Elämmekö uuden uljaan ihmisen syntymän aikoja?

Tällä kertaa Taloussanomissa oli Siirtolan emäntää ilahduttava uutinen, jossa kerrottiin, että työkulttuurissa on globaalisesti tapahtumassa muutos, jossa ihmiset alkavat yksilöitymisensä myötä arvostaa muitakin asioita kuin kuluttamista.  Aiurena on Skandinaavia, jossa perinteisesti vahvat sosiaaliset tukiverkostot ovat auttaneet yhä useampia ihmisiä saavuttamaan uutta ymmärrystä elämän arvojärjestyksistä.

Googlasin hiukan uutisen lähteenä käytetyn Ronald Inglehardin ajatuksia, ja kylläpä sieltä löytyikin mielenkiintoista ajateltavaa. Tämä amerikkalainen politiikan tutkija  painottaa, että länsimaissa, teollistumisen myötä, syntyi viime vuosisatojen aikana uusi uljas rationaalinen ja maallistunut ihminen, jonka maailmankuva rakentui instrumentaaliselle rationaalisuudelle eli välineelliselle järjelle. Tätä teollistumisen muutosta johti Amerikka.   Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ihmisten keskuudessa on tapahtumassa arvosiirtymä ja globaalin johtokeskuksen siirtymä. On syntymässä uusi jälkiteollinen ihminen, jolle on tärkeää oma yksilöityminen ja itsensä toteuttaminen sekä vapaa-ajalla että työpaikalla. Tätä muutosta näyttäisi olevan ohjaamassa Skandinaavia.

Inglehard väittää, että uskonnot eivät ole kuolleet. Sen sijaan hänväittää, että Skandinaviasssa kulttuuri on imaissut itsensä kristilliset arvot, lähimmäisen rakkauden ja köyhistä huolehtimisen, ja siksi kristilliset rituaalit ovat olleet tarpeettomia.  Sen sijaan uskontojen traditionalistiset muodot ovat Pohjois-Euroopassa näivettymässä, vaikkakin paikkakuntakohtaisia eroja on. Ehkäpä tilalle on tulossa uusia monikulttuurisia suvaitsevaisempia hengellisyyden muotoja, sillä edelleen suurin osa pohjoismaalisia uskoo Jumalaan.

Eipä tästä näkökulmasta  tämä alteregoni Mielentilojen treenaajan uraputkesta poistuminen ja yksilöitymisprosessi kirjoittaen ole  mitenkään outo prosessi, vaan se saattaa olla eräs tyyppiesimerkki  uuden jälkiteollisen identiteetin yrityksestä ilmaista mahdollisimman tyhjentävästi itseään. Länsimaisesta ihmisestä on mitä ilmeisemmin tulossa itseohjautuva jatkuvan muutoksenalainen prosessi. Oikeastaan Mielentilojen treenaaja voi olla tyytyväinen. Hän on todennäköisesti hyvin trendikäs. Itseilmaisua janoavia tarinoita on maailmassa yhtä monta miljoonaa kuin ihmisiä, joten nähtäväksi jää, tulemmeko viettämään lähivuosisatoina vielä iloisia monikulttuurisia karnevaaleja, jossa juhlitaan yksilöitymistä ja ihmisen luovuutta.  Eikä juhlia juhlita pelkästään kirjoittaen, vaan myös tanssien, musisoiden ja maalaten. Yksilöityminen ja ihmisen kehittyminen itseohjautuvaksi vaatii  tukiverkostonsa, ja sitä meidän nyt kannattaisi kansallisesti hoivata ja globaalisesti  kehittää.

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne siihen samaan kuin Siirtolan emäntä, että kansa vaikuttaisi tällä hetkellä olevan valistuneempaa kuin poliittinen johto. Eduskuntatalossa näytetään pippaloivan edelleen jo kuolemaa tekevän Amerikan mallin mukaan. Sen sijaan yhä useampi sivistynyt keskiverto kansalainen puolestaan yrittää löytää uutta yksinkertaisempaa kohtuullisempaa elämäntapaa ja  luovaa muotoa omalle potentiaalilleen! Eipä siis kovinkaan kummallista, jos äänestysprosentit koko ajan hiipuvat. Onko tämä poliittisen eliitin” junasta putoaminen” juuri äänestäjän vaihtoehdottomuuden tunteen ytimessä.  Näyttää siltä, että yhteiskunnallinen hiljainen vallankumous on tapahtumassa horisontaalisesti tavallisten ihmisten keskuudessa, etenkin nuorison parissa, ja talous ja politiikka joutuvat seuraamaan väistämättä tätä ihmisten asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa tapahtuvaa muutosta.

Jos haluamme yksilöitymistä tukevan järjestelmän airuena pysyä (vaikkemme kai virallisesti olekkaan skandinaaveja), täytyy meidän pitää huoli tukiverkostoistamme, joita poliitikot vielä jälkijunaisesti yrittävät historialliseksi jäävän teollisen Amerikan mallin mukaisesti murentaa. Meillä elää edelleen valheellinen myytti, jossa uskotaan, että köyhätkin rikastuvat rikkaiden siivellä. Viimeiset 20 vuotta näyttävät tilastoineen aivan toista. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oikeus kohtuulliseen perustoimeentuloon. Se on hänen sosiaalinen oikeutensa, jota parhaillaan murennetaan.

Emännästä tuntuu siltä, että maailmaa ohjaa edelleen enimmäkseen talousasiantuntijat, joilla ei ole ymmärrystä maailman tämänhetkisestä ekologisesta tilasta. Tarvitsemme edelläkäyviä poliitikkoja  ja innovatiivisia integratiivisia taloustieteilijöitä,  jotka uskaltavat irrottautua eliitin valtakulttuurista ja pystyvät näyttämään kohtuullisuuden esimerkkiä omassa elämässään.

Itseisarvoinen leppoinen elämä rakentuu taloudelliselle perusturvallisuudelle. Siksi kansalaisten perustoimeentulosta ja -palveluista on pidettävä edelleen kaikella mahdollisella tavalla kiinni.  Tiedän, että tämän yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa. Tarvitsemme erillistieteiden sijaan luovia integratiivisia ajattelijoita ja täysin uudenlaisia tapoja ajatella. Eräs esimerkki uudesta ajattelusta on ”degrowth”, jossa suurimmat aineelliset uhraukset tekee maailman rikkain kolmannes, johon minäkin kuulun.  Tuloaan tekee myös biomiimiset järjestelmät, joissa tuotteiden elinkaaressa syntyvä kaikki jäte on voitava uusiokäyttää.

Selvää on, ettei Siirtolan emäntä ainakaan ei voi osallistua ilman untaan menettämättä  kulutusjuhliin. Aineellisella kasvulla on rajat, jotka on jo ajat sitten ylitetty. Emäntä osaa sen verran matematiikkaa.

Mainokset

Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Ajatuksiani Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista, osa 2

Tässä kuvassa näet miltä näyttää, kun peilaan ajatuksiini uusia muotoja.

Palataanpas kuitenkin asiaan, siis näihin Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteetteihin. Hänen mukaansa kannattaa muuten pitää mielessä, ettei onni ole jotakin, joka tipahtaa taivaalta. Jos haluat juosta maratonin, joudut tekemään töitä paljon ja säännöllisesti, jotta pystyt tämän unelmasi toteuttamaan. Samaan tapaan jos haluat olla satasella onnellinen, täytyy sinun löytää omat onnellisuusaktiviteettisi, joita sinun täytyy toteuttaa aktiivisesti ja pitkäjännitteisesti. Lybomirsky siis ajattelee samoin kuin Henryk Skolimowski, että onni on jotakin joka tulee sivutuotteena silloin, kun ihminen keskittyy tekemään joitain itseä  palkitsevia asioita aktiivisesti ja intohimoisesti.

3)  Älä vatvo äläkä vertaile itseäsi sosiaalisesti muihin

Asioiden liika pyörittely ja märehtiminen sisällä päässä, ei tuota yleensä muuta kuin harmia ja se syö energiaamme. Lyubomirsky kehottaa ihmisiä yksinkertaisesti kiinnittämään huomion muualle silloin kun märehtiminen on alkamassa päässämme. Mene vaikka marjastamaan tai ala siivoamaan kaappeja. Toinen konkreettinen tapa on sanoa itselle yksinkertaisesti ”Seis!” silloin kun pyörittely meinaa aloittaa päässämme toimintansa. Eräs hyvä vaihtoehto on etsiä toinen ihminen peiliksi. Voit keskustella viisaan ja luotettavan läheisesi kanssa märehtimästäsi aiheesta, ja saatat löytää uutta näkökulmaa hyödyttömään lukkiutuneitten ajatusten pyörittelyyn. Älä tee kuitenkaan tätä liian usein, sillä masennus on ”sosiaalisesti tarttuva sairaus”.  Ystäväsi voi väsyä. Neljänneksi voit harjoitella rentoutumista tai meditaatiota ja viimeiseksi Luybomirsky kehottaa ihmisiä kirjoittamaan ajatuksensa paperille. Tämä kirjoittaminen on juuri se, joka lopetti minun märehtimiseni.

Kun olin masentunut, vatvoin päiväkaudet ja etenkin yöt ongelmiani. Tällä tarkoitan sitä, että olin negatiivisen ajatteluni noidankehässä, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Kärsin vuosikaudet unettomuudesta ja pessimistisestä maailmankuvasta. Tätä kutsun sisäisessä teatterissani oman depressiivisen rva Otsaryppyni sisäiseksi monologiksi. Pääsin tästä monologista eroon, kun lähdin leikkimään omilla mielenosillani ja tein tämän nimenomaan kirjoittaen. En siis käyttänyt peilinäni vain muita ihmisiä, vaan rakensin itselleni mielentilat, joita käytin oman sisäavaruuteni peileinä. Löysin minänosiani ja loin uusia mahdollisia minuuksia. Käyttäen mielikuvitukseni voimaa ja psykoterapeuttista tietämystäni loin itselleni sisäisen mielenmaisemani ja mielen teatterin. Prosessi oli improvisoitua näkökulmien välistä leikkiä. Hyödytön vatvominen muuttui myönteiseksi muutosenergiaksi. Taiteen keinoin, esimerkiksi kirjoittaen, musisoiden tai kuvataiteiden kautta, voimme siis antaa ajatuksillemme uusia muotoja, ja voimme vapatua  lukkiutuneista ajatusmalleista. Tässä prosessissa voi parhaimmillaan vapautua suuret määrät tietoisuutta laajentavaa myönteistä energiaa.

Lyubomirsky korostaa, että kirjoittaa ihminen sitten päiväkirjaan, tietokoneelle tai paperinpalalle, asioiden pyörittely kirjoittaen voi auttaa järjestämään ajatukset. Se voi auttaa myös ymmärtämään itseämme ja saattamme havaita niissä toistuvat lukkiutuneet kuviot. Kun yhdistin tähän kirjoittamiseen vielä aktiivisen mielikuvitukseni ja psykoterapeuttisen tietämykseni, vuoden aikana minussa tapahtui valtava muutos. Seurauksena elämäni laatuni parantui ja lähdin katsomaan elämää uudesta näkökulmasta. Tiedän, etten ole koskaan elämässäni ”varmalla alustalla” siinä mielessä,että voisin olla ehdottoman varma, etten koskaan joudu enää syöksykierteeseen pimeään kaupunkiini. Edelleen on huonompia ja parempia päiviä, mutta elämäni perusvire on muuttunut. Kirjoittaminen on meditaatiotani ja joskus oikeastaan rukoustani, jossa annan ajatuksilleni uusia muotoja.

Sosiaalinen vertailu on oravanpyörämme ytimessä, sen voi ajatella olevan ekologisesti tuhoisan elämäntapamme energiaa. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti kateellinen ja onnellinen. Se johtaa yleensä vain alemmuudentunteeseen, ahdistukseen ja omanarvontunnon laskuun. Jos vertaat itseäsi muihin, vertaa mieluiten itseäsi niihin, joilla menee huonommin kuin sinulla. Äläkä tyydy pelkästään vertailuun vaan toimi. Onnelliset ihmiset eivät Lyubomirskyn mukaan yleensä vertaa itseään toisiin ”menestyneempiin ihmisiin”. Olen päässyt pääsääntöisesti irti tästä sosiaalisesta vertailusta (edelleen joskus joudun tsemppaamaan), mikä on tehnyt elämästäni huomattavan paljon helpompaa.

4) Hyvien tekojen harjoittaminen

Oman kokemusmaailmani puitteissa tuon esiin vielä sen, että on tärkeää tietää omat rajansa. On kilttejä ihmisiä, jotka eivät ikinä ilkeä kieltäytyä erinäisistä vapaaehtoisuustehtävistä, ja näitä ihmisiä saatetaankin ”käyttää hyväksi”. Siksi on hyvä auttaa, mutta on hyvä tietää omat rajansa. Henkilökohtaisesti vanhemmiten olen alkanut toimimaan mukana erilaisissa yhdistyksissä ja niiden vapaaehtoisessa toiminnassa, mikä on tuottanut samalla lisäarvoa omaan elämääni. Pyrin myös muistamaan erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä pienillä avustuksilla. En voi kehua olevani suuren mittakaavaan hyväntekijä, mutta uskokin, että jokainen ihminen kun tekee elämässään eri kokoisia pieniä ja suurempia hyviä tekoja, voimme saada aikaiseksi hyvän kierteen. Joskus köyhän ropo voi olla arvokkaampi kuin rikkaan suurempi lahjoitus.

Lyubomyrski muistuttaa, että toistaiseksi on tutkittu hyvin vähän sitä, että onko asia todella niin, että muuttuminen jalomielisemmäksi, myötätuntoisemmaksi ja epäitsekkäämmäksi tekisi ihmisestä onnellisemman kuin suuret tulot. Anekdoottista todistusaineistoa sen sijaan tästä on jo paljon. On paljon esimerkkeja varakkaista ihmisiä, jotka ovat luopuneet suuresta osasta omaisuuttaan toisten ihmisten hyväksi. Esimerkiksi Bill ja Melinda Gates säätiö on lahjoittanut vuoden 2000 jälkeen yli 6 miljardia dollaria köyhien maiden terveydenhuollon parantamiseksi. Toisena esimerkkinä Lyubomyrski ottaa Sherry Lansingin, entisen Paramount Picturesin naisjohtajan, joka luopui vallastaan, maineestaan ja rikkauksistaan tehdäkseen päätoimisesti humanitaarista työtä. Oma skandinaavinenkin esimerkki meillä on tästä; hän on Peter Hoeg. Hän on tanskalaisten Robin Hood, joka lahjoittaa koko ajan suuren osan tuloistaan kehitysmaiden naisille ja lapsille. Nämä ihmiset ovat pitäneet ilmeisesti rahasta luopumista palkitsevampana toimintana kuin sen keräämistä.

Oravanpyörässä juostaan kovaa – ja turhaan?

Sonja Lyubomirsky, amerikkalainen psykologian professori, on kirjoittanut kirjan ”Kuinka onnelliseksi – uusi tieteellinen lähestymistapa”. Suhtaudun pienellä varauksella tieteeseen elämänviisauden tuojana. Miksi? Ehkä siksi, että mielestäni tiede on meidän kulttuurissamme yliarvosteettua. Amerikkalaisen filosofin Ralph Waldo Emersonin sanoin ”Elämän alkuaineemme on totuus, mutta jos joku kiinnittää huomionsa yhteen totuuden ulottuvuuteen ja omistautuu ainoastaan sille pitkäksi aikaa, totuus vääristyy eikä ole enää oma itsensä vaan epätotuutta”. Tiedekriittisyydestäni huolimatta, on toki hyvä välillä pohtia myös luonnontieteellistä näkökulmaa, koska tiede ankkuroi kokemuksemme reaalimaailmaan. Ihminen ei tällöin sido kokemuksiaan pelkästään ”mutu” maailmaan. Kuitenkin on hyvä muistaa samalla, että onni on näkökulman vaihtamisen taitoa ja tiede edustaa vain yhtä näkökulmaa.

Sonja Lyubomirskyn mukaan alttari, lottovoitto, rasvaimu tai huippuhieno omakotitalo eivät tuo tutkimusten mukaan onnea. Sen sijaan tällainen ajattelumalli on oravanpyöräelämämme ytimessä. Suomessahan on paljon puhuttu tästä ”sitku” elämästä. Sitten kun minulla on kaunis keho/koti/auto/puoliso, jota muut kadehtivat, olen onnellinen. Oravanpyörävaikutus perustuu siihen, että edellä mainitut asiat voivat tuoda hetkellisen onnen, mutta ihminen nopeasti sopeutuu uuteen tilanteeseen, ja vanha tyytymättömyys palaa nopeasti. Ihmisen elämään palaa ”hiipivä normalisoituminen”, jonka jälkeen aloitetaan uusi sosiaalinen vertailu. Aina löytyy joku toinen, jolla on asiat paremmin. Aina löytyy rikkaampi, kauniimpi, hienomman auton tai kauniimman vaimon omaava vertailupersoona. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ihminen juoksee oravanpyörässänsä koko ajan lujemmin ja lujemmin, ja kuitenkin hän aina saapuu samaan alkupisteeseen. Juoksu pyörässä monella nopeutuu ja nopeutuu. Ja kaikesta energiankulutuksesta huolimatta, taas ikävä olo palaa juoksijan vieraaksi.

Sinänsä aika tragikoomista, että näyttäisi siltä, että koko länsimainen järjestelmä rakentuisi tällaiselle valheelliselle käsitykselle onnesta. Kulttuurissamme myydään ihmisille pienestä pitäen illuusiota materialismin mukanaan tuomasta onnesta. Ihminen on sitten onnellinen, kun hän on rikas, kaunis, laiha,  terve ja näyttävässä aviolittossa tai avoliitossa. Kulttuurimme kärsii materialistisesta projektiosta, jossa oma arvo, kun sitä ei muuten kyetä nostamaan, projisoidaan ulkoisiin statussymboleihin. Toki tämä ei tarkoita, etteikö vauraatkin ja kauniit ihmiset voisi saavuttaa onnea. Niitä ei Lyubomirskybn mukaan kuitenkaan voi löytää juoksemalla ulkoisten materialististen statussymbolien perässä.

Mikä kummallisinta, myöskään sairaus ei näyttäisi tekevän meitä onnettomammaksi. Lyubomirsky viittaa tutkimukseen, jossa tutkittiin rankoissa dialyysihoidoissa olevien ihmisten onnellisuustasoa. He olivat aivan yhtä onnellisia kuin terveet ihmiset. Ja sama totuus paljastuu monessa muussa tutkimuksessa. Meille myydään myös illuusiota siitä, että kehomme ollessa aina terve ja kaunis olemme onnellisia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan ole. Ihminen mukautuu yleensä sairauteenkin. Hän iloitsee niistä asioista, joita voi edelleen tehdä. On mielestäni aika tragikoomista, että kulttuurissamme eletään ensisijaiseti onnen ulkoisten muotojen orjina, vaikka todellinen onni lähtee sisäisyydestä, intohimoisesta itsensä toteuttamisesta. Se on tietysti oma tarinansa se. Kullakin ihmisellä voi olla oma onnellisuusaktiviteettinsa. On äärimmäisen vapauttavaa tajuta, etten tarvitse kuin perustoimeentulon onneni tueksi. Kaikki muu on toissijaista.

Uskon, että montaa meistä ahdistaa kulttuuri, jossa sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi, sinun täytyy yrittää toteuttaa elämässäsi onnen ulkoisia muotoja. Harva tiedostaa, että suurimman onnen tuoja on armo ja hyväksyntä, jonka ihminen itse antaa itsellensä. Elämä voi olla aineellisesti kohtuullisimmissa olosuhteisessa henkisesti rikkaampaa. Henkilökohtaisesti liitän tähän armoon mielusti myös mukaan Jumalan armon, sillä se tarjoaa minulle kaikkein syvimmän hyväksynnän, levollisuuden ja rakkauden lähteen. Uskon, että meillä on jokaisella elämässämme korkein voima, joka ohjaa elämäämme. Jos se ei ole Rakkaus niin onko se Materia?

Lyubomirsky kehoittaakin meitä seuraavasti: ”Jos olet tyytymätön työhösi, ystäviisi, avioliittoosi, palkkaasi, tai ulkonäköösi, ensimmäinen askel kestävään onneen on työntää nuo asiat pois mielestä. Niin vaikelta kun se tuntuu, yritä olla miettimättä niitä. Muistuta itseäsi jatkuvasti, siitä, etteivät ne ole todellisuudessa se, mikä estää sinua tulemasta onnellisemmaksi. On tärkeää oppia pois tästä yleisestä harhaluulosta, vaikka se vaatiikin paljon itsekuria, itsehillitnää ja välillä voi tapahtua lipsumista.”

Hauska huomata, että Lyubomirsky on tieteensä kanssa tullut kanssani samantapaisiin olettamuksiin onnellisuuden perusluonteesta. Hän ei myöskään pelkää tuoda esille uskonnollisia merkityksiä. Hänen yksi kahdestatoista onnellisuusaktiviteetista on uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen. Uskonto on hänen mukaansa lahja terveydelle ja hyvinvoinnille.Tässä kohdassa haluaisin jälleen kerran erottaa uskonnolliset sekä tieteelliset suljetut ja avoimet järjestelmät. En usko, että indoktrinointi, aivopesu, yhteen ainoaan oikeaan fundamentalistiseen suljettuun totuuteen eheyttää ihmistä tai ihmiskuntaa, vaan se voi päinvastoin vahingoitaa ihmisten sieluja. Terve hengellisyys merkitsee minulle yksilöllistä, hengellistä, rakkaudellista, monikulttuurisen suvaitsevaisuuden ainutlaatuista polkua.

Olen omat olettamukseni elämänfilosofista peruskysymyksistä saavuttanut luovan ajattelun, kuten aktiivisen mielikuvitukseni avulla. Lyubomirsky ankkuroi nyt tieteellisesti ajatteluani reaalimaailmaan. Lyubomirsky kytkee tietonsa tieteelliseen metodiin, minä puolestani kytken ajatteluni ”emersonilaisesti” käytännön järkeen, joka rakentuu elämänkokemukselleni. Haluan saada ajatteluni vahvistusta, muualtakin kuin pelkästään tieteestä – sen valikoivasta yksisilmäisestä havainnoinnista. Jos pelkästään ajattelisin ”tieteellisesti”, väitän, että tällöin vääristyisi oma kuvani todellisuudesta. Haen vahvistusta ajattelulleni itse elämästä, sen sadoista eri näkökulmista. Kun näin teen, tietoni ei enää ole irrallista itsestäni, vaan lähenen henkilökohtaista totuuttani. Totuutta ja viisautta tavoittelen siis näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tiede on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.