Elämmekö uuden uljaan ihmisen syntymän aikoja?

Tällä kertaa Taloussanomissa oli Siirtolan emäntää ilahduttava uutinen, jossa kerrottiin, että työkulttuurissa on globaalisesti tapahtumassa muutos, jossa ihmiset alkavat yksilöitymisensä myötä arvostaa muitakin asioita kuin kuluttamista.  Aiurena on Skandinaavia, jossa perinteisesti vahvat sosiaaliset tukiverkostot ovat auttaneet yhä useampia ihmisiä saavuttamaan uutta ymmärrystä elämän arvojärjestyksistä.

Googlasin hiukan uutisen lähteenä käytetyn Ronald Inglehardin ajatuksia, ja kylläpä sieltä löytyikin mielenkiintoista ajateltavaa. Tämä amerikkalainen politiikan tutkija  painottaa, että länsimaissa, teollistumisen myötä, syntyi viime vuosisatojen aikana uusi uljas rationaalinen ja maallistunut ihminen, jonka maailmankuva rakentui instrumentaaliselle rationaalisuudelle eli välineelliselle järjelle. Tätä teollistumisen muutosta johti Amerikka.   Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ihmisten keskuudessa on tapahtumassa arvosiirtymä ja globaalin johtokeskuksen siirtymä. On syntymässä uusi jälkiteollinen ihminen, jolle on tärkeää oma yksilöityminen ja itsensä toteuttaminen sekä vapaa-ajalla että työpaikalla. Tätä muutosta näyttäisi olevan ohjaamassa Skandinaavia.

Inglehard väittää, että uskonnot eivät ole kuolleet. Sen sijaan hänväittää, että Skandinaviasssa kulttuuri on imaissut itsensä kristilliset arvot, lähimmäisen rakkauden ja köyhistä huolehtimisen, ja siksi kristilliset rituaalit ovat olleet tarpeettomia.  Sen sijaan uskontojen traditionalistiset muodot ovat Pohjois-Euroopassa näivettymässä, vaikkakin paikkakuntakohtaisia eroja on. Ehkäpä tilalle on tulossa uusia monikulttuurisia suvaitsevaisempia hengellisyyden muotoja, sillä edelleen suurin osa pohjoismaalisia uskoo Jumalaan.

Eipä tästä näkökulmasta  tämä alteregoni Mielentilojen treenaajan uraputkesta poistuminen ja yksilöitymisprosessi kirjoittaen ole  mitenkään outo prosessi, vaan se saattaa olla eräs tyyppiesimerkki  uuden jälkiteollisen identiteetin yrityksestä ilmaista mahdollisimman tyhjentävästi itseään. Länsimaisesta ihmisestä on mitä ilmeisemmin tulossa itseohjautuva jatkuvan muutoksenalainen prosessi. Oikeastaan Mielentilojen treenaaja voi olla tyytyväinen. Hän on todennäköisesti hyvin trendikäs. Itseilmaisua janoavia tarinoita on maailmassa yhtä monta miljoonaa kuin ihmisiä, joten nähtäväksi jää, tulemmeko viettämään lähivuosisatoina vielä iloisia monikulttuurisia karnevaaleja, jossa juhlitaan yksilöitymistä ja ihmisen luovuutta.  Eikä juhlia juhlita pelkästään kirjoittaen, vaan myös tanssien, musisoiden ja maalaten. Yksilöityminen ja ihmisen kehittyminen itseohjautuvaksi vaatii  tukiverkostonsa, ja sitä meidän nyt kannattaisi kansallisesti hoivata ja globaalisesti  kehittää.

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne siihen samaan kuin Siirtolan emäntä, että kansa vaikuttaisi tällä hetkellä olevan valistuneempaa kuin poliittinen johto. Eduskuntatalossa näytetään pippaloivan edelleen jo kuolemaa tekevän Amerikan mallin mukaan. Sen sijaan yhä useampi sivistynyt keskiverto kansalainen puolestaan yrittää löytää uutta yksinkertaisempaa kohtuullisempaa elämäntapaa ja  luovaa muotoa omalle potentiaalilleen! Eipä siis kovinkaan kummallista, jos äänestysprosentit koko ajan hiipuvat. Onko tämä poliittisen eliitin” junasta putoaminen” juuri äänestäjän vaihtoehdottomuuden tunteen ytimessä.  Näyttää siltä, että yhteiskunnallinen hiljainen vallankumous on tapahtumassa horisontaalisesti tavallisten ihmisten keskuudessa, etenkin nuorison parissa, ja talous ja politiikka joutuvat seuraamaan väistämättä tätä ihmisten asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa tapahtuvaa muutosta.

Jos haluamme yksilöitymistä tukevan järjestelmän airuena pysyä (vaikkemme kai virallisesti olekkaan skandinaaveja), täytyy meidän pitää huoli tukiverkostoistamme, joita poliitikot vielä jälkijunaisesti yrittävät historialliseksi jäävän teollisen Amerikan mallin mukaisesti murentaa. Meillä elää edelleen valheellinen myytti, jossa uskotaan, että köyhätkin rikastuvat rikkaiden siivellä. Viimeiset 20 vuotta näyttävät tilastoineen aivan toista. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oikeus kohtuulliseen perustoimeentuloon. Se on hänen sosiaalinen oikeutensa, jota parhaillaan murennetaan.

Emännästä tuntuu siltä, että maailmaa ohjaa edelleen enimmäkseen talousasiantuntijat, joilla ei ole ymmärrystä maailman tämänhetkisestä ekologisesta tilasta. Tarvitsemme edelläkäyviä poliitikkoja  ja innovatiivisia integratiivisia taloustieteilijöitä,  jotka uskaltavat irrottautua eliitin valtakulttuurista ja pystyvät näyttämään kohtuullisuuden esimerkkiä omassa elämässään.

Itseisarvoinen leppoinen elämä rakentuu taloudelliselle perusturvallisuudelle. Siksi kansalaisten perustoimeentulosta ja -palveluista on pidettävä edelleen kaikella mahdollisella tavalla kiinni.  Tiedän, että tämän yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa. Tarvitsemme erillistieteiden sijaan luovia integratiivisia ajattelijoita ja täysin uudenlaisia tapoja ajatella. Eräs esimerkki uudesta ajattelusta on ”degrowth”, jossa suurimmat aineelliset uhraukset tekee maailman rikkain kolmannes, johon minäkin kuulun.  Tuloaan tekee myös biomiimiset järjestelmät, joissa tuotteiden elinkaaressa syntyvä kaikki jäte on voitava uusiokäyttää.

Selvää on, ettei Siirtolan emäntä ainakaan ei voi osallistua ilman untaan menettämättä  kulutusjuhliin. Aineellisella kasvulla on rajat, jotka on jo ajat sitten ylitetty. Emäntä osaa sen verran matematiikkaa.

Mainokset

Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Ajatuksiani Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista, osa 2

Tässä kuvassa näet miltä näyttää, kun peilaan ajatuksiini uusia muotoja.

Palataanpas kuitenkin asiaan, siis näihin Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteetteihin. Hänen mukaansa kannattaa muuten pitää mielessä, ettei onni ole jotakin, joka tipahtaa taivaalta. Jos haluat juosta maratonin, joudut tekemään töitä paljon ja säännöllisesti, jotta pystyt tämän unelmasi toteuttamaan. Samaan tapaan jos haluat olla satasella onnellinen, täytyy sinun löytää omat onnellisuusaktiviteettisi, joita sinun täytyy toteuttaa aktiivisesti ja pitkäjännitteisesti. Lybomirsky siis ajattelee samoin kuin Henryk Skolimowski, että onni on jotakin joka tulee sivutuotteena silloin, kun ihminen keskittyy tekemään joitain itseä  palkitsevia asioita aktiivisesti ja intohimoisesti.

3)  Älä vatvo äläkä vertaile itseäsi sosiaalisesti muihin

Asioiden liika pyörittely ja märehtiminen sisällä päässä, ei tuota yleensä muuta kuin harmia ja se syö energiaamme. Lyubomirsky kehottaa ihmisiä yksinkertaisesti kiinnittämään huomion muualle silloin kun märehtiminen on alkamassa päässämme. Mene vaikka marjastamaan tai ala siivoamaan kaappeja. Toinen konkreettinen tapa on sanoa itselle yksinkertaisesti ”Seis!” silloin kun pyörittely meinaa aloittaa päässämme toimintansa. Eräs hyvä vaihtoehto on etsiä toinen ihminen peiliksi. Voit keskustella viisaan ja luotettavan läheisesi kanssa märehtimästäsi aiheesta, ja saatat löytää uutta näkökulmaa hyödyttömään lukkiutuneitten ajatusten pyörittelyyn. Älä tee kuitenkaan tätä liian usein, sillä masennus on ”sosiaalisesti tarttuva sairaus”.  Ystäväsi voi väsyä. Neljänneksi voit harjoitella rentoutumista tai meditaatiota ja viimeiseksi Luybomirsky kehottaa ihmisiä kirjoittamaan ajatuksensa paperille. Tämä kirjoittaminen on juuri se, joka lopetti minun märehtimiseni.

Kun olin masentunut, vatvoin päiväkaudet ja etenkin yöt ongelmiani. Tällä tarkoitan sitä, että olin negatiivisen ajatteluni noidankehässä, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Kärsin vuosikaudet unettomuudesta ja pessimistisestä maailmankuvasta. Tätä kutsun sisäisessä teatterissani oman depressiivisen rva Otsaryppyni sisäiseksi monologiksi. Pääsin tästä monologista eroon, kun lähdin leikkimään omilla mielenosillani ja tein tämän nimenomaan kirjoittaen. En siis käyttänyt peilinäni vain muita ihmisiä, vaan rakensin itselleni mielentilat, joita käytin oman sisäavaruuteni peileinä. Löysin minänosiani ja loin uusia mahdollisia minuuksia. Käyttäen mielikuvitukseni voimaa ja psykoterapeuttista tietämystäni loin itselleni sisäisen mielenmaisemani ja mielen teatterin. Prosessi oli improvisoitua näkökulmien välistä leikkiä. Hyödytön vatvominen muuttui myönteiseksi muutosenergiaksi. Taiteen keinoin, esimerkiksi kirjoittaen, musisoiden tai kuvataiteiden kautta, voimme siis antaa ajatuksillemme uusia muotoja, ja voimme vapatua  lukkiutuneista ajatusmalleista. Tässä prosessissa voi parhaimmillaan vapautua suuret määrät tietoisuutta laajentavaa myönteistä energiaa.

Lyubomirsky korostaa, että kirjoittaa ihminen sitten päiväkirjaan, tietokoneelle tai paperinpalalle, asioiden pyörittely kirjoittaen voi auttaa järjestämään ajatukset. Se voi auttaa myös ymmärtämään itseämme ja saattamme havaita niissä toistuvat lukkiutuneet kuviot. Kun yhdistin tähän kirjoittamiseen vielä aktiivisen mielikuvitukseni ja psykoterapeuttisen tietämykseni, vuoden aikana minussa tapahtui valtava muutos. Seurauksena elämäni laatuni parantui ja lähdin katsomaan elämää uudesta näkökulmasta. Tiedän, etten ole koskaan elämässäni ”varmalla alustalla” siinä mielessä,että voisin olla ehdottoman varma, etten koskaan joudu enää syöksykierteeseen pimeään kaupunkiini. Edelleen on huonompia ja parempia päiviä, mutta elämäni perusvire on muuttunut. Kirjoittaminen on meditaatiotani ja joskus oikeastaan rukoustani, jossa annan ajatuksilleni uusia muotoja.

Sosiaalinen vertailu on oravanpyörämme ytimessä, sen voi ajatella olevan ekologisesti tuhoisan elämäntapamme energiaa. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti kateellinen ja onnellinen. Se johtaa yleensä vain alemmuudentunteeseen, ahdistukseen ja omanarvontunnon laskuun. Jos vertaat itseäsi muihin, vertaa mieluiten itseäsi niihin, joilla menee huonommin kuin sinulla. Äläkä tyydy pelkästään vertailuun vaan toimi. Onnelliset ihmiset eivät Lyubomirskyn mukaan yleensä vertaa itseään toisiin ”menestyneempiin ihmisiin”. Olen päässyt pääsääntöisesti irti tästä sosiaalisesta vertailusta (edelleen joskus joudun tsemppaamaan), mikä on tehnyt elämästäni huomattavan paljon helpompaa.

4) Hyvien tekojen harjoittaminen

Oman kokemusmaailmani puitteissa tuon esiin vielä sen, että on tärkeää tietää omat rajansa. On kilttejä ihmisiä, jotka eivät ikinä ilkeä kieltäytyä erinäisistä vapaaehtoisuustehtävistä, ja näitä ihmisiä saatetaankin ”käyttää hyväksi”. Siksi on hyvä auttaa, mutta on hyvä tietää omat rajansa. Henkilökohtaisesti vanhemmiten olen alkanut toimimaan mukana erilaisissa yhdistyksissä ja niiden vapaaehtoisessa toiminnassa, mikä on tuottanut samalla lisäarvoa omaan elämääni. Pyrin myös muistamaan erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä pienillä avustuksilla. En voi kehua olevani suuren mittakaavaan hyväntekijä, mutta uskokin, että jokainen ihminen kun tekee elämässään eri kokoisia pieniä ja suurempia hyviä tekoja, voimme saada aikaiseksi hyvän kierteen. Joskus köyhän ropo voi olla arvokkaampi kuin rikkaan suurempi lahjoitus.

Lyubomyrski muistuttaa, että toistaiseksi on tutkittu hyvin vähän sitä, että onko asia todella niin, että muuttuminen jalomielisemmäksi, myötätuntoisemmaksi ja epäitsekkäämmäksi tekisi ihmisestä onnellisemman kuin suuret tulot. Anekdoottista todistusaineistoa sen sijaan tästä on jo paljon. On paljon esimerkkeja varakkaista ihmisiä, jotka ovat luopuneet suuresta osasta omaisuuttaan toisten ihmisten hyväksi. Esimerkiksi Bill ja Melinda Gates säätiö on lahjoittanut vuoden 2000 jälkeen yli 6 miljardia dollaria köyhien maiden terveydenhuollon parantamiseksi. Toisena esimerkkinä Lyubomyrski ottaa Sherry Lansingin, entisen Paramount Picturesin naisjohtajan, joka luopui vallastaan, maineestaan ja rikkauksistaan tehdäkseen päätoimisesti humanitaarista työtä. Oma skandinaavinenkin esimerkki meillä on tästä; hän on Peter Hoeg. Hän on tanskalaisten Robin Hood, joka lahjoittaa koko ajan suuren osan tuloistaan kehitysmaiden naisille ja lapsille. Nämä ihmiset ovat pitäneet ilmeisesti rahasta luopumista palkitsevampana toimintana kuin sen keräämistä.

Oravanpyörässä juostaan kovaa – ja turhaan?

Sonja Lyubomirsky, amerikkalainen psykologian professori, on kirjoittanut kirjan ”Kuinka onnelliseksi – uusi tieteellinen lähestymistapa”. Suhtaudun pienellä varauksella tieteeseen elämänviisauden tuojana. Miksi? Ehkä siksi, että mielestäni tiede on meidän kulttuurissamme yliarvosteettua. Amerikkalaisen filosofin Ralph Waldo Emersonin sanoin ”Elämän alkuaineemme on totuus, mutta jos joku kiinnittää huomionsa yhteen totuuden ulottuvuuteen ja omistautuu ainoastaan sille pitkäksi aikaa, totuus vääristyy eikä ole enää oma itsensä vaan epätotuutta”. Tiedekriittisyydestäni huolimatta, on toki hyvä välillä pohtia myös luonnontieteellistä näkökulmaa, koska tiede ankkuroi kokemuksemme reaalimaailmaan. Ihminen ei tällöin sido kokemuksiaan pelkästään ”mutu” maailmaan. Kuitenkin on hyvä muistaa samalla, että onni on näkökulman vaihtamisen taitoa ja tiede edustaa vain yhtä näkökulmaa.

Sonja Lyubomirskyn mukaan alttari, lottovoitto, rasvaimu tai huippuhieno omakotitalo eivät tuo tutkimusten mukaan onnea. Sen sijaan tällainen ajattelumalli on oravanpyöräelämämme ytimessä. Suomessahan on paljon puhuttu tästä ”sitku” elämästä. Sitten kun minulla on kaunis keho/koti/auto/puoliso, jota muut kadehtivat, olen onnellinen. Oravanpyörävaikutus perustuu siihen, että edellä mainitut asiat voivat tuoda hetkellisen onnen, mutta ihminen nopeasti sopeutuu uuteen tilanteeseen, ja vanha tyytymättömyys palaa nopeasti. Ihmisen elämään palaa ”hiipivä normalisoituminen”, jonka jälkeen aloitetaan uusi sosiaalinen vertailu. Aina löytyy joku toinen, jolla on asiat paremmin. Aina löytyy rikkaampi, kauniimpi, hienomman auton tai kauniimman vaimon omaava vertailupersoona. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ihminen juoksee oravanpyörässänsä koko ajan lujemmin ja lujemmin, ja kuitenkin hän aina saapuu samaan alkupisteeseen. Juoksu pyörässä monella nopeutuu ja nopeutuu. Ja kaikesta energiankulutuksesta huolimatta, taas ikävä olo palaa juoksijan vieraaksi.

Sinänsä aika tragikoomista, että näyttäisi siltä, että koko länsimainen järjestelmä rakentuisi tällaiselle valheelliselle käsitykselle onnesta. Kulttuurissamme myydään ihmisille pienestä pitäen illuusiota materialismin mukanaan tuomasta onnesta. Ihminen on sitten onnellinen, kun hän on rikas, kaunis, laiha,  terve ja näyttävässä aviolittossa tai avoliitossa. Kulttuurimme kärsii materialistisesta projektiosta, jossa oma arvo, kun sitä ei muuten kyetä nostamaan, projisoidaan ulkoisiin statussymboleihin. Toki tämä ei tarkoita, etteikö vauraatkin ja kauniit ihmiset voisi saavuttaa onnea. Niitä ei Lyubomirskybn mukaan kuitenkaan voi löytää juoksemalla ulkoisten materialististen statussymbolien perässä.

Mikä kummallisinta, myöskään sairaus ei näyttäisi tekevän meitä onnettomammaksi. Lyubomirsky viittaa tutkimukseen, jossa tutkittiin rankoissa dialyysihoidoissa olevien ihmisten onnellisuustasoa. He olivat aivan yhtä onnellisia kuin terveet ihmiset. Ja sama totuus paljastuu monessa muussa tutkimuksessa. Meille myydään myös illuusiota siitä, että kehomme ollessa aina terve ja kaunis olemme onnellisia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan ole. Ihminen mukautuu yleensä sairauteenkin. Hän iloitsee niistä asioista, joita voi edelleen tehdä. On mielestäni aika tragikoomista, että kulttuurissamme eletään ensisijaiseti onnen ulkoisten muotojen orjina, vaikka todellinen onni lähtee sisäisyydestä, intohimoisesta itsensä toteuttamisesta. Se on tietysti oma tarinansa se. Kullakin ihmisellä voi olla oma onnellisuusaktiviteettinsa. On äärimmäisen vapauttavaa tajuta, etten tarvitse kuin perustoimeentulon onneni tueksi. Kaikki muu on toissijaista.

Uskon, että montaa meistä ahdistaa kulttuuri, jossa sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi, sinun täytyy yrittää toteuttaa elämässäsi onnen ulkoisia muotoja. Harva tiedostaa, että suurimman onnen tuoja on armo ja hyväksyntä, jonka ihminen itse antaa itsellensä. Elämä voi olla aineellisesti kohtuullisimmissa olosuhteisessa henkisesti rikkaampaa. Henkilökohtaisesti liitän tähän armoon mielusti myös mukaan Jumalan armon, sillä se tarjoaa minulle kaikkein syvimmän hyväksynnän, levollisuuden ja rakkauden lähteen. Uskon, että meillä on jokaisella elämässämme korkein voima, joka ohjaa elämäämme. Jos se ei ole Rakkaus niin onko se Materia?

Lyubomirsky kehoittaakin meitä seuraavasti: ”Jos olet tyytymätön työhösi, ystäviisi, avioliittoosi, palkkaasi, tai ulkonäköösi, ensimmäinen askel kestävään onneen on työntää nuo asiat pois mielestä. Niin vaikelta kun se tuntuu, yritä olla miettimättä niitä. Muistuta itseäsi jatkuvasti, siitä, etteivät ne ole todellisuudessa se, mikä estää sinua tulemasta onnellisemmaksi. On tärkeää oppia pois tästä yleisestä harhaluulosta, vaikka se vaatiikin paljon itsekuria, itsehillitnää ja välillä voi tapahtua lipsumista.”

Hauska huomata, että Lyubomirsky on tieteensä kanssa tullut kanssani samantapaisiin olettamuksiin onnellisuuden perusluonteesta. Hän ei myöskään pelkää tuoda esille uskonnollisia merkityksiä. Hänen yksi kahdestatoista onnellisuusaktiviteetista on uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen. Uskonto on hänen mukaansa lahja terveydelle ja hyvinvoinnille.Tässä kohdassa haluaisin jälleen kerran erottaa uskonnolliset sekä tieteelliset suljetut ja avoimet järjestelmät. En usko, että indoktrinointi, aivopesu, yhteen ainoaan oikeaan fundamentalistiseen suljettuun totuuteen eheyttää ihmistä tai ihmiskuntaa, vaan se voi päinvastoin vahingoitaa ihmisten sieluja. Terve hengellisyys merkitsee minulle yksilöllistä, hengellistä, rakkaudellista, monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ainutlaatuista polkua.

Olen omat olettamukseni elämänfilosofista peruskysymyksistä saavuttanut luovan ajattelun, kuten aktiivisen mielikuvitukseni avulla. Lyubomirsky ankkuroi nyt tieteellisesti ajatteluani reaalimaailmaan. Lyubomirsky kytkee tietonsa tieteelliseen metodiin, minä puolestani kytken ajatteluni ”emersonilaisesti” käytännön järkeen, joka rakentuu elämänkokemukselleni. Haluan saada ajatteluni vahvistusta, muualtakin kuin pelkästään tieteestä – sen valikoivasta yksisilmäisestä havainnoinnista. Jos pelkästään ajattelisin ”tieteellisesti”, väitän, että tällöin vääristyisi oma kuvani todellisuudesta. Haen vahvistusta ajattelulleni itse elämästä, sen sadoista eri näkökulmista. Kun näin teen, tietoni ei enää ole irrallista itsestäni, vaan lähenen henkilökohtaista totuuttani. Totuutta ja viisautta tavoittelen siis näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tiede on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.