Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.25

Mieli II:n ollessa aktiivinen, ihminen kykenee heittäytymään luovaan transsitilaan, jossa hän parhaimmillaan pystyy automaattiseen, spontaanin, tietoisuutensa tai muiden rajojensa toistuvaan ylittämiseen, siirtymiseen Mieli III:n puolelle. Tämä tapahtuu luovan itseilmaisun verbaalisen tai kehollisten (maalaus, tanssi, musiikki, filosofia, luova kirjoittaminen) suoritusten kautta. Miksei myös kehollisten urheilusuoritusten kautta? Tutkija Candace Pert väittää, että keho on tiedostamaton mielemme.  Tunteemme muuttuvat kehossamme molekyyleiksi, jotka aktivoivat kehoamme sekä hyvässä, että pahassa. Urheilu on minulle tuntemattomampi ilmiönä kuin kirjoittaminen, mutta aika loogiselta tuntuisi, että urheilijakin on huippusuorituksessaan ”transsitilassa”, jolloin hän käyttää omaa kehoaan instrumenttinaan itseään ylittäviin suorituksiin.

Monia asioita tietoisuutemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Uskomuksemme ja mielikuvamme vaikuttavat fysiologiaamme. Psykosomaattiset vaivat johtunevat juuri tästä ja psykosomaattisen lääketieteen voi ajatellakin olevan vastareaktio mielen ja kehon erillisinä osina pitämistä vastaan. Kehomme voi tietää tai muistaa jotakin, mitä me emme tiedä. Siksi siis hypnoositilassa ihminen saattaa eheytyä. Hän ikään kuin kykenee purkamaan vanhan symbolisen muodon uudeksi, ja tässä tapahtumassa vapautuu itseä eheyttävää energiaa. Poikeaako tämä hypnoositila kuitenkaan mitenkään ihmisen itse luomasta luovasta tilasta? Uskon ainakin, että jos ne eivät ole samoja tiloja keskenään, ovat ne kuitenkin ainakin läheisiä sukulaisia. Luovassa transsi- tai hypnoositilassa ihminen kykenee käyttämään hyväkseen paremmin mielentilasidonnaista muistiaan ja niiden uutta opittua potentiaalia. Saavuttaessaan tämän tilan, hän siis kykenee tavoittamaan sellaisia osia itsestään, joita hän ei normaalisti tavoita. Uskon siis, että merkittävä runouden syntyminen, luova kirjoittaminen, filosofinen ajattelu, taidemaalaus ja säveltäminen tapahtuu Mieli II:ssa ja juuri transsitilassa, jolloin suoritus muuttuu automaattiseksi ja spontaaniksi. Tieto muuttaa itsensä uudeksi terapeuttiseksi tai taiteelliseksi muodoksi. Näin ajatellen, voisi ajatella, että terapiaa ja taide on enemmän sukulaisia keskenään, kuin tiede ja terapia, vaikkakin psykoterapia tarvitsee tieteen ankkurikseen.

Kun työskentelen mielenteatterissani, toimii tietoisuuteni ensisijaisesti Mieli II:ssa; sisäisessä vuorovaikutuksellisessa ”transsitilassa” ja onnistun tuottamaan itselleni uutta ymmärrystä todellisuudesta. Luovassa tilassa Mieli II:ssa kykenen leikkimään mielentilojeni kanssa, tai kognitiivisin käsittein skeemojeni kanssa. Voin siirtää vanhoja skeemoja syrjään, ja tuottaa uusia. Tässä leikissä esitietoinen mieleni toimii ikään kuin välittäjän tehtävässä. Se ei keksi mitään uutta, mutta onnistuneessa tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisessä työskentelyssä, se löytää vanhat arkkityyppiset muodot ajattelulleni. Jos jotakin täysin uutta löydän, on kysymyksessä mystinen kokemus, teleologinen vanhaa itseyttäni ylittävä ihme. Muistan jotakin, jota kukaan muu ei ole vielä muistanut. Filosofian kielellä sanottuna, löydän tiedostamattoman energiaa hyväksi käyttäen ensisijaisesti vanhoja, mutta minulle uusia, ontologioita ja tietoisuuden muotoja. Mutta vanhojen muotojen lisäksi on olemassa vielä uusia muotoja, joita muitten tietoisuus ei ole vielä muistanut ja tavoittanut. Kun ihmistietoisuutemme evoluutio kehittyy, täydellistyy kollektiivinen tietoisuutemme. Nämä uudet oivallukset ovat ajattelusta taidetta tekevälle henkilölle harvinaista luovuuden herkkua. Valitettavan harvoin ihminen saavuttaa omassa tietoisuutensa kehittämisessä mitään todella uutta. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että omat ”uudet” sisäisen teatterini mielentilojeni vallakumoukset ja niiden uudet ideologiset oivallukset on aina joku muu jo ennen minua löytänyt.

Mieli III on totaalinen todellisuus, jossa sekä mieli I ja Mieli II ovat rinta rinnan sen osia. Todellisuus itsestään sisältää Mieli III:sen eli mietin, olisiko tämä juuri tämä transpersonaalinen, yliyksilöllinen todellisuus, jota kautta voimme jakaa esimerkiksi yhteisiä taide-elämyksiä ja mystisiä kokemuksia. Mieli III:n ristiriitaisen todellisuuden kautta voimme saavuttaa puhtaan olemisen. Kun saavutan ”mystisen ” kokemuksen olemisesta tai epfanisen taide kokemuksen, liikun Mieli III:ssa. Itsensä ylittävien ihmisten tranpersonaaliset kokemukset voivat välittyä siis muihin ihmisiin Mieli III:ssa, yhteisessä ristiriitaisessa, mutta samalla osiksi jakamattomassa todellisuudessa. Siellä me voimme päästä jakamaan yhteisiä elämyksiänsä. Mieli III:ssa kykenen hetkittäin nousemaan egoniosien, mielentilojen yläpuolelle, ja kykenen transpersonaalisesti näkemään, sen minkä olen unohtanut, ristiriitaisen todellisuuden yhtenä eheänä merkityksellisenä kokonaisuutena. III mielessä harvoin kaksi asiaa ovat totta samassa merkityksessä. Mieli III:en kokemukset ovat juuri niitä, joita osa meistä tavoittaa helpoiten hengellisissä kokemuksissa, keskusteluissaan Jumalan kanssa. Nämä kokemukset eivät ole yhteen mitattavia Mieli I:n kanssa, siten, että näitä kokemuksia voitaisiin savuttaa Mieli I:n kielen kautta.

Omassa Mielentilojeni treenikirjassa heijastin omaa tietoisuuttani Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Tämä järjestelmä on huomattavasti monimutkaisempi kuin Henryk Skolimowskin Mieli I, II ja III järjestelmä. Toisaalta pidän ehkä tällä hetkellä enemmän jälkimmäisestä, koska se sallii suuremman yksilöllisen luovuuden. Ken Wilberin tietoisuuden spektri on yksityiskohtaisuudessaan spektaakkeli, mutta minä ajattelen siten, että hänen tietoisuutensa spektri on hänen käsityksensä ihmistietoisuuden rakenteesta. Toki joiltakin kohdin analoginen voi olla  muittenkin ihmisten tietoisuus, mutta kannustan ihmisiä mielummin yksilöitymään, rakentamaan itse omaa henkilökohtaista metaforista tarinaa omasta elämästä. Sen voi rakentaa dialogissa muitten ihmisten kanssa erilaisista tarinallisista, runollisista, uskonnollisista, tieteellisistä, taiteellisista, myyttisista jne. aineksista. Ihminen voi valita keitokseensa ne ainekset, joiden avulla hän kykenee parhaiten  palvelemaan luovaa evoluutiota. Tiedettä voimme käyttää apuna siihen, ettei realiteettitajumme katoa. Keitoksen herkullisuuden määrää se, millaista todellisuutta ihminen luo sen avulla ympärilleen.  Uskon siis, että jokaisen yksilöityminen prosessina, siis (hengellinen) polku on erilainen, vaikkakin se noudattaa joitakin yhteisiä periaatteita.

Kun seuraamme hypnoottisesti jatkuvasti itseään ylittävien henkilöiden suorituksia, olemme Mieli II:n tilassa, ja saatamme ikään kuin ”siivellä”saavuttaa epifanisia hetkiä – kokemuksia Mieli III tilasta. Tähän kai taide-elämysten ja huippu-urheilun suosio perustuu? Ihmiset voivat ikään kuin päästä ”osille” näistä kokemuksista ilman omaa aktiviteettia, vain olemalla vuorovaikutuksessa huippusuorittajan tuotteitten kanssa. Juuri näin kävi minulle on käynyt ollessani vuorovaikutuksessa jo menneiden filosofisten mestareiden kanssa. Tunsin pääseväni hetkittäin kiinni heidän ajatteluunsa siten, etten enää ollut erillinen ihminen vaan heidän osa. Siksi minusta siis tuntui välillä tuntui ikään kuin Sören Kierkegaard tai Carl Jung olisivat hengittäneet vieressäni.Tällainen tunne ei tietenkään ole tosiasia Mieli I:ssä, sillä se on mieli III:n todellisuutta.

Mikäli ihmisen mystiset kokemukset rajoittuvat urheilukilpailuihin tai hengellisiin kokemuksiin ilman sisäistä reflektiota, en usko näistä kokemuksista olevan juurikaan muuta hyötyä kuin hetken mielihyvän kokemus. Jotta ihminen kasvaa prosessissaan omiin mittoihinsa, täytyy hänen kyetä peilaamaan omia kokemuksiaan ja löytämään niille merkityksiä.

Ajattelen uskonnoissa olevan sen hyvän puolen, että mystiset kokemuksemme integroituvat elämän tarkoitukseen. Voimme oivaltaa olevamme Jumalan instrumentteja tai ikuisen tietoisuuden evoluution välikappeleita. Kun ihminen kykenee onnistuneesti integroimaan itseensä henkilökohtaisia uskonnollisia merkityksiä, ei hänen elämänsä onnistuneen prosessin jälkeen tunnu enää tarkoituksettomalta. Elämä ja kuolema saavat merkityksensä. Kun elämä rajoittuu Mieli I:een, olemme sattumanvaraisia tahdottomia evoluution kappaleita, joiden oma aktiviteetti on yhden tekevää. Mielestäni Mieli I:n luoma maailmankuva ainoana kuvana on deppressiota tuottava. Se mitätöi meidän herkkyytemme. Hyväksymällä kokonaisuuteen myös Mieli II:n ja Mieli III:n elämämme muuttuu luovaksi tarkoitukselliseksi prosessiksi. Meistä voi tulla oman onnemme seppiä ja saatamme onnistuneessa prosessissamme kyetä löytämään elämällemme tarkoituksen.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 24

Skolimowski-Sarvela peilauksen loppusuoraa

Platon mukaan, kun sielumme inkarnoituu epätäydelliseen kehoomme, unohtaa se osan tiedostaan. Tämä muisti kuitenkin vähitellen palaa, kun mieli yhdistää itseensä maallisia muotojen kopioita. Oppiminen on siis oikeastaan prosessi, jossa sielumme palauttaa mieleensä asioita sen maallisten muotojen kautta. Tieto on siis Platonin mukaan oikeastaan muistamista.

Kun vapautamme itsemme tiedon maallisista esteistä, pystymme palauttamaan muistimme tietoa. Oikea tieto on löytynyt, kun ihminen kykenee havainnoimaan luomakuntaa kokonaisuutena. Kun ihminen tämän kykenee tekemään, alkaa hän elämään myös hyveellistä elämää.

Neron voisi siis ajatella Platonin ajattelun mukaisesti olevan henkilö, joka kykenee paljastamaan tehokkaasti kollektiivisen ja yksilöllisen tiedostamattoman latenttia monimutkaista tietoa ja viisas nerosta tulee silloin, kun hän pystyy integroimaan sen vielä osaksi tietoisuutensa rakenteita. Tämän logiikan mukaan, esimerkiksi suuret säveltäjät eivät itseasiassa sävellä itse musiikkiansa, vaan poikkeuksellisen herkkyytensä kautta, he pystyvät palauttamaan muistiimme äärettömässä tietoisuudessa jo olevaa unohdettua suurenmoista musiikkia. Tätä ajattelutapaa noudattaen tietoisuus ikään kuin täydellistää itseään evoluutiossaan niitten ihmisten kautta, jotka kuuntelevat ja kehittävät jatkuvasti omaa herkkyyttään.

Skolimowskin mukaan empiirisanalyyttinen tieteemme on hävittänyt sen koherenssin, jonka Platonin ajattelu oli luonut. Olemme hävittäneet kokonaisen itseytemme mukana henkisen kotimme ja eheyden tunteemme. Koherentti minuutemme on pirstottu palasiksi. Mikäli ihminen ei tunne kuuluvansa johonkin, tuntee hän itsensä joka paikassa muukalaiseksi. Näinhän on juuri postmoderni aikamme tehnyt. Tiede ja monikulttuurisuus ovat pirstonut monet meistä erillisiksi hämmentyneiksi ristiriitojen ahdistamiksi ihmisiksi. Olemme informaatiotulvan keskellä perverssisti haudanneet osia kollektiivisesta tietoisuudestamme sen tiedostamattomaan. Samanaikaisesti yhä useampi on kadottanut uskonsa yhteen totuuteen. Myös oma uskoni tieteen tai yhden uskonnon erinomaisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen on kadonnut. Tiede ei sinänsä ole yhtään sen viisampaa kuin taide, uskonnot tai tarinat. Viisautta tiedosta tulee silloin, kun ihminen käyttää näitä perinteitä evoluutiota rikastuttaen elämää edistävästi. Tieteen lisäksi  muutkin asiat, kuten myytit ja tarinat tarjoavat meille eheytymisen välineitä. Samoin hengelliset merkitykset.

En usko, että tietoisuutemme pirstoutuminen on pelkästään huono asia. Aikaisemmin persoonan pirstoutumista on pidetty patologisena, ja sitä se edelleen mielestäni on, mikäli ihminen ei kykene kommunikoimaan eri osiensa kanssa. Tänä päivän kuitenkin osaksi pirstoutunut mieli on yhä yleisempää. Eheä persoona syntyy yksilöitymisprosessissa, jossa muodostuu koherentti mielentilojen ryhmä. Ihminen yksilöityessään kykenee tällöin yhä paremmin ohjaamaan ja tiedostamaan oman egonsa samaistumisen sen eri mielentiloihin. Uskon, että ristiriitamme on juuri voima, joka nostaa meitä ylöspäin tietoisuutemme spiraalissa, jossa syntyy vanhoja ja uusia entistä integroituneempia tietoisuuden mielentiloja. Paloiksi hajonnut tietoisuuttemme ikään kuin  nostaa itsensä ristiriitoijensa voimalla koko ajan uusille tasoille, kun osaamme hyödyntää oma henkilökohtaista elämänkerrallista tietoamme ja  vuosituhansien viisausperinnettämme. Käytännön psykologisella tasolla voimme siis käyttää hyväksi ristiriitojen luomaa energiaa omassa prosessissamme, esimerkiksi mielenteatterissamme.

Skolimowskin ja Platonin ajattelu kurottautuvat eri suuntaan. Platonin malli oli alaspäin suuntautunutta. Ihminen yrittää kiinnittää ajattelunsa sen alapuolella oleviin muotoihin. Skolimowskin oma malli puolestaan on ylöspäin suuntautunut. Se kuvaa sitä, kuinka prosessi jatkuvassa tulemisen tilassaan muokkaa olemista uusiksi ontologisiksi ja hengellisiksi muodoiksi.

Omiin hypnoterapiakokemuksiini heijastaen olen sitä mieltä, että voimme kurottautua mielenteatterimme luomassa yksilöitymisprosesseissamme kahteen suuntaan. Kun kurottaudumme menneisyyteen luovan peilaavan ajattelumme kautta, vapautamme tilasidonnaista muistiamme ja annamme näille kokemuksillemme uuden muodon ja halutessamme myös nimen. Teemme näkymättömistä autobiografisista tiloistamme näkyviä mielentiloja. Normaalistihan, etenkin traumaattisissa tilanteissa, siirrämme elämämme aikana kokemuksiamme tietoisen mielemme ulottumattomiin. Psykologiassa puhutaan dissosiaatiosta ja sen mukanaan tuomasta osittaisesta amnesiasta eli muistinmenetyksestä.  Emme ota käyttöön koko tietoisuuskapasiteettiamme, koska torjumme osan tiloistamme esimerkiksi pitämällä kyseistä kokemusta epärationaalisena tai kokemukseen liittyvä tunne on liian raskas käsiteltäväksi. Näin onnistumme tekemään käsittelemättömistä asioista epätoivottuja torjuttuja vieraita mielentilojamme, joita joku satunnainen virike, esimerkiksi ääni tai haju voi houkutella esiin. Tällöin emme kykene ohjaamaan mielenteatteriamme, vaan sen näyttämön voin vallata joku tunnistamaton satunnainen mielenosa. Ylöspäin suuntautuvassa teatteriprosessissamme tuotamme uutta yksilöitymistämme edistävää oivallusta keskustelemalla erilaisista teemoista, vaikkapa arkipäivän ongelmista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä, eri mielentilojemme kanssa. Yritämme tällöin tehdä keskenään ristiriitaisesta mielentilojemme joukosta koherentimman itseyden. Teemme  ikään kuin itsellemme ryhmäterapiaa; sovittelemme erilaisen maailmankatsomuksen omaavia osiamme toisiinsa. Parhaassa tapauksessa tässä prosessissa tuotamme itsellemme kokoa ajan uutta ymmärrystä elämästä ja samalla uusia entistä integratiivisempia mielentiloja.

Omaan käytännönkokemukseeni sekä kirjalliseen peilaukseeni viitaten väitän, että mielenteatteriprosessin synnyttämät uudet muodot, mielentilat, eivät ole tasa-arvoisia ontologisia vanhojen ontologioiden kanssa, vaan prosessissa syntyy uusia entistä integroituneempia tiloja. Maagisten, myyttisten ja luonnontieteellisten näkemysten yläpuolelle syntyy uutta integratiivisempaa, vanhaa tietoa yhdistävää korkeampaa ymmmärrystä. Muun muassa Roberto Assagioli ja Ken Wilber ovat rakentaneet omat tietoisuuden spektrinsä tästä yksilöityvän mielen hierarkisuudesta. Jokainen meistä ihmisestä voi olla mukana tietoisuuden evoluutiossa, jossa muistaminen käy aina seuraaville sukupolville vain koko ajann helpommaksi, koska menneiden sukupolvien ajattelijat helpottavat nykyistä työtämme. Voimme hyödyntää heidän ideoitaan omassa luovassa ajattelussamme, jota kautta meidän on helpompi päästä uusille integratiivisimmille tasoille. Kieltämättä on aika kiehtova ajatus, että luova evoluutio täydellistää itseään meidän ihmisten kautta.

Skolimowski jakaa mielen Mieli I:een, Mieli II:een ja Mieli III:een. Hän siis luokittelee hieman toisin, kuin mitä psykoanalyysissä on luokiteltu (tietoinen/esitietoinen/tiedostamaton). Seuraavassa teen rohkeasti eri mielentilojeni leikillisessä vuorovaikutuksessa tuotetun oman tulkintani hänen rakentamistaan mielen käsitteistä. Mieli I on perinteinen, kapea-alaisesti ajateltu Mieli. Se on tämä tavallinen ”diskurssiivinen” mieli, jota jokainen meistä osaa käyttää. ”’Auto on punainen” on esimerkki Mieli I:n toiminnasta. Mieli I:n luoma maailma on kylmä, esineellinen. Tämän mielen toiminta on passiivista ja jäykkää. Ajattelen tämän mielen toimivan empiirisanalyyttisen logiikan mukaisesti. Se on siis se mieli, johon monien meidän tietoisuutemme rajoittuu, ellemme anna tilaa luovuudellemme. Uskon, että silloin kun tietoisuutemme rajoittuu Mieli I:een, liikumme jäykässä faktojen rajoittamassa todellisuudessa. Haluamme hallita elämää. Toisaalta tämä Mieli on olennainen osa luovien ideoitten ankkuroinnissa todellisuuteen. En siis suosittele, että heitämme Mieli I:n syrjään, sillä ilman sitä realiteettitajumme katoaa. Voimme siis ”verifioida”, varmentaa, luovan mielemme tuottamaa tietoa empiirisanalyyttisen luonnontieteellisen perinteen kautta.

Mieli II on mieli, jossa on mukana kaikki yksilön herkkyydet. Sen kieli kertoo meille esimerkiksi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä. Ajattelen Mieli II:n kielen olevan hengellisiä ja filosofisia metaforia, runoja, myyttiä ja tarinoita. Voimme leikkiä erilaisilla todellisuuden tulkinnoilla. Mieli II on tila, joka monella meillä toimii ilman sen olemassaolon tiedostamista. Se on juuri se mieli, joka on aktiivinen silloin kun olemme jatkuvassa luovassa tulemisen tilassa. Mielenteatterissani Mieli II on eri mielentilojeni välinen spontaani aktiivinen improvisoitu vuorovaikutus. Tein sisäisen näytelmäni kautta osasta entisestä tiedostamattomasta tai esitietoisesta mielenosistani entistä tietoisempia. Mieli II on tekemisessä kognitiivisten rakenteittemme kanssa. Tietoisuutemme kognitiivisen muodon muutos ja ymmärryksemme laajeneminen tapahtuvat juuri Mieli II:ssa erilaisten symbolisten leikkien ja toimintojen, kuten aktiivisen mielikuvituksen avulla. Tieteellisesti uudempi fysiikka, systeemiajattelu, fenomenologia ja hermeneutiikka ovat Mieli II:en tieteenfilosofisena pohjana. Mieli II:en päämäärä on saavuttaa ymmärryksen ontologia.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.

Kutsun sinua kaikkialla Läsnäoleva

Kun tiede on meille verifioitavien faktojen luoja, on uskonto edelleen suurin elämän merkitysten Luoja. Itse asiassa uskon Luojan olevan kaikkialla läsnäoleva olemisen rakkaudellinen eettinen evolutiivinen verkosto. Nykyfilosofi Ken Wilber kutsuu tätä voimaa olemisen suureksi ketjuksi (The Great Chain of Beeing). Se on jotakin, joka on jo ennen tiedettä ja tiede on vain sen eräs tämän evolutiivisen ihmellisen tietoisuutta laajentavan voiman ilmenemismuoto. Uskonnot tuottavat tälle voimalle hengellisiä merkityksiä. Jotta säilyttäisimme elämämme tarkoituksellisuuden globaalina perheenä, tarvitsemme laajempaa ekumeenista yhteistyötä – eri uskontojen välistä vuorovaikutusta. Me kristinuskoa tunnustavat tarvitsemme suvaitsevaisia tulkintoja uskonnostamme. Seuraavassa ortodoksinen ylistys Läsnäolevalle.

Herkistä kuuloni, jotta elämäni kaikkina hetkinä kuulisin salaisen äänesi ja kutsuisin Sinua, kaikkialla Läsnäolevaa:

Kunnia Sinulle onnellisista yhteensattumista;

Kunnia Sinulle hyödyllisisitä ennakkoaavistuksista;

Kunnia Sinulle salaisen äänesi antamasta opetuksesta;

Kunnia Sinulle unessa ja valveilla saamistamme ilmoituksista;

Kunnia Sinulle , kun teet tyhjiksi hyödyttömät aikeemme;

Kunnia Sinulle, kun kärsimysten kautta vapautat meidät himojen poltteesta;

Kunnia Sinulle, kun pelastavaisesti teet nöyräksi ylpeän sydämemme;

Kunnia sinulle, elämämme suurelle Ohjaajalle;

Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti.

(Kiitosakatistos/Lintulan Pyhän Kolminaisuuden Luostari)

Siniseltä polulta

)

Tietoisuuden evoluutiosta – kohti parempaa tulevaisuutta

Siniseltä polulta

Käykääpä kurkkaamassa tätä viedeopätkää! Huomaan nimittäin  olevani omien ja Skolimowksin ajattelumallien kanssa samoilla linjoilla tulevaisuuden tutkijan Barbara Marx Hubbardin (video) kanssa, joka on kirjoittanut kirjansa tietoisuuden evoluutiosta. Mielenteatterini on oman  tietoisuuteni evoluution väline, jonka avulla tein oman eettisen valintani. Kävin läpi mielenteatterini avulla oman evolutiivisen muodonmuutokseni.

Ihminen on päässyt omassa tietoisuudessaan sille asteelle, että hän voi lähteä aktiivisesti tietoisesti muuttamaan oman tietoisuutensa muotoa.  Kriisillä on valtava muodonmuutosta tuottava voima.  Vaikka henkilökohtainen ja yhteisöllinen kriisi tuottaa aina kärsimystä, on se myös samalla energiaa, jonka avulla voimme ohjata omaa evoluutiotamme. Oma työuupumukseni ja syöpä oli henkilökohtaisen muodonmuutokseni energiaa. Samoin globaali talouskriisi voi olla yhteisöllisyyden tietoisuutemme muodonmuutoksen energiaa. Vaihtoehto on, että ajamme itsemme tietoisesti sukupuuttoon. Tällöin voimme toki  jatkaa vanhaa ekologisesti tuhoisaa kaiken välineellistävää elämäntapaamme.

Olemme ensimmäinen laji maapallolla, joka voi siis päättää itse, haluaako se tappaa itsensä sukupuuttoon vai haluaako se jatkaa elämistään.  Tällä hetkellä elämme valinnan aikaa. Voimme miettiä, lähdemmekö yhdessä luovan evolutiivisen muodonmuutoksen, jossa säilytämme lajimme osana eläinkuntaa.

Ja nyt Kuhmon siniselle polulle ajattelemaan sinisiä ajatuksia!

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.