Alkukesän 2019 kuulumisia

Olen ollut tässä blogissani kovin passiivinen viimeisen vuoden ajan. Tämä ei tarkoita sitä, että sisäinen paloni kirjoittamiseen ja muuhun luovaan toimintaan olisi hiipunut. Asia on sen sijaan päinvastoin. Tuli roihuaa edelleen. Toimin vain nykään enempi muualla some-maailmassa, koulutan sekä olen toimittajana synnytystuskia kärsivässä uudessa kirjassamme ”Yhteinen kieli – Traumainformoitu kohtaaminen ihmistyössä”.

Kirjamme teemasta on jo olemassa yksi Basam Booksin tuottama video, käyhän katsomassa!

Traumainformoituja orientaatiokoulutuksia meillä on ympäri Suomea. Niissä esitellään erilaisia, muualla maailmassa, kokemuksellisesti kehitettyjä, toimivia, traumainfoituja hoito- ja kasvatusmalleja. Iloajatoivoa-internet sivuilta, löydät tietoa koulutuksistamme.

Lisäksi varhaiskasvattaja Elisa Auvisen, fysioterapeutti Karita Palomäen, sekä sosiaalialan moniosaajan Johanna Linner Matikan kanssa ylläpidämme yhteisiä sivuja ihmistyöntekijöille. Sivujen nimi on Traumainformoitu sote ja ope, ja se pyrkii herättämään ammattilaisten kiinnostusta traumatietoisuuteen.

Henkilökohtaisesta elämästäni vielä sen verran, että osallistuin viikonloppuna Joutsentanssi–festivaaliin Kuhmossa ja se oli upea yhteisöllinen tapahtuma. Tulkaahan porukalla ensi vuonna mukaan. Kuvat kertonevat fiiliksistä enemmän kuin sanat.

Miltä tuntuu kun on kuuskymppiä mittarissa?

Tänään, syntymäpäiväaamuna olen herännyt jo anivarhain.  Olen tyyppiesimerkki  illantorkku- ja aamuvirkkuihmisestä. Aamu on minulle parasta aikaa myös kirjoittamiselle.

Kuva: Boy Vilhelm Hulden

Tänään vaihtuu uusi vuosikymmen ja on kai jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika. Päällimmäisenä on hämmästyksen tunne. En tunne itseäni millään lailla kuusikymppiseksi. Enhän edes tarkkaan ottaen tiedä vielä, mikä minusta tulee isona. Ainoan viitteen ikääntymisestä saa, kun kurkkaa peiliin tai suuntaa huomion erinäisen kehon kolotuksiin. Näitä molempia teen nykyään harvoin ja silloinkin kun katson peiliin, kehun itseäni. Aika tekee tehtäväänsä. Kun olin nuori ja nätti, inhosin peilikuvaani.  Nyt kun olen vanha, naama roikkuu ja silmäluomet ovat turvonneet, osaan suhtautua kuvaani jo paljon hyväksyvämmin ja myötätuntoisemmin. Olen oikeastaan aika vetävän näköinen tyyppi.

Toinen tunne, mikä velloo sisälläni, on kiitollisuus. Elän erilaisten elämän draamallisten käännekohtien jälkeen elämäni onnellisinta aikaa.  Keskeisen onnellisuuden osa-alueen muodostaa perheeni ja rakkaimpani. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lapset (viisi kappaletta, kolme omaa ja kaksi uusio) ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa.  Olen saanut ihania vävy- ja miniäkokelaita.

Parikymmentä vuotta sitten henkilökohtainen elämäni oli yhtä draamaa, olin  työuupunut ja hetkittäin olin jo valmis luopumaan koko hammaslääkärintyöstäni.  Kun itseymmärrykseni ja  työni luonne on terapia-alan koulutuksen kautta muuttunut, olen saanut takaisin työniloni. Olennainen osa työn ilon palaamista on ollut, että toteutan nykyään itseäni elämässäni ja työssäni monipuolisemmin – en pelkästään tee kliinisiä töitä vaan myös koulutan, kirjoitan ja rakastan.

Rakastan kaikissa rakkauden muodoissa. Eros eli eroottinen rakkaus suuntautuu nykään enemmän luoviin aktiviteetteihin kuin seksuaalisuuteen, mutta sitä on elämässä. Agabesta, jumalallisen, yhteisöllisen, rakkauden vaalimisesta on tullut minulle yhä tärkeämpää.  Me ihmiset voimme vuorovaikutussuhteittemme kautta vahingoittaa vakavasti toinen toisiamme, mutta mikä parasta, voimme hyväksyvän tietoisen läsnäolon ja myötätuntoisen rakkauden kautta parantaa toinen toisiamme. Koko elämämme voi olla terveissä ihmissuhteissa yhtä paranemisen matkaa. Se mitä terveytemme ja kokonaisvaltainen hyvinvointi edellyttää, on turvalliset yhteisöt. Rakkaudettomassa ympäristössä kaltoinkohdellun tai laiminlyödyn lapsen hyvinvointi vahingoittuu vakavasti ja hän kärsii, ja sitäpaitsi se tulee kalliiksi yhteiskunnalle erinäisinä terveys- ja soiaalisina kuluina.

Sairauteni (syöpäni) ovat olleet tärkeitä opettajiani hyväksyvästi läsnäolevampaan elämään. Emme ole erillisiä toinen toisistamme, vaan olemme kohtaloissamme kytketty toinen toisiimme. Ikääntyminen on tehnyt minulle siinä mielessä hyvää, että uskallan rakastaa avoimemmin. Myös terveydenhuollossa tulisi yhä enemmän puhua rakkaudesta. Lasten psykiatri Bruce D. Perry (The boy who was raised as a dog) kirjoittaa, että maailma, jossa parhaillaan elämme on biologisesti ihmistä halventavaa. Se ei ota huomioon ihmisen perustarpeita, kuten rakastetuksi tulemisen tarvetta. Tätä kautta ajaudumme mm. epäterveellisiin, itseämme vahingoittaviin, aktiviteetteihin. Lääketiede ja psykiatria ovat olleet Perryn mukaan yksi osa tätä trendiä. Ajat onneksi muuttuvat!  Yhä useampi ihminen on jo oivaltanut, ettei ihmisen terveys ole vain henkilökohtainen asia. Se on myös yhteisöllinen asia.

Vaikka kirjoitan blogejani harvemmin, on tälläkin kirjoittamisen saralla tapahtunut asioita.  Kesä on mennyt kirjoittaessa ja toimittaessa.  Lokakuun aikana tulee painosta kirjamme Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Kirjassa kuuden muun ”vallankumousaktivistin” kanssa avaamme erilaisia näkökulmia inhimillisempään lääketieteeseen. Teemoina minulla on mm. tietoisuustaidot laaja-alaisena käsitteenä, aivotalo ja hoitoyksikkö dramallisena parantavana näyttämönä. Olen kirjassa sekä toimittajana että kirjoittajana.

Mietin, tuhoaako individualistinen, kaiken kylmiksi numeroiksi, materialistisen maailmankatsomuksen symboleiksi ja valvotuiksi prosesseiksi muokkaava järjestelmä luovuutemme, lapsenmielisyytemme ja leikillisyytemme. Samalla meiltä saate­taan viedä draamallinen herkkyytemme ja kyky luottaa omaan intuitioomme. Lääketiede on yhä enemmän osa kaupallista materialistista elämäntapaa, jossa tieto on irrotettu ihmisestä erillisiksi informaatiokasoiksi. Ilman luovuutta, tiedon sisäis­tymistä viisaudeksi ja kokemuksellista oppia kapeutamme maailmankuvaamme ja vieraannumme yhteistoiminnallisesta evoluutiosta. ~ Kati Sarvela ~
(Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous — Iloa ja toivoa terveydenhoitoon, Basam Books, 2018)

Paljon muitakin mielenkiintoisia asioita tapahtuu elämässäni.  Sensorimotorinen psykoterapiakoulutukseni on loppusuoralla. Olen kehittänyt psykiatri Anne Pelkosen kanssa yhdessä Traumainformoitu hoito -koulutusta, ja toinen yhteistyöprojekti on meneillään liittyen samaan teemaan  psykiatri Mikaela Blomqvist-Lyytikäisen kanssa. Iloa ja toivoa -verkoston kehittäminen jatkuu Pauliina Aarvan ja Hanna Kortejärven kanssa. Sisäinen teatteri -koulutukset jatkuvat Elisa Lintukorven kanssa , ja tätäkin menetelmää kehitän ja syvennän edelleen yhdessä moniammatillisen verkostoni kanssa. Hammashoitopelko.fi sivustoa olen myös kehitellyt.

Vierivä kivi ei sammallu. Jos terveyttä riittää, niin uskon, että  minulla on seuraavat kymmenen vuotta vielä paljon kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä.  Näin on todennäköisesti asian laita, jos tulen vähääkään isääni. Jussi Sarvela lähenee nyt yhdeksääkymmentä, ja hänen elämänvoimansa vapautuu edelleen luovuutena, teknisinä uusina ideoina. Osalle niistä näyttää löytyvän rahoittajiakin.

Tuntuu hyvältä. On ilo ja kunnia saada vanhentua.

Mielitajua kaikille -— kansalaisista johtajiin

Koska tällä hetkellä usko vanhoihin auktoriteetteihin ja valtarakenteisiin on hiipumassa, tarvitaan suurta panostusta ihmisten itsesäätelykyvyn, itsesäätöisyyden, lisäämiseen. Muuten yhteiskuntamme voi pahimmassa tapauksessa ajautua kaaokseen tai totalitarismiin.

Itsesäätöisyys merkitsee sitä, että ihmisillä on tunne- ja tietoisuustaitoja, joilla he kykenevät integroimaan eli eheyttämään, kokoamaan, omaa sisäistä maailmaansa. Tämän taidon kehittyminen voi tapahtua terveissä yhteisöissä arvostavalla, rakkaudellisella, vuorovaikutuksella ja koulutuksella. Erityisen tärkeää on hyvän vanhemmuuden tukeminen.

Ihanne yhteiskunnassa terveet, itse apua saaneet ja henkisesti kohtuullisen hyvinvoivat aikuiset, opettavat lapsille ja aikuisille tietoista läsnäoloa, itsemyötätuntoa, luovaa tunneilmaisua ja tunteiden säätelyä. Tällöin vähitellen tarvitaan yhä vähemmän asiantuntijoita, koska kasvamme teveimmiksi yhteisöiksi, paremmiksi toinen toistemme tukijoiksi ja auttajiksi.

Integraatiota, henkilökohtaista eheyttä ja kukoistusta, edistävien taitojen kehittäminen tuo tullessaan monia hyviä asioita. Alamme arvostaa muita ihmisiä ja heidän erilaisuutta enemmän. Opimme joustavuutta, kimmoisuutta, väkivallatonta, rakkaudellista, vuorovaikutusta. Kun hyväksymme itsessämme oleva heikkoudet ja epätäydellisyyden, suhtaudumme myötätuntoisemmin myös muiden ihmisten rikkinäisyyteen ja keskeneräisyyteen. Nk. mielitajumme kehittyy.

Mielitajulla psykiatri Dan Siegel viittaa kolmeen asiaan, minätietoisuuteen, tunteiden säätelyyn ja ihmissuhdetaitoihin, joita kukin voi kehittää läpi elämänsä. Niiden avulla vähitellen ihminen tunnistaa itseytensä, oman ainutkertaisuutensa, ja alkaa näkemään muiden erityislaatuisuuden selkeämmin. Ihminen tunnista erilaisuuden itsessään, ”ketkä hänessä puhuu ja toimii” (opitut perheen ja kulttuurin uskomukset, arvot ja normit). Mielitaju mahdollistaa harmonista toimintaa moniäänisyyden keskellä.

Kun mielitajumme kehittyy, tunnereagoitimme vähenee. Opimme toista ihmistä arvostavaa, väkivallatonta, vuorovaikutusta, dialogia. Kun kohtaamme uusia vaikeita tilanteita, emme reagoi jäykästi emmekä mene tunnetilaan, esimerkiksi ylimielisyyteen, viha- tai pelkotilaan.

Terveissä yhteisöissä tuetaan ihmisiä kehittymään ja kasvamaan henkisesti ihmisinä. Heitä autetaan henkilökohtaiseen kukoistukseen. Kun ihminen kykenee ottamaan enemmän vastuuta omista asioistaan, kypsyy hän ottamaan vastuuta muista ihmisistä.

Vasta kun ihmiset ovat kyllin kehittyneitä tiedostamaan vastuunsa omasta ja yhteisönsä hyvinvoinnista, voidaan vastuu ja valta antaa turvallisesti heille. Erityisen tärkeää itsesäätöisyys ja rakkaudellinen, toista arvostava vuorovaikutus, on siksi johtajilla ja poliittisilla päätöksen tekijöillä.

Olemme tällä hetkellä ennen näkemättömien ekologisten ja yhteiskunnallisten haasteiden äärellä. Siksi meidän tulee vaatia johtajiltamme ja päättäjiltä itsesäätelykykyä ja väkivallatonta, arvostavaa, keskinäistä vuorovaikutusta. Ruohonjuuritasolla on jo valtavasti osaamista näihin liittyvistä asioista. Vain erilaisia ideologisia ja uskonnollisia näkökulmia myötätuntoisesti kuunnellen, voimme ratkaista tulevaisuuden valtavat haasteet.

Meillä tulisi olla päättäjien keskuudessa nollatoleranssi toisia ideologioita ja uskontoja mollaavalle väkivaltaiselle, alistavalle ja ylimieliselle vuorovaikutukselle. Siitä saattaisi lähteä liikkeelle yhä laajemmalle leviävä yhteiskunnallinen myönteinen muutos, jossa ihmiset kypsyvät ottamaan vastuuta kaikkien ihmisten ja luontokappaleiden hyvinvoinnista. Erilaiset näkökulmat todellisuuteen ovat yhteiskunnallisen elämän ja kulttuurin rikkautta, eikä jotain, mitä pitäisi pelätä. Tarvitsemme nyt kipeästi terveitä yhteisöjä ja moninaisia näkökulmia tuottamaan uusia oivalluksia suurten muutoksien äärellä.

Päättäjien ja johtajien tulisi olla esimerkillisiä kansalaisia tässä suhteessa. Pitäisikö ottaa käytännöksi valituille kansanedustajille ja kuntapäättäjille Tietoisuuden ohjauksen ajokortti?

PS. Kesä on mennyt kirjaa kirjoittaessa (Inhimillisyyden vallankumous — Iloa ja toivoa terveydenhoitoon, Basam Books, 2018). Olen yksi toimittajista sekä kirjan seitsemästä kirjoittajasta. Olen aktiivisesti tehnyt päivityksiä Iloa ja Toivo -sivuille Facebookiin. Kirjastamme tarjoan täällä blogissani pian lisätietoa.

Hyväksyvää läsnäoloa soteen – ”mindlessnessista”, puoskarilaista ja leikillisyydestä

– Kati Sarvela –

”Mindless” kulttuuriin hyväksyvää läsnäoloa luovuudesta ja leikillisyydestä

Ellen Langer kertoo kirjassaan “The Power of Mindful Learning” tarinan ystävästään, joka tekee töitä työhuoneessaan, jonka alla lapset leikkivät ja mellastelevat. Ensiksi hänen kaverinsa kokeili palauttaa työrauhansa kehottamalla lapsukaisia napakasti olemaan hiljempaa, koska se häiritsi hänen työtään. Tämä ei toiminut. Seuraavaksi hän antoi lapsille vähän taskurahaa, tämä toimi, mutta hän joutui lähes päivittäin lahjomaan lapset aina vain uudestaan. Seuraavaksi hän luopui yrityksistään, ja antoi lasten leikkiä, ja kas, hän oppi tekemään töitä keskittyneesti lasten leikkiessä pihalla. Jonkin ajan kuluttua he hänen ihmeekseen katosivat. Langerin ystävä törmäsi muutaman viikon kuluttua erääseen lapsista, ja hän kysyikin tältä leikki-ikäiseltä, mikseivät he enää oleskelleet hänen kotinsa pihalla.  Lapsi vastasi, että eivät he enää halunneet tulla, koska heille ei maksettu. Tarinan opetus, raha korruptoi.

Ellen Langer on Harvardin yliopiston pitkäaikainen psykologian professori. Hänen mukaansa länsimaisesta elämäntavasta on tullut yhä enemmän henkisestä poissaolosta, “mindlessnesista”, kärsivää.  Kulttuureissa käy Langerin mukaan aina niin, että jossain vaiheessa vanha murtuu. Joku suuntaa huomiomme uuteen näkökulmaan, joka kyseenalaistaa vanhan totuuden. Tätä sitten kutsutaan paradigman siirtymäksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että elämme paradigman siirtymää. Jotkut puhuvat ”mindfulness-vallankumouksesta” (kts. esimerkiksi Time lehden artikkeli). Se on hyvä asia, koska Langerin mukaan lähes kaiken kärsimyksen syy on siinä, ettemme ole läsnä elämässämme.

Näkyykö muutos meillä? Surullisena olen seurannut, kuinka kulttuurimme, myös ihmisen  ihmisen hoitamiseen, on tuotu oman kolmenkymmenen vuoden urani aikana yhä enemmän sääntöjä, näyttöön perustuvia ohjeita  ja byrokratiaa. Ehkä tämä järjettömyysbuumi kulminoituu nyt tähän yhdyntälupakaavaakseen, jota eduskunta parhaillaan suunnittelee. Ymmärrän, että sääntöjä ja valvontaa täytyy olla. Langerin mukaan meidän täytyisi olla samanaikaisesti tietoisia siitä, ketkä ja millaiselle ajattelulle perustuen, nämä säännöt tehdään. Byrokratisoiminen ja kaiken hallinnan kulttuuri syövät paitsi hoidon laatua myös sote-ammattilaisten työstä läsnäoloa, luovuutta ja iloa.

Lääkäreiltä sekä hammaslääkäreiltä viedään mindless-kulttuurissa yhä enemmän myötätunnon, myötäelämisen ja läsnäolon ja tapauskohtaisen harkinnan mahdollisuutta. Tämä koskee, tietty, myös muita terveydenhoidon ammattilaisia. Kaiken hoitamisen pitäisi olla nyt vain näyttöön perustuvaa, yksityiskohtaisesti raportoitua ja tehokasta toimintaa.  Kutsumus tuntuu olevan Suomessa melkein kirosana. Kukas työtä haluaisi kutsumuksesta tehdä. Kaiken määrittelee säännöt, tehokkuus ja raha.

Entä jos työssä alettaisiin taas korostaa kutsumuksen merkitystä, johon sisällytetään intohimo tehdä myötätuntoisesti ja hyväksyvän läsnäolevasti työtä? Millainen vaikutus tällä olisi terveyteemme pitkällä aika välillä? Läsnäoloon meitä imaisee muun mm. leikillisyys. Ellen Langerin mukaan, kun näemme työmme leikkinä tai näytelmänä (“play” – englanninkielisellä sanalla on kaksi merkitystä), työmme laatu paranee. Mitä enemmän meitä pakotetaan sääntöihin, samalla tavalla toistettuihin malleihin ja prosesseihin, sitä henkisesti poissaolevampia tekemisessämme helposti olemme. Tämä ”mindlessness”, apinamoodissa oleminen, puolestaan lisää stressiämme, vähentää valppauttamme ja se heikentää työmme laatua, mikä on erityisen tärkeää hoitotyössä.

Valmistumiseni jälkeen yritin vuosia olla asiantuntija hammaslääkäri, valkoisessa takissani. Halusin olla arvokas alani ammattilainen, joka keskittyy näyttöön perustuviin menetelmiin. Tämä yritykseni oli minulle suoraan sanoen ahdistavaa. Se oli kuin puristava pakkopaita. Nykyään pyrin yhä enemmän leikkimään tai esittämään itseni näköistä hammaslääkäriä. Hoitohuone on minulle teatterinäyttämö, jossa näytellään parantavia näytelmiä, yhdessä potilaan ja avustajieni kanssa.

Tietysti käytän hampaiden hoitamisessa näyttöön perustuvia menetelmiä. Tämä ajatukseni hoitohuoneesta teatterinäyttämönä ei ole lainkaan typerää, kun peilaan työtäni Langerin tutkimuksiin työstä leikkinä. Kun ihminen leikkii, hän on tietoisemmin läsnä työssään ja työ voi palkita häntä enemmän sisäsyntyisesti. Kautta aikojen, on tiedetty, että draamalla voi olla kokonaisvaltaista hyvinvointia edistäviä voimia. Ajattelen nykyään työni olevan mindfulnessin ja mindlessnessin (näyttöön perustuvat menetelmät) välistä tasapainoa, tekemisen ja olemisen rytmistä vaihtelua.

Rahapalkkioiden ja sääntöjen paradoksaalinen vaikutus

Kun ihmistä palkitaan runsailla rahapalkinnoilla, katoaa Langerin mukaan työstä sisäsyntyistä iloa. Terve ihminen toki haluaa perustoimeentulon, mutta mikäli hän osaa tehdä työtään sisäsyntyisestä palkitsevuudesta, se tuo työhön automaattisesti läsnäoloa ja iloa työhön. Työllä voi olla itseisarvo. Työ tuo tällöin elämään toimeentulon lisäksi merkityksellistä sisältöä. Tästä Langer esittää monta tutkimusta. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa hän antoi ryhmäläisille tehtävän: Tutkimukseen osallistuville annettiin kasa  sarjakuvastrippejä, joiden tekstejä heidän piti muuttaa hieman siten, että sarjakuvan merkitys muuttuisi täysin. Lisäksi heidän piti lajitella strippejä monin eri tavoin, esimerkiksi niihin, joissa esiintyi koira, ja hauskoihin ja vähemmän hauskoihin. Hän oli jakanut ryhmän kahteen, toiselle ryhmälle hän esitteli tehtävän työnä ja toisessa ryhmässä hän korosti, että tämä on leikki. Arvatkaa, kumman ryhmän jäsenet olivat enemmän tehtävässään täysillä läsnä, ja kummalle ryhmälle työ oli henkisesti palkitsevampaa.

Olen aidon huolissani tulevasta sote-järjestelmän muutoksesta. Johdetaanko meitä Suomessa henkisen poissaolon  vanhoillisilla mindless-periaatteilla?  Jatkuvasti saamme kuulla, kuinka kenttätoimijoita, terveydenhoidon asiantuntijoita, ei muutoksessa kuunnella.  Meitä ajetaan byrokraattisiin systeemeihin tekemään sääntöjen mukaisia  step-by-step mindless-temppuja terveystehtaisiin yhä vähemmillä henkilöresusseilla. Haluaisin todella tietää, kaikkien niiden ihmisten taustat, jotka näitä sääntöjä meille tällä hetkellä tekevät?

Tietoisuustaidoilla ja tunnetaidoilla kohti itseohjautuvien ihmisten moniäänistä kulttuuria

Suuri osa kansalaisia on kypsää hoitamaan terveyttään itseohjautuvasti yhdessä eri sote-alan, luovien alojen ja kokemuksellisten menetelmien ammattilaisten kanssa.  Pieni osa väestöä puolestaan kärsii itseohjauksen puutteesta (sosiaalinen pahoinvointi periytyy) ja he kuormittavat valtavasti sote-järjestelmää. He ovat tavallisesti syrjäytyneitä, traumatisoituneita, jollain tavoin kaltoin kohdeltuja ihmisiä.

Muutos sote-ilmapiirissä edellyttää, että vahvistamme sairauksien ennaltaehkäisyä, erityisesti hyvää vanhemmuutta. Hyvä rakkauden ja hyväksynnän täyttämä lapsuus on kokonaisvaltaisen terveyden perusta. Opetamme lapsesta pitäen kansalaisille itseohjautuvuutta: draamaa, itsereflektiotaitoja, tunnetaitoja ja tietoisuustaitoja. Meillä on olemassa hyvä neuvola- ja koulujärjestelmä, jota voimme edelleen kehittää, kasvattaaksemme kansalaisista hyväksyvän läsnäolon ilmapiirissä yhä itseohjautuvampia ihmisiä. Langer kertoo, että kerran toimittaja kysyi häneltä, että mitä mieltä hän on siitä, että koululaiset ovat nykyään vain älypuhelimiensa kimpussa. Langer vastasi, että mikäli ympäristössä on rakkaudellisia, hyväksyvästi läsnäolevia vanhempia, lapset kyllä valitsevat heidät. Sairauksien ennaltaehkäisy ja hyvä terveys rakentuu terveille yhteisöille, jossa ihmiset voivat kokea olevansa yhteisönsä jäseniä, jolloin he voivat kokea  elämänsä merkitykselliseksi.

Muistutan vielä mitä itseohjautuvuus tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että henkilö on aina samaa mieltä lääkärinsä tai hammaslääkärinsä kanssa, vaan se tarkoittaa sitä, että hän on tiedostava, valistunut ja vapaa valitsemaan oman elämäntapansa  ja terveyskäyttäymisensä. Ellen Langer korostaa, että hyväksyvän läsnäolon kulttuuri nousee siitä, että ihmiset oppivat viihtymään epävarmuudessa, kaiken tiedon kontekstisidonnaisuudessa  ja todellisuuskuvien erilaisissa perspektiiveissä. Säännöt terveydenhoidon rakenteisiin tulisi laatia moniammatillisesti, kuunnellen myös potilaita ja esimerkiksi taiteiden edustajia.

Lääketieteessä on aina pidetty myötätuntoa ja potilaan kuuntelua hyveinä. Silti edelleen koulutus hyväksyvään läsnäoloon, itsetuntemukseen ja oman kokemuksen reflektioon on minimaalista. Niistä puhutaan lähinnä vain juhlapuheissa. Hallinnan kulttuuri jyrää.

Lääkärin ammattietiikkaan tietysti kuuluu, että hän tarjoaa asiakkaalle oman, näyttöön perustuvan tietonsa, taitonsa ja kokemuksensa.  Potilas saa valita, minkä hoidon hän valitsee. Jotta valinta on kypsä, on hänellä oltava hyvä realiteettitaju, itseohjautuvuus ja riittävästi tietoa menetelmistä. Joku voi, täysin järjissään, valita virallisten syöpähoitojen sijaan täydentävän hoidon mukanaan tuomaan riskit ja ehkä lyhyemmän elämän. Hänen kuitenkin kuuluisi tietää riskit, ja siksi Suomessa pitäisi pikaisesti lähteä tilastoimaan täydentävien hoitojen valituksia ja komplikaatioita. Suomi on siinä mielessä poikkeuksellinen maa, ettei meillä tilastoida täydentävien hoitojen reklamaatioita eikä potilasvahinkoja, niin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa tehdään. Jotta potilas tietää kaikki optionsa, on hänen saatava asiallista tietoa virallisista ja täydentävistä hoidoista. Yhteiskunnan luonnollisesti ei tule tukea menetelmiä, joista ei ole näyttöä.

Toivoisin, että Suomessa päästäisiin eroon tästä Puoskarilaki-nimityksestä. Missään muualla sivistyneessä Euroopassa ei käytetä täydentävistä hoidoista nimitystä puoskarointi. Toivoisin, ettei valtaakäyttävät  pilkkaisi “besser-wissereinä” omia kansalaisiaan, jotka käyttävät täydentävien hoitojen palveluja. Minusta tällä hetkellä tämä halventava puoskarointi nimitys osuu nykyään jo omaan nilkkaansa. Tällä hetkellä mindfulness alkaa olla jo lääketieteen valtavirtaa ja esimerkiksi vyöhyketerapiaa tutkitaan parhaillaan HUS:issa vauvojen koliikin hoidossa, ja tutkimuksella pyritään hakemaan myös keskusteluyhteyttä luontaishoitojen ja länsimaisen lääketieteen välille.

Terveessä kulttuurissa työyhteisöt voivat hyvin

Monissa soteorganisaatioissa ihmisten henkinen hyvinvointi on heikentynyt viime vuosien aikana. Kaiken tämän näyttöön perustuvan tiedon keskellä ihminen ei voi hyvin.  Yhä nuoremmat ihmiset uupuvat ja masentuvat. Sote-ammattilaisia painostetaan, vähenevällä henkilökunnalla, keskittymään yhä tehokkaammin tekemään vain step-by-step säännöin ohjattuja työsuorituksia apinamoodilla. Resursseja vähennetään ja heillä on yhä vähemmän aikaa olla hyväksyvästi läsnä potilailleen. Tämä johtaa sekä potilaat että sote-ammattilaiset stressireaktioihin, mikä pahimillaan vahingoittaa terveyttä.

Tiedämme varsin hyvin, kuinka stressi ja työuupumus vaikuttavat terveyteen. Tutkitusti hyväksyvä läsnäolo on stressin vastalääkettä. Nykyinen byrokratisoitu hallinnanjärjestelmä uuvuuttaa työntekijänsä ja paradoksaalisesti se syö pitkän tähtäimen tehokkuutta.  Riskit kaikkea kontrolloivassa mindless-kulttuurissa ovat suuret. Väsynyt soteammattilainen tekee enemmän virheitä. Sote-työntekijä kadottaa empatiakykynsä ja samalla hänen kokonaisvaltaisen parantamisen taitonsa ehtyvät. Tiesitkö, että monet tutkijat väittävät, että suuri osa sairauksistamme on stressiperäisiä?

Terveessä elämäntavassa ihmisiä opetetaan divergenttiin ajatteluun ja kriittiseen tiedon seulontaan sekä luottamaan omiin tunteisiin ja kehon viisauteen. Tieto ei ole pelkästään informaatiopakettien käsittelyä, vaan myös kehomme tietää. Se, että meistä tulee viisaita ihmisiä, edellyttää, että kehitymme paitsi rationaalisina ajattelijoina myös siinä, että opimme hyväksyvän läsnäolevasti kuuntelemaan potilasta/asiakasta  ja omia  tunteitamme sekä oman kehomme viisautta.

Minusta tämä nykyinen vaihe kulttuurissa edustaa tiedollista edistymistä, mutta henkistä taantumaa.  Meidän lääketieteilijöidenkin omaa osaamista, harkintaa ja autonomiaa mitätöidään.  Lääketieteen hallinnolliset rakenteet ovat hierarkisia ja alistavia, eikä niissä kannusteta aidosti luovuuteen ja  divergenttiin, moniammatilliseen dialogiin ja ajatteluun. Mietin myös perustehtäväämme. Ketä palvelemme? Potilaita vai vallanpitäjiä? Tällä hetkellä aikaa menee yhä enemmän vallanpitäjien palvelemiseen.

Valtiovallan tehtävä on suojella kansalaisiaan ja pitää heistä hyvä huoli. Järjestelmä ei tällä hetkellä valitettavasti näytä onnistuvan siinä. Yhtenä keskeisenä syynä pidän tätä stressaava, henkisen poissaolon, mindless-kulttuuria.  Uupunut kansa sairastuu psyykkisesti ja fyysisesti. Tutustu Ellen Langerin ajatteluun, tiedät, mistä kirjoitan.

PS. Tule mukaan Lapinlahden Lähteelle torstaina 26.4.  kuuntelemaan keskusteluamme meditaatiosta, flow-tiloista ja hypnoosista. 

Mindfulnessia ei voi tietää – Voiko sitä ymmärtää?

Kiitokset taas KYS:in henkilökunnalle koulutustilaisuudesta, jossa sain ilon jo kunnian, jo toiseen kertaan, jakaa omia kokemuksiani ja ymmärrystäni tietoisuustaidoista, itsensä johtamisesta ja traumainformoidusta perusterveydenhoidosta.

Jotkut väittävät, kun opiskelet tietoisuustaitoja, rationaaliset aivot täytyy heittää narikkaan. Se on totta. Totta on myös se, että toiset ihmiset ovat sen kaltaisia, että haluavat ymmärtää ilmiöitä, ennen kuin uskaltavat heittäytyä syvällisemmin johonkin uuteen.

Itselläni on lääketieteilijänä sellainen ”valuvika”, että minulla on tarve sanoittaa hyväksytyin tieteellisin käsittein oppimaani, jotta kokemusta voi jäsentää itselle. Sen seurauksena samalla kykenen välittämään ymmärrystä muille sote-alan ammattilaisille.

Traumainformoitu hoito tarjoaa erinomaisen viitekehyksen, joka avaa ja yhdistää tietoisuustaidot sosiaali- ja terveydenhoidon parantaviin käytäntöihin. Syvempi asioiden ymmärrys pitää huolen siitä, ettei meistä tule pinnallisen McMindfulnessin edustajia, jolla saatetaan vain ruokkia yltiöindividualistista kulttuuuria. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asiaa voisi syvällisesti tehdä myös toiste päin; ensin kokea ja sitten ehkä sanoittaa.

Kulun niihin tietoisuustaitojen harjoittajiin, jotka haluavat ymmärtämystä ja sanoja kokemisen edelle ja rinnalle. Minusta se on oikeastaan aika luonnollista, että olemme erilaisia ihmisiä. Näppituntumani on, että luonontieteilijät ja lääketieteilijät kuuluvat useammin samaan kategoriaan kanssani. He ovat varovaisia, ennen kuin heittäytyvät tuntemattomaan, eikä se ole suinkaan pelkästään huono asia. Päivänselvää tietysti on, ettei tietoisuustaitoja varsinaisesti opi muuta kuin itse kokemalla.

Eräs maailman tunnetuimpia buddhisti meditoijia Mathieu Ricard muistutti viimekesäisessä Time-lehden haastattelussa, että eläminen tässä hetkessä voi olla muutakin kuin tietoista läsnäoloa.  MBRS ei ole ainut tie onnen. Tässä hetkessä oleminen voi olla hänen mukaansa esimerkiksi ”flowssa” olemista.  Myöskään kaikki tietoinen läsnäolo ei ole yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvinvointia edistävää.  Esimerkiksi sala-ampuja psykopaatti voi olla  Ricardin mukaan sataprosenttisen läsnä ja fokusoitunut tekemisessään.

Hypnoterapeuttina lisäisin tässä hetkessä olemiseen luovan flow-tilan ja meditaatioon lisäksi vielä hypnoosin.  Sisällytänkin itse tietoisuustaitoihin kaikki muuntuneet tietoisuuden tilat, joilla lisätään yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvinvointia. Elämme luovassa flow- tilassa tätä hetkeä, ja sitä voidaan käyttää eheyttävästi. Muutuneissa tajunnan tiloissamme (luova flow, hypnoosi ja mielikuvitusta hyödyntävät meditaatiot), voimme elää menneisyyttä ja tulevaisuutta uudelleen tässä hetkessä, uudenlaisina fiktiivisinä,  symbolisina ja vertauskuvallisina kokemuksina. Tällä voi olla myönteisiä vaikutuksia aivoihimme ja autonomiseen hermostoomme. Voimme käyttää hyväksemme, erilaisissa muutuneissa tietoisuuden tiloissa , aivojemme muovautuvia  ominaisuuksia, ja näin voimme yhä taitavammin oppia hallitsemaan (joskus traumaperäistä) stressiä ja tunnetilojamme. Tällä on hyvinvointiamme edistäviä vaikutuksia.

Traumainformoitu hoitaminen tarjoaa uuden nuoren viitekehyksen sote-ammattilaisille. Sen näkökulmien kautta tietoisuustaitoja voidaan integroida hyviksi hoiva- ja itsehoivakäytännöiksi.  Mikäli vaadimme, että hoitohenkilökunta tarjoaa laadukasta hoitoa asiakkailleen, täytyy heidän itsensä voida hyvin. Meillä täytyy olla itsetuntemuksen kautta saavutettuja taitoja itsemme johtamiseen:  itseohjautuvuutta, itsemyötätuntoa, itsehavainnointia, itsetiedostusta ja itsesäätelykykyjä. Lisäksi meidän täytyy vaatia johtajiltamme, että meistä pidetään hyvä huoli. Emme voi tarjota potilaillemme laadukasta hoitoa, mikäli meille ei tarjota hyviä puitteita ”antistressi” työskentelylle.

Henkilökunnan hyvinvointi onkin asia, jota täytyisi lähteä tulevaisuudessa mittamaan, mikäli sote:ssa siirrymme kilpailuttamaan yrityksiä.  Huonosti voiva henkilökunta ei voi tarjota laadukkaita sotepalveluja tehokkaasti. Ilman henkilökunnan hyvinvointimittareiden seuraamista, kauniit tehokkuusluvut, revitään paradoksaalisesti työntekijöiden terveydestä.

Sisällytän tietoisuustaitoihin sekä meditatiivisen mindfulnessin että sosiokognitiivisen mindfulnessin, mitä perinnettä edustaa Harvard yliopiston professori Ellen Langer, mindfulnessin äiti.  Hän on ollut yllättävän vähän esillä Suomessa. Langer korostaa luovaa ja leikillistä tapaa olla läsnä itselle ja ympäristölle, sekä tietoisuustaitoihin sisältyviä hyväksyvän läsnäolon oppimisprosesseja.

Tietoisuustaitokoulutuksissani opetan sekä meditatiivista mindfulnessia, mutta myös sosiokognitiivista mindfulnessiaa: luovia flow- ja itsehypnoositiloja. Matka itsetuntemukseen ja tähän hetkeen voi jokaisella olla ainutkertainen polku, johon voi hakea apua monenlaisista menetelmistä mm. MBSR:stä, joogasta, terapeuttisesta taiteesta, EFT:stä, erilaisista mietiskelymenetelmistä, kehotietoisuutta kehittävistä menetelmistä, itsehypnoosista jne.

Tässä diasarjani KYS:in henkilökunnan koulutuksesta ”Mindfulness työelämässä -Ota vastuu itsesi johtamisesta”.

Lisätietoja: katisarvela.com. hammashoitopelko.fi. esisuomi@gmail.com