksettömyyden ongelmia addiktioihin.

Onneksi ruohonjuuritasolla on tapahtumassa muutosta uuteen transmoderniin, monikulttuurisesti ja -tieteellisesti terveeseen yhteisöllisyyteen. Toiset puhuvat ekososiaalisesta kääntestä. Olemme siirtymässä erilaisia viisausperinteitä terveesti yhdistävään kulttuuriin. Toivon mukaan muutos vähitellen leviää globaalisti. Kun ihminen elää harmoniassa ihmisluontonsa kanssa, elää hän myös paremmassa harmoniassa ympäristönsä kanssa. Emme voi jatkaa materialistisesti ahnetta elämäntapaamme loppumattomiin.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureilta, myös omilta suomalaisilta esi-isiltämme. Itseäni kiehtoo tällä hetkellä itkuvirsiperinteemme. Onnellinen, kokonaisvaltaisesti terve ja hyvä elämä, löytyy varmemmin terveistä ihmissuhteistamme ja sisäisen elämämme harmoniasta kuin lääkepurkeista. Terveen yhteisöllisyyden kautta voimme löytää juurevuutemme osana ihmiskunnan ikuista ketjua.

Itsekkyys hyötykäyttöön…kirjoittaa Suomen Kuvalehti

Vai oikein geenitutkija ja psykologit ovat Journal of Public Policy and Marketing -lehden artikkelissa sitä mieltä, että ihminen on niin vaan perusteellisesti geeneiltään itsekäs eläin. Tämän kertoo meille Suomen Kuvalehti. Näiden tutkijoiden mielestä ihmisten statussymbolikilpailuvietti tulisi ohjata siihen suuntaan, että sitä ohjattaisiin kilpailuun ekologisista asioista (Kummalla on hienompi sähköpolkupyörä, minulla vai naapurilla?). Tämä ei ole sinänsä täydellisen typerä idea, mutta se kyllä rakentuu mielestäni aika oudolle, vanhalle  ja virheelliselle perusolettamukselle.

Vai olemme geeneiltämme ahneita? Hohhohhoijaa….Tämä uskomus on yksi niitä myyttejä, jotka ylläpitävät epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita. Ihminen kun on ainut eläin, joka kykenee oman tietoisuutensa itsereflektioon. Hän voi kehittää tietoisuustaitojaan, jolloin hän voi itse valita, haluaako hän käyttäytyä kilpailevasti vai eikö. Moderni hierarkioille ja keskinäiselle kilpailulle rakentuva valtamyytti antaa meidän ymmärtää, että olemme geenejemme tahdottomia uhreja. Usein tällä perustelemme ja selittelemme ahnetta käyttäytymistämme ja näin pakenemme vastuutamme muista ihmisistä ja luontokappaleista.

Kannattaa pitää mielessä, että sosiaaliset tapahtumat aktivoivat geenejämme. Voimme ohjata tunteitamme kehittämällä tietoisuustaitojamme, ja pystymme tätä kautta vaikuttamaan omaan kehoomme, uskomuksiimme, arvoihimme ja käyttäytymiseemme. Voimme halutesamme rakentaa maailman sellaiselle uskomukselle, että ihminen on yhteisöllinen ja toinen toisestansa välittävä sosiaalinen eläin. Kysymys on vain siitä, haluammeko itse ohjata elämäämme, vai annammeko kulttuurisille myyteille vallan.

Ihminen ei ole passiivinen omien geeniensä uhri, muuta kuin rajallisessa määrin. Toki on puhtaasti geneettisiä sairauksia, mutta moniin sairauksiin voimme itse vaikuttaa omalla tietoisuudellamme. Nykyään tehdään paljon tutkimusta siitä, kuinka mielemme sisältö vaikuttaa fyysiseen olemukseemme (esim. kuinka psyykkiset traumat vaikuttavat syöpägeenien aktivoitumiseen). Ihminen  voi kehittämällä tietoisuustaitojaan vaikuttaa paitsi uskomuksiinsa ja arvoihinsa, myös fyysiseen terveyteensä.

Voimme valita halutessamme tietoisesti sellaisen elämäntavan, jonka perusta on, että itsekäs ryppyotsainen kilpailu on epäsopivaa käyttäytymistä. Silti saatamme hyväksyä vaikkapa leikillisen kilpailun ja itsensä kanssa kilvoittelun. Voimme perustellusti olla sitä mieltä, että valtaa pitävään kilpailukulttuurin liittyy liian paljon vastenmielisiä ilmiöitä, kuten ekologista tuhoa sekä ihmisluonnon ongelmia (addiktioita, ahdistusta). Silloin kun meillä on tietoisuustaitoja, olemme vapaita valitsemaan omat arvomme, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Voimme perustellusti valita erilaisia tapoja elää.

Minusta näyttää siltä, että ehkä olemme siirtymässä aikaan, jossa leikillisyys tulee jälleen muotiin, ja keskinäinen ryppyotsainen kilpailu jää vähemmälle.  Luulen, että kansansivistyksemme alkaa olla sillä asteella, että ihmiset ovat alkaneet oikeasti miettimään, minkälaisen elämäntavan osaksi he haluavat kasvattaa lapsensa. Kumpi on tärkeämpää, läsnä oleminen lapsille ja yhteisöllinen välittäminen vai statussymbolit ja kilpailu organisaatioissa? Yhä tietoisempina ihmisinä teemme erilaisille arvoille rakentuvia elämäntapavalintoja, ja yhä suurempi osa meistä valitsee totisen kilpailun sijaan leikillisyyden,  läsnäolon ja yhteisöllisen vastuullisuuden kulttuurin.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Viisautta on monenlaista

Joskus Emännästä tuntuu, että elämme kummallisessa kulttuurissa. Naureskelemme menneitten ja nykyisten kultturien tyhmille muille kansoille, raukoille propagandan uhreille. Mutta näemmekö oman kulttuurimme läpi omaan tyhmyyteemme, omaan yksipuolistavaan totuutemme? Yhtä lailla me olemme länsimaisen industrialismin ja sen propagandan uhreja. Näin on, mikäli uskomme Ken Robinsonin englantilaisen taidekasvattajan sanoja; liian monet meistä ovat käveleviä päänkuljettajia. Länsimaisessa koulutuksessa ylikorostetaan yksipuolistavan järjen viisautta muun viisauden kustannuksella.

Jos meillä on taidetta ja itseilmaisua koulutuksessamme, se on ikään kuin jokin ”lisä”, joka liimataan ylimääräiseksi koulutukseemme, jos aikaa sattuu jäämään muilta tärkeämmiltä opinnoilta. On hämmästyttävää, kuinka luova pieni lapsi on. Ken kertoo seuraavan tarinan. Lapsi piirtää kuvaa. Opettaja menee ihailemaan piirrosta ja kysyy: ”Mitä piirrät?” Lapsi vastaa, ”Piirrän Jumalaa.” Tähän opettaja: ”Mielenkiintoista, en ole koskaan nähnyt, miltä Jumala näyttää”. Tähän lapsi vastaa: ”Odota muutama minuutti, niin kohta näet!”. Jokaisesessa lapsessa on heijastava luovuus sisällä, mutta valitettavan usein se karisee koulunpenkillä.

Niin se vaan on, että meissä jokaisessa on valtava määrä ainutkertaista luovuutta, jonka avaamisen tulisi olla koulutuksen tehtävä. Luovuutemme tukahtuessa meistä kasvaa näitä päitä kannattelevia koneita, akateemisia ihmisiä, jotka emme osaa muuta puhua kuin yhden paradigman faktoja. Emännän mielestä meillä ei ole tämän päivän maailmassa varaa luottaa yhden sortin asiantuntijaeliittiin. Meidän on avattava moniääninen luovuutemme, ja ymmärrettävä, että viisautta on monenlaista. Tieteellinen luovuus ja kekseliäisyys on vain yksi, meillä yliarvostettu, luovuuden laji. Se on monoteistisessa kulttuurissamme nostettu korkeimmalle palkintopallille. Lääkäri ei opi tärkeimpiä taitoja kirjoista, vaan kokemuksellisesti. Tässä luovassa kokemuksellisessa oppimisessa auttaa Dostojevskin lukeminen enemmän kuin faktat. Faktat ovat vain tärkeitä työkaluja ihmisen hoitamisessa.

Professori Ken Robinson tähän tapaan kirjoittaa: ”Enemmän kuin koskaan, meidän tulisi rohkaista nuoria heidän älyllisissä ja henkisissä ponnisteluissaan. Tätä ei tulisi tehdä siksi, että he edistyisivät akateemisella urallaan. Sen sijaan meidän tulisi kannustaa heitä siksi, että suurin henkilökohtaisen pärjäämisen este on alhainen itsetunto ja huono opiskelumotivaatio. Luovuus- ja kulttuuri ovat vahvoja keinoja lisätä koululaisen yhteisöllisyyden kokemusta. Tätä kautta koulu liittyy myös osaksi laajempaa yhteisöänsä.” Ja Emäntä lisäisi tähän vielä, että taiteitten ja itseilmaisutaitojen kautta lisäämme myös nuoren tunnetaitoja, parannamme hänen erilaisuuden sietokykyänsä ja ehkäisemme vihakäyttäytymistä. Emäntä miettii, että josko on niin, että ihminen, joka on kapean materialistisen länsimaisen yksipuolistavan sankarimyytin uhri, ei lakkaa tuntemasta ylemmyyttä muita nykyisiä ja menneitä kulttuureita kohtaan. Kulttuuri auttaa meitä ymmärtämään, että luovuutta ja viisautta on monenlaista!

Kuhmon henki ja esteettinen demokratia

Kun Emäntä katseli lauantai-iltana viikko sitten Maija Palsion lukiolaisten tanssi ryhmän esitystä (Kohtaa minut) ja kuhmolaisen Mikko Hyvösen ammattilaisten tanssia (Kynnyksellä), kirkastui Emännälle entistä selkeämmin taiteen merkitys ihmisenä ja yhteisönä toteutumisen tärkeänä ilmenemismuotona. Taide ihmistuntojen muodonantajana, ”estetisoijana”, voi olla sitä väliainetta, joka kuljettaa yhä usemman ihmisverson syvemmälle omaan sielunmaisemaansa. Ja me kuhmolaiset ihmiset olemme se yhteisö, jonka kautta kuhmolaisen nuoren ja miksei myös toisen aikuisen, sielu peilautuu. Me luomme edellytykset kunkin kuhmolaisen sisäiselle sielunmaisemalle. Mitä muuta me ihmisenä olemmekaan kuin sisäistettyjä yhteisöjämme?

Emäntä uskoo, että aito yhteisöllisyys, esteettinen demokratia, lähtee liikkeelle yhdessä tekemisestä, jossa sieluille, myös syrjäytetyille sieluille, annetaan mahdollisuus tuntojen ilmaisuun. Totalitaarisille järjestelmille on James Hillmanin (City and Soul) mukaan tyypillistä, että ihmiset an-estetisoidaan (anesthesize), tehdään tunnottomiksi. Tällää tarkoittaa sitä, että ihmisten tunneilmaisua yritetään kontrolloida ja heidän mielikuvitustaan pyritään sovinnaistamaan. Samalla rakennamme kulissimaailmaa, jossa yhteskunnalliset ongemat siirretään neljän seinän sisälle yksilöitten kannettaviksi.

Mielikuvitusmaailmamme ja luovuutemme on minuutemme osa, jonka leikissä tietoisuutemme laajenee; meistä ei tule alistettuja. Huolestuttavasti Emännän mielestä näyttää siltä, unimaailmaamme merkitysrikkautta, henkistä kehitystämme ja myyttistä todellisuuskuvaamme yritetään rajoittaa (toissijaista, faktat ensin!), jolloin siirrymme kokoajan entistä totalitarisoivampaa materialistista kulttuuria kohden. Sen kylmä maailmankuva jyrää alleen kaiken, taiteet, mielikuvituksemme, tunteemme ja unemme. Esetiikkana meille myydään medioissa julkkisten ja saippuaopperoiden kaupallistettua prinsessatodellisuutta, euroiksi muutettua anestetiikkaa.

Onneksi peli ei ole vielä täällä Kuhmossa menetetty. Pikemminkin asia on onneksemme täällä ”syrjäisesessä” Suomen osassa melkein päinvastoin. Emäntä ainakin on ollut huomaavinaan, että Kuhmossa on poikkeuksellista yhteishenkeä ja paljon ihmisiä, joita kiinnostaa taiteen tekeminen. Eikä ainoastaan sen vuoksi, että tehtäisiin vain hyvin myyviä kulttuurituotteita, vaan myös puhtaasti ihan vain sen vuoksi, että taiteen tekeminen yhdessä tuottaa oivallusta ja mielihyvää. Se aktivoi mielikuvitustamme ja lisää yhteisöllisyyden kokemustamme. Toki se tuo myös monelle töitä täällä Kuhmossa, mikä sekin on tietysti hyvä asia. Kuhmolaisesta esteettisestä elämäntavasta on esimerkiksi: valtava vapaaehtoisten määrä Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla ja Sommelossa. Ja kuka tietää, mihin mittoihin vielä tämä uusi vapaaehtoisten projekti, arkienkelien yhteistyö, vielä kohoaa?

James Hillman kritisoi voimakkaasti taiteen alistamista materialistiselle maailmankatsomukselle. Taiteesta pyritään tekemään esimerkiksi kontrolloitua taideterapiaa, jolloin sen arvo ikään kuin siirretään toissijaiseksi ja sen tuottaminen pyritään samalla alistamaan totalitaaristen hallintainstituutioiden alle. Ja taideteoksisista tehdään ”taidetuotteita”, joita eliitti ostelee kalliilla koteihinsa egojensa koristeiksi. Kulttuurissa, jossa ihmiset eivät ole ”anestesoituja”, tunnottomia, kaikilla kansalaisilla vanhuksista vammaisiin on mahdollisuus tuntojensa taiteelliseen ilmaisuun. Taiteen suurin arvo ja mitta on se aidosti demokraattinen terapeuttinen ilo, tunteiden ilmaisun vapaus, jota se tuottaa sekä tekijälleen että taidenautintoon osallistujalle.

Emäntä on samaa mieltä Hillmanin kanssa, että jokainen sielu janoaa itseilmaisuaan jollain tavalla. On huono asia, että koulutus meillä on tietopainotteista, koska juuri taide- ja kädentaitopainotteisessa koulutuksessa ihmisillä olisi suurempi mahdollisuus päästä yhteyteen omien sisimpien tuntojensa ja niiden ilmaisun kanssa. Emäntä on huolestunut, että niin kauan kuin koulumme opettavat nuorisolle ensisijaisesti taloudellisesti hyödynnettävää faktatietoa, lisääntyy ihmisten pahoinvointi. Jos ruokimme itseämme vain faktoilla, leikkaamme itsemme samalla irti kokemusmaailmastamme. Materialistinen valtakulttuuri on opettanut meidät puuduttamaan tunteemme; ”hyvä elämä” ahdetaan kauniisiin kulisseihin.

Ihannetapauksessa myös työnteon ensisijaisena motiivina perustoimeentulon lisäksi tulisi olla se ilo, mitä se tuottaa ihmiselle. Terve yhteisöllinen elämä perustuu tunnetaitoisten ihmisten varaan. Siinä arjen askareiden tekeminen ja läsnäoleminen tekemisessä tuottaa toimeentulon lisäksi sisäsyntyistä iloa. Siirtolan Emäntä muistelee, että siitä ei ole kauan, kun kouluihin yritettiin saada lisää draamaopetusta, mutta tämä hanke tyssättiin hyvin nopeasti. Sellaiseen kun ei ole aikaa eikä ”varaa” nyky-yhteiskunnassa. Kaikessa painotetaan tietoa mielikuvituksen kustannuksella. Nuoret on saatava nopeasti työelämään pyörittämään taloutta!

Hillmania lukiessa tulee Emännälle kieltämättä tunne, että kulttuurissamme alkaa olla huolestuttavasti totalitarisoivia piirteitä. Tämä jungilainen analyytikko väittää muuten radikaalisti, että koulutus, jossa mielikuvitukseen suhtaudutaan torjuvasti on psykopaattista koulutusta. Kun miettii viime vuosien tapahtumia, Emännästä tuntuu, että ehkä valitettavasti Hillman saattaa olla oikeassa. Järkeä ylikorostava kulttuuri on leikkaamassa meitä irti sielustamme.

Siirtolan Emäntä uskoo, että mikäli nuorisolle opetettaisiin jo pienestä pitäen tunteitten itseilmaisua taiteen keinoin, siirtyisimme samalla esteettisempään maailmaan, jossa harvempi patoaisi tunteitansa vihakäyttäytymiseksi. Emäntä uskoo, että esteettistä elämää elävä ihminen on myös nopea oppija; hyvin monelle heistä syntyy myös sisäsyntyinen jano faktatietojen oppimiseen. Estetiikka, taide, kaunis terve luonto, kaunis ympäristö, kaiken tämän tulisi kulkea talouden ohjaajana eikä päinvastoin. ”Anesteettisessa” kulttuurissamme rahasta on tullut kaiken mitta.

Emäntä Kuhmosta, Kuumun perukasta , on saanut retkillään suurissa kaupungissa hämmentyneenä seurata, kuinka vaikeaa monelle ihmisille, myös pitkälle koulutetuille, on ilmaista ”miltä minusta tuntuu” ja ”mitä mieltä minä olen”. Meidät kun on opetettu puhumaan vain faktoja. Hiljaisuus, meditaatio, reflektiivinen luova ajattelu ja tunteiden ilmaisu, estetiikka, eivätkö ne ole juuri elementtejä, jotka ovat edellytyksenä harmonisen ja juurevan sielun kehittymiselle? Tältä kannalta kun ajattelee, niin meillä täällä Kuhmossa on poikkeuksellisen hyvä kasvualusta terveitten sielujen muodostamalle esteettiselle yhteisölle. Emäntä miettii, että jospa juuri tästä paikallisesta esteettisestä elämäntavasta nousee tämä Kuhmon henki, josta Emäntä on kuullut niin usein puhuttavan?