Elokuinen pyöräretkemme jatkuu

Aamupalan jälkeen hyppäsimme taas pyöriemme päälle ja lähdimme polkemaan. Valitsimme isommat tiet, koska jälleen satoi. Sade ei kuitenkaan oikeastaan ottanut ”pattiin”, koska pyöräilyn olemukseen kuuluu, että sitä pyöräillään – satoi tai paistoi. Ja varustelukysymyshän se on! Päämäärään, lämpimään pirttiin päästessä, sitä on aina fyysisen luonnossaponnistelun jälkeen tyytyväinen olo.

Ylitimme pikimmiten Kuumun kylästä poistuttaemme pororajan, jossa ”peura-aita” jakaa Suomen poronhoitoalueeseen ja peura-alueeseen. Siirtola Kuumussa sijaitsee metsäpeura-alueella ja suuri osa Suomussalmea, kuten Kuivajärven Domna, poronhoitoaluleella. Aita kiertelee ja kaartelee järviä siten, että Hietajärvi rajan tuntumassa on jälleen metsäpeura-alueelta. Sittemmin Huovisen Jussilta kuulimme, ettei aitoihin rakennetut ”ritiläsillat” estä eläimiä kulkemasta yli. Ne ovat vain hänen mielestä vain vanhusten haittana. Jussi on nähnyt kuinka peuroja on kulkenut poroalueelle. Hän oli perheenjäsenineen oli kerran talonsa ikkunasta nähnyt kaksitoista jäsenisen porotokan käppäilemässä kaikessa rauhassa ritiläsillan yli Kuivajärven puolelta Hietajärven kylään, josta ne olivat tyytyväisinä jatkaneet Venäjän puolelle. Niitä oli sitten omistaja ”luparuljanssin” jälkeen etsitty raja-alueelta, ja osa olikin sitten löytynyt.

Pyöräilymme jatkui Suomussalmi-Kuhmo tietä pitkin kymmenkunta kilometriä, jonka jälkeen käännyttiin hiekkatielle, joka kuljettaa kulkien vienankarjalaiskyliin, Hietajärvelle ja Kuivajärvelle. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään punaisia kiviä. Mitä on tämä puna kivissä? Rautapitoista ”jäkälää” tai kenties jotain ”levää”? Siirtolassa jälkeenpäin varmistin asian, ja kyseessä on todella levä nimeltään trentepholia, jota ei esiinny muuta kuin kivillä. Levä on tiivisti kivessä kiinni ja sitä on vaikea irrottaa sen pinnasta. Näitä kiviä näkee satoja teiden varsilla Pohjois-Kuhmossa.

Domnassa asetuimme kodiksi, söimme maittavan lounaan ja jatkoimme matkaa Kirnulammelle. Punakivistä siirryimme korpimetsiin, soiden alkavan ruskan ihmeellisen värikirjoon ja niiden voimaannuttavaan hiljaisuuteen . Metsästä löytyi vielä mustikoita, joita pysähdyimme silloin tällöin syömään. Kirnulammella on erinomainen metsähallituksen ylläpitämä laavu, jossa pysähdyimme nauttimaan juomista ja pientä naposteltavaa. Illalla tietysti saunoimme ja virkeimmät katsoivat päivän päätteeksi multimediaesityksen vienankarjalaiskylistä.

Perjantaiaamuna aloitimme retkemme Kuivajärven Pyhän Nikolauksen tsasounasta, ortodoksisesta rukoushuoneesta. Oppaanamme oli Domnan lapsen lapsi Yrjö Huovinen. Hän kertoi meille huoneen ja sen esineistön historiasta sekä tarinoi mm. oman sukunsa värikkäistä vaiheista. Rukoushuone on kolmas tällä alueella, ja siellä on edelleen jumalanpalveluksia muutaman kerran kuukaudessa Kuhmon ortodoksiseurakunnan papin, Isä Kaukon johdolla.

Iltapäivällä kävimme Jussi Huovisen luona. Hän on vienalaisperinteen ikoni, mies, josta on kirjoitettu kirjoja. Etähäll´ on emoni kirjan takakannessa kirjoitetaan: ”Hietajärven kylä on synnyttänyt monia runonlaulajia. Runonlaulajaksi ei tulla pelkästään omasta tahdosta ja perinnekirjoja toistamalla. Runonlaulajaksi synnytään. Aito ympäristö ja elämisen todellisuus tuovat tähän prosessiin tummat, mutta samalla myös heleät ja herkät sävyt. Sukupolvien takaa virtaava perinee kasvaa uuteen muotoonsa.”

Ehkä kirjoitan nyt tähän blogiini vain yhden tarinan Jussista, joka kuvastaa Miestä mielestäni hyvin. Eräs hollantilainen turisti kysyi häneltä tässä muutama vuosi sitten, mikä mies on ammatiltaan. Hän vastasi kysymykseen: ” En oikeastaan mikään tai sitten kaikki ammatit.” Hän on puuseppä, timpuri, maanviljelijä, eläintenhoitaja, leipoja, soittimientekijä, runonlaulaja, säveltäjämuusikko ja paljon paljon muuta.

Iltapäivillä soudimme lempeällä, tuulettomalla järvellä kalmistosaarelle, jonne on haudattu muiden muassa monia Huovisia mm. Enni Huovinen, Jussin edesmennyt vaimo. Ortodoksi hautausmaalla on jotakin ainutlaatuisen koskettavaa. Niin on tietysti kaikilla hautausmailla, mutta erityisesti näillä kalmistoilla tuntee ajan ajattoman siipien havinan. Ehkä se on nämä puiset eri-ikäiset ja kuntoiset ristit: Osa on uusia, hyvässä kunnossa ja toiset kaatuneita jo maatumassa olevia. On pieniä puisia, sammaloituja, majoja – kropnistsoja –  kalmoille. Näin me ihmiset synnymme, elämme, kuolemme ja, muutaman sukupolven jälkeen, unohdumme.

Lauantaiaamuna (25.8.) lähdemme polkemaan takaisin Kuumuun. Pyöräilemme jo syksyä enteilevässä viileässä poutasäässä pienempiä teitä pitkiä takaisin. Lähtöä tehdessäni vilkaisen taakseni polkupyörän päältäni. Näen Domnan pirtin jäävän taakseni ja tunnen jälleen kerran haikeutta. Illalla yksin nuotion äärellä pohdin, mitä oli tämä haikeus?

Tunnen haikeutta siitä, että suhtaudumme välinpitämättömistä omiin juuriimme. Vienalaiskulttuuri on kansalliseeppoksemme, Kalevalan ja koko suomalaisen identiteetin lähtökohta ja vankka perusta. Annamme viimeisten Suomen vienalaiskylien elämän ehtojen, välinpitämättömänä arkisten kiireittemme keskellämme, sammua. Surullista.

Jos Suomen Vienankarjalainen perinne kiinnostaa, liityy Vienan veräjä ry:hyn tai facebookryhmäämme! Kiitos vielä kaikille ihanille retkemme osallistujille ja yhteistyökumppaneillemme Domnan Pirtissä. Ekstrasuuri halaus annetaan tällä kertaa Anna-Leenalle, joka huolsi meitä Domnassa koko sydämellään…

Jos Kuumussa Virtaa Oy:n kurssitarjonta kiinnostaa, liity facebookryhmäämme!

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Elokuinen pyöräretkemme jatkuu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s