Lääketiede murroksessa — kohti transmodernia aikakautta?

Tänään alkaa uusi armon vuosi 2018.  Jospa sote-kulttuuriin olisi nyt tulossa uusi toivon ja ilon, rakkauden ja myötätunnon vuosi.  Oma vuoteni alkaa onneksi ilolla ja toivolla.

Ruohonjuuritasolla suhisee

👁

Elämme mielenkiintoista, kulttuurisen murroksen aikaa. Jotkut väittävät, että parhaillaan on meneillään hitaasti, mutta varmasti, etenevä tietoisuustaitojen vallankumous. Se on yhteiskunnallisesti historiallinen vallankumous, koska se leviää poikkeukselliseen suuntaan: ruhonjuuritasolta käsin vähitellen yhteiskunnallisiin ylärakenteisiin. Viimeiset muodonmuutokset läpikäyvät rakenteet ja henkilöt ovatkin poliittisessa ja taloudellisessa eliitissä. Sielläkin päädytään tiedostamaan ja reflektoimaan omia uskomuksia,  tunteita, tuntemuksia sekä käyttäytymistä. En tiedä, uskonko tätä visiota todeksi, kun katson tämän hetken hallituksemme toimia sote-uudistuksessa.

👺

Olen yrittäjäperheen lapsi ja olen koko elämäni ollut yrittäjä, mutta en voi hyväksyä tätä suuntausta, johon sotepalveluita ollaan oltu kuljettamassa.  Soten kenttäväestä lukemattomat kokevat, että meitä, alan ammattilaisia ja käytännön toimijoita, ei juurikaan kuunnella. Muutokset jyrätään läpi suurten yritysten lobbareiden kanssa yhteisymmärryksessä,  sote-asiantuntijoiden varoittavista huomioista huolimatta.  Minulle tulee ainakin tunne, että meitä terveydenhoidon ammattilaisia yritetään pakottaa valmiiksi vanhanaikaiseen, yksisilmäiseen, moderniin elämäntapaan. Kukaan ei kai varmaan osaa sanoa, mikä tilanne sote-sopassa on tällä hetkellä.

🤠

Valitsen optimismin –  kyynisen puoleni epäuskosta huolimatta. Jospa kuitenkin olemme siirtymässä yhä enemmän aidosti potilaslähtöiseen aikaan, enemmin tai myöhemmin. Meistä terveydenhoidon ammattilaisista on tulossa yhä useammin potilaittemme tasavertaisia yhteistyökumppaneita.  Yhä useampi meistä unelmoi, että meille annetaan aikaa itsehoivaan ja potilaittemme empaattiseen kohtaamiseen, millä ylläpidetään ilon ja toivon ilmapiiriä. Sillä vahvistetaan molempien, sekä potilaan, että itsen,  itseohjautuvuutta ja puolustusvastetta. Mekanistinen yksisilmäinen tehokkuusajattelu on kuljettanut meidät tilanteeseen, jossa työ- ja traumaperäisestä stressistä on tullut jopa suurin kansanterveyden uhka.  Se uhkaa tällä hetkellä myös terveydenhoidon ammattilaisten omaa terveyttä.

🎃

Optimistisen puoleni silmissä on jo pitkään häilynyt uuden ajan Asklepioksen temppelit, joissa ihminen kohdataan jälleen empaattisesti ja kokonaisvaltaisesti parantavissa yhteisöissä.   Niissä moniammatillisesti luovat ja kokonaisvaltaisemmin ajattelevat ihmiset yhdessä hoitavat ja hoivaavat kärsivää potilasta, kumppaniansa, toista tuntevaa ja kokevaa ihmistä.  Uuden ajan parantajia visioimiini temppeleihini on jo alkanuut ilmaantua. On lukemattomia lääkäreitä, jotka kelpuuttaisin temppeleihini.  Palvelukseen saattaisin palkata vaikkapa Olli Sovijärven, Antti Leikolan sekä  Niku Oksalan.  Lukemattomien muiden lääkärien rinnalla, he uskaltavat  yhdistää ajatteluunsa laajempaa ihmiskuvaa, luovuutta ja empatiaa.  He vaikuttavat lääkäreiltä, joilla on kokonaisvaltaista viisautta, joiden avulla tuetaan ihmisiä kasvamaan yhä itseohjautuvimmiksi, vastuullisiksi, oman terveyskäyttäytymisensä säätelijöiksi.

👣

Hammaslääkäri leikkii filosofia
☔️

Ehkä sote-sopassa on kyse maailmankatsomuksellisista erimielisyyksistä.  Minun tuntemukseni on, että meitä yritetään pakottaa valmiiksi jo vanhanaikaiseen maailmankatsomukseen: traumatisoituneiden, rikottujen yhteisöjen järjestelmään, joka  kantaa sisällänsä tunnekylmää taakkakertymää ja esineellistävää ilmapiiriä sekä käyttää hyväksi yksisilmäisiä markkinatalouden tehokkuusmittareita. Surullista. Hyvä parantamisen ilmapiiri kun ei synny vain näyttöön perustuvista määrällisistä tutkimustuloksista  (silläkin on tietysti ansionsa!) ja tehokkaasti toistetuista tempuista vaan myös potilaiden antamasta kokemuksellisesta opista, moniammatillisesta viisaudesta, erilaistuneiden tieteenalueiden vuorovaikutuksesta ja joskus yllättävistäkin erilaisten hoitokulttuurien yhteentörmäyksistä.

👣

Viime päivinä olen syventynyt relationaaliseen neurotieteeseen, joka tutkii ihmistä yhteisöllisenä eläimenä, ja se tekee sen moniammatillisesti.  Sosiaalisilla suhteillamme on valtava vaikutus terveyteemme, myös hammaskaluston terveyteen. Ei tarvitse olla arkkiatri Risto Pelkonen tämän ymmärtämiseksi.

👫

Tänään rohkaistun leikkimään filosofina olemista.  Tavallisemmin leikin olevani kuvataiteilija tai haitaria soittava katutaiteilija.  En tiedä, ehkä inspiroidun siitä, kun tapasin eilen kauppatieteilijän, jonka sisällä Kahjo ja Filosofi käy keskustelujaan (Arttu Lipsonen, Kahjo ja filosofi, 2017) .  Inspiroidun lisäksi lukiessani Enrique D. Dusselin artikkelia transmodernismista.

🐒
Varmaan monet ovat jo samaa mieltä siitä, että elämme erilaisissa todellisuuskuplissa. Sekä potilaiden että hoitohenkilökunnan maailmankatsomukset ovat hajonneet erilaisiin kuplayhteisöihin, joissa ihmiset kommunikoivat ja verkostautuvat itsensä lailla ajattelevien ihmisten kanssa sekä virtuaalisesti että reaalisesti.  Joskus tuntuu jopa siltä, että  samalla tavalla neuroottiset ihmiset viihtyvät liian mainiosti toistensa seurassa.

🌺

Sote-ammattilaisetkaan eivät asuta kaikki enää  sitä samaa, turvallista, länsimaisen valta-ajattelun kuplaa.  Näkemykseni on, että on olemassa yksi kupla, joka kasvaa kovaa vauhtia. Se on transmodernien ihmisten kupla.

🤱🏼

Seuraavassa tulkitsen ja sovellan julkeasti ja omapäisesti filosofi Enrique D. Dusselin ajatuksia sote-kulttuuriin ja sen ongelmiin.  Transmodernissa kuplassa viihtyvät eri alojen ammattilaiset ovat saavuttaneet tietoa ja ymmärrystä elämästä siinä määrin, että he kykenevät näkemään todellisuuden yhä objektiivisemmin ja samalla moninäkökulmaisemmin, luovemmin, leikillisemmin ja lempeämmin. He kykenevät astumaan modernin länsimaisen tieteen uskomus- ja  arvomaailmaan, mutta sujuvasti siirtyvät myös tämän uskomusjärjestelmän ulkopuolelle.

🐒

Transmodernissa kuplassa ”hengailevat” sote-ammattilaiset osaavat säilyttää ja olla dialogissa modernin tieteen ja sen edustajien kanssa, säilyttäen näin ollen hyvän realiteettitajunsa. He eivät ole postmoderneja siinä mielessä, että heillä olisi ”kaikki käy” mentaliteetti. He kykenevät olemaan avoimia:  keksimään ja hyödyntämään uusia luovia ideoit ihmisten kokemukselliseen kokonaisvaltaiseen parantamiseen,  olemalla myös arvostavassa dialogissa moderniin lääketieteeseen kriittisesti suhtautuvien ryhmittymien kanssa,  kuten marginaalisia menetelmiä edustavien monen kirjavien  täydentävien hoitojen ammatinharjoittajien kanssa. He viihtyvät erinomaisesti  tieteen ja taiteen, virallisen ja epävirallisen lääketieteen, terapian ja lääketieteen,  humanistisen ja biologisen lääketieteen rajapinnoilla.

🥀

Transmodernin kuplan edustajille on  faktatiedon lisäksi tärkeää, että he osaavat olla avoimia maailman erilaisille ideologisille ja viitekehyksellisille muodoille, myös oman valtakulttuurin auttamisen tapojen reuna-alueilla.  Transmodernia auttajaa ei epäilytä liikkua kiehtoville erilaisista kulttuureista nousevien parantavien rituaalien parisissa,  hän hyödyntää erilaisia lääketieteitä ja hän antaa myös tilaa henkiselle kasvulle sekä ehkä jopa eri  uskontojen monenlaisille rituaaleille ja maailmoille. Postmodernista poiketen transmodernit säilyttävät  kuitenkin modernin lääketieteen mukaanaan tuoman hyvän. Hän ei ole joko tai ihminen vaan hän on sekä että ihminen. Transmodernit kuitenkin kieltäytyvät alistumasta kritiikittömästi  modernin yhteisöllisyyttä vahingoittaviin, alistaviin, yksilökeskeisille ajattelulle rakentuviin, hierarkisiin rakenteisiin. He tiedostavat, että yhteisöllisiä takkooja siirretään erilaisin diagnoosein yksilöiden harteille, ja näitä ihmisiä saatetaan rahastaa myöhemmin rankasti hoidoista.  Esimerkkinä ottaisin vaikka hammashoitopelon. Se on tavallisimmin traumaperäinen ongelma, joka syntyy jonkinlaisesta ja joskus monenlaisesta yhteisöllisestä kaltoinkohtelusta.  Aikuisena näitä ihmisiä sitten usein rahastetaan rankaasti kallein nukutushoidoin.

🌺

Transmodernit valitsevat tiedon ja individualistisen ajattelun rinnalle yhteisöllisyyden, läsnäolon, leikillisyyden ja uteliaisuuden. Transmodernissa kuplassa eläminen vaatii myös avoimena olemista  kaikenlaisille transilmiöille, transsukupuolisuudesta transpersonaaliseen psykologiaan ja transsendentaalisiin kokemuksiin.  Todellinen demokratia syntyy, kun tiedostamme introspektion, sisäisyytemme tutkimuksen kautta, omat uskomukset ja arvomme, jotka olemme imeneet itseemme kolonnialaistisesta länsimaisesta, muita kansoja ja alkuperäiskulttuureita alistavasta,  elämäntavastamme.  Transmodernisuus lähtee liikkelle siitä, ettemme ota vastaan modernin arvoja ja uskomuksia annettuina.  Sen sijaan transmoderni jatkuvasti reflektoi  erilaisia uskomuksia ja arvoja, ja näin laajentaa koko ajan perspektiiviänsä. Keskeisen metodi on marginaalisten ilmiöiden kanssa tapahtuva arvostava, oivallusta, tuottava dialogi.

🐒

Itse näen transmodernin ajattelun vaativan ennen kaikkea kykyä itsereflektioon ja ”kolmannen silmän”, mielitajun (mindsight/Dan Siegel) kehittämiseen.  Transmoderni lääketieteilijä voi onnistua tekemään näkyviksi modernin lääketieteen monet hyvät käytännöt ja toiset sen  kyseenalaiset,  vahingolliset ja alistavat uskomukset.  Näemme vähitellen kirkkaammin auttajina todelliset arvomme, joille itse haluamme rakentaa omat parantavat käytäntömme. Emme ota vastaan parantajan rooliamme automaattisesti ja annettuna.  Sen sijaan teemme työtämme aidosti itsemme näköisesti.

🐄

Transmoderni lääketieteilijä pyrkii rakentamaan dialogisesti siltoja eri kuplien välille. Uusi ymmärrys syntyy kuplien yhteen sulautumisesta,  syntyy yllättäviä uusi yhteisöllisiä oivalluksia, avoimen ja arvostavan vuorovaikutussysteemin, emergenttinä ominaisuutena.  Asiat  eivät  ole läheskään sitä miltä ne näyttävät yksien silmälasien läpi.

🧞‍♀️

Tietoisuustaitoja omaava sote-ammattilainen kykenee paitsi hyödyntämään faktatietoa, hän kykenee myös sosiaalisesti liittymään monenlaisiin ihmisiin, myös modernin elämäntavan marginaalisiin ryhmiin.  Hän kykenee olemaan  hyväksyvästi läsnäoleva, empaattinen ja myötätuntoinen  erilaisia maailmankatsomuksia edustavien ihmisten  kanssa.  Hän on hyvä parantaja, koska hän ei vain passiivisesti esineellistä ihmisiä toimenpiteittensä kohteeksi, vaan lääketieteellisen asiantuntijuuden lisäksi hän on empaattinen ja kuunteleva opettaja, joka ohjaa potilasta itseohjatuvuuteen:  itsereflektioon ja vastuun ottoon omasta terveydestä.

💏

Ideaalinen parantaja kykenee lääketieteellisten ”temppujen” lisäksi aktivoimaan potilaansa omia parantavia, ”eheyttäviä”, itseohjautuvaksi kasvamisen prosesseja.  Lumevoimiksikin näitä voi kutsua. Transmoderni parantaja kykenee  myös itsehoivaan, mikä merkitsee omien rajojen puolustamista. Tällä hetkellä yksisilmäinen tehokkuusrumba syö terveydenhoidon ammattilaisten työmotivaatiota. Tietoisuustaitoja omaava ”translääketieteilijä” kykenee introspektioon:  hän aistii, havainnoi, ohjaa ja  tunnistaa omat mielikuvat, aistimukset ja tunnetilat.  Hän oppii kokemuksensa kautta, että tilat erilaisine kehotunemuksineen, mielikuvineen ja ajatuksineen, ovat vain häivähdyksiä menneisyydestä. Niistä voi oppia päästämään irti, tai sitten ne voi saattaa  hetkittäin luovuudella ja läsnäololla oivallusta tuottavaan peilileikkiin.  Juuri tähän samaan, jota Lipsosen Filosofi ja Kahjokin käy.  Hän osaa olla vuorovaikutuksensa oman kehonsa viisauden kanssa. Hengityksen lisäksi mielikuvitus rakentaa siltaa mielen ja kehon välille.

🙆🏿‍♂️🙋🏼‍♀️

Tietoisuutaitoja omaavat, transmodernin yhtiösöllisen kuplan sisällä olijat, kehittävät oman objektiivisuutensa edellytyksiä seuraavin taidoin: mindfulness, heartfulnes, playfulness and bodyfulness. Sanojen sointi englanniksi on aivan toisenlainen kuin suomeksi, vaan voin ne vielä kääntää suomeksi: hyväksyvä tietoinen läsnäolo, sydämellisyys, leikillisyys ja kehollisuus. Sisällytän ne kaikki tietoisuustaitoihin, joita  voi kehittää nimen omaan kokemuksellisin luovin menetelmin sekä erilaisin (keho)tietoisuustaitoharjoituksin.

🐍

Lopuksi

🐍

Luonnontieteellisille menetelmille rakentuvaa määrällistä tutkimusta on jo vuosikymmeniä, melkein vuosisatoja, käytetty hyvänä renkinä lääketieteessä. Valitettavasti nykyisessä yhteiskunnallisissa rakenteissa rengistä on pyritty rakentamaan kuningasta kontrollin ja raharikkaitten valtakuntaan. Tämä ei ole hyvä asia. Modernin lääketieteen arvostus potilaiden silmissä sekä soteammattilaisten oma itsearvostus alkavat rapistua, mikäli emme löydä takaisin johtotähdeksemme humaanimpaa ja eheämpää ihmiskuvaa: keskinäisen välittämisen,  hoivan, toivon ja ilon kulttuuria.

🙆🏿‍♂️🙋🏼‍♀️

Käytännöllisinä ratkaisuna nykyisiin sote-ongelmiin näen transmodernin ajattelun, uudet johtamistavat  (esim. quadruple aim) sekä terveydenhoidon ammattilaisten tietoisuustaitojen kehittämisen vaikkapa mindfulness- ja  luovien menetelmien sekä  traumainformoidun hoitamisen avulla. Harjoittelemme luottamaan paitsi faktatietoon myös moniammatilliseen yhteistyöhön, omaan kokemukselliseen kehoviisauteemme ja käytämme monipuolisesti omalle tiedolle ja ymmärrykselle rakentuvia hoitamisen tapoja.🐹

Elämmekö uuden uljaan ihmisen syntymän aikoja?

Tällä kertaa Taloussanomissa oli Siirtolan emäntää ilahduttava uutinen, jossa kerrottiin, että työkulttuurissa on globaalisesti tapahtumassa muutos, jossa ihmiset alkavat yksilöitymisensä myötä arvostaa muitakin asioita kuin kuluttamista.  Aiurena on Skandinaavia, jossa perinteisesti vahvat sosiaaliset tukiverkostot ovat auttaneet yhä useampia ihmisiä saavuttamaan uutta ymmärrystä elämän arvojärjestyksistä.

Googlasin hiukan uutisen lähteenä käytetyn Ronald Inglehardin ajatuksia, ja kylläpä sieltä löytyikin mielenkiintoista ajateltavaa. Tämä amerikkalainen politiikan tutkija  painottaa, että länsimaissa, teollistumisen myötä, syntyi viime vuosisatojen aikana uusi uljas rationaalinen ja maallistunut ihminen, jonka maailmankuva rakentui instrumentaaliselle rationaalisuudelle eli välineelliselle järjelle. Tätä teollistumisen muutosta johti Amerikka.   Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ihmisten keskuudessa on tapahtumassa arvosiirtymä ja globaalin johtokeskuksen siirtymä. On syntymässä uusi jälkiteollinen ihminen, jolle on tärkeää oma yksilöityminen ja itsensä toteuttaminen sekä vapaa-ajalla että työpaikalla. Tätä muutosta näyttäisi olevan ohjaamassa Skandinaavia.

Inglehard väittää, että uskonnot eivät ole kuolleet. Sen sijaan hänväittää, että Skandinaviasssa kulttuuri on imaissut itsensä kristilliset arvot, lähimmäisen rakkauden ja köyhistä huolehtimisen, ja siksi kristilliset rituaalit ovat olleet tarpeettomia.  Sen sijaan uskontojen traditionalistiset muodot ovat Pohjois-Euroopassa näivettymässä, vaikkakin paikkakuntakohtaisia eroja on. Ehkäpä tilalle on tulossa uusia monikulttuurisia suvaitsevaisempia hengellisyyden muotoja, sillä edelleen suurin osa pohjoismaalisia uskoo Jumalaan.

Eipä tästä näkökulmasta  tämä alteregoni Mielentilojen treenaajan uraputkesta poistuminen ja yksilöitymisprosessi kirjoittaen ole  mitenkään outo prosessi, vaan se saattaa olla eräs tyyppiesimerkki  uuden jälkiteollisen identiteetin yrityksestä ilmaista mahdollisimman tyhjentävästi itseään. Länsimaisesta ihmisestä on mitä ilmeisemmin tulossa itseohjautuva jatkuvan muutoksenalainen prosessi. Oikeastaan Mielentilojen treenaaja voi olla tyytyväinen. Hän on todennäköisesti hyvin trendikäs. Itseilmaisua janoavia tarinoita on maailmassa yhtä monta miljoonaa kuin ihmisiä, joten nähtäväksi jää, tulemmeko viettämään lähivuosisatoina vielä iloisia monikulttuurisia karnevaaleja, jossa juhlitaan yksilöitymistä ja ihmisen luovuutta.  Eikä juhlia juhlita pelkästään kirjoittaen, vaan myös tanssien, musisoiden ja maalaten. Yksilöityminen ja ihmisen kehittyminen itseohjautuvaksi vaatii  tukiverkostonsa, ja sitä meidän nyt kannattaisi kansallisesti hoivata ja globaalisesti  kehittää.

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne siihen samaan kuin Siirtolan emäntä, että kansa vaikuttaisi tällä hetkellä olevan valistuneempaa kuin poliittinen johto. Eduskuntatalossa näytetään pippaloivan edelleen jo kuolemaa tekevän Amerikan mallin mukaan. Sen sijaan yhä useampi sivistynyt keskiverto kansalainen puolestaan yrittää löytää uutta yksinkertaisempaa kohtuullisempaa elämäntapaa ja  luovaa muotoa omalle potentiaalilleen! Eipä siis kovinkaan kummallista, jos äänestysprosentit koko ajan hiipuvat. Onko tämä poliittisen eliitin” junasta putoaminen” juuri äänestäjän vaihtoehdottomuuden tunteen ytimessä.  Näyttää siltä, että yhteiskunnallinen hiljainen vallankumous on tapahtumassa horisontaalisesti tavallisten ihmisten keskuudessa, etenkin nuorison parissa, ja talous ja politiikka joutuvat seuraamaan väistämättä tätä ihmisten asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa tapahtuvaa muutosta.

Jos haluamme yksilöitymistä tukevan järjestelmän airuena pysyä (vaikkemme kai virallisesti olekkaan skandinaaveja), täytyy meidän pitää huoli tukiverkostoistamme, joita poliitikot vielä jälkijunaisesti yrittävät historialliseksi jäävän teollisen Amerikan mallin mukaisesti murentaa. Meillä elää edelleen valheellinen myytti, jossa uskotaan, että köyhätkin rikastuvat rikkaiden siivellä. Viimeiset 20 vuotta näyttävät tilastoineen aivan toista. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oikeus kohtuulliseen perustoimeentuloon. Se on hänen sosiaalinen oikeutensa, jota parhaillaan murennetaan.

Emännästä tuntuu siltä, että maailmaa ohjaa edelleen enimmäkseen talousasiantuntijat, joilla ei ole ymmärrystä maailman tämänhetkisestä ekologisesta tilasta. Tarvitsemme edelläkäyviä poliitikkoja  ja innovatiivisia integratiivisia taloustieteilijöitä,  jotka uskaltavat irrottautua eliitin valtakulttuurista ja pystyvät näyttämään kohtuullisuuden esimerkkiä omassa elämässään.

Itseisarvoinen leppoinen elämä rakentuu taloudelliselle perusturvallisuudelle. Siksi kansalaisten perustoimeentulosta ja -palveluista on pidettävä edelleen kaikella mahdollisella tavalla kiinni.  Tiedän, että tämän yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa. Tarvitsemme erillistieteiden sijaan luovia integratiivisia ajattelijoita ja täysin uudenlaisia tapoja ajatella. Eräs esimerkki uudesta ajattelusta on ”degrowth”, jossa suurimmat aineelliset uhraukset tekee maailman rikkain kolmannes, johon minäkin kuulun.  Tuloaan tekee myös biomiimiset järjestelmät, joissa tuotteiden elinkaaressa syntyvä kaikki jäte on voitava uusiokäyttää.

Selvää on, ettei Siirtolan emäntä ainakaan ei voi osallistua ilman untaan menettämättä  kulutusjuhliin. Aineellisella kasvulla on rajat, jotka on jo ajat sitten ylitetty. Emäntä osaa sen verran matematiikkaa.

Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 6

9) Kyky nauttia elämän iloista

Onnellisella ihmisellä on läsnäolontaitoja eli hän osaa nauttia tästä hetkestä ja osaa iloita siitä kokonaisvaltaistesti. Omalla kohdallani tämä on ehkä ollut kaikkein haastavinta ja sitä se edelleenkin joskus on. Viihdyn välillä liiankin hyvin kirjoittavassa virtaukseni tilassa, joten emotionaalisesti voisin ehkä joskus olla useamminkin läsnä esimerkiksi puolisolleni. Onneksi talossa on isäntä, joka tarpeen tulleen osaa herättää minut transsistani.

(Asiaankuulumaton välihuomautus: Kun Miitta-täti puhui, että ihmiset puhuvat liikaa itsestään, tunsin sydämen piston itsessäni. Minähän jatkuvasti puhun itsestäni! Tarkemmin kuitenkin ajateltuani olen sitä mieltä, että itsestä puhuminen tai kirjoittaminen on peilaavan, reflektiivisen oppimisprosessin ytimessä. Jotta tieto yhdistyy, integroituu, viisaudeksi, tulisi meidän mielestäni peilata kaikki tieto omaan henkilökohtaiseen tunnepitoiseen kokemusmaailmaamme. Kun siis peilaan omia kokemuksiani Sonja Lyubomirskyn lähestymistapoihin, yhdistän tässä prosessissa samalla uutta ymmärrystä itseeni. Näin hänen tiedostaan tulee osa omaa käsitteellistä todellisuuttani. On tietysti täysin eri asia, jos ihminen loppumattomasti ruikuttaa omaa kohtaloaan tai kerjää jatkuvaa myötätuntoa, kuin se, että hän on reflektiivisen oppimisen imussa. Mielestäni tämän päivän ongelma on se, että tieto jää itsestä irralliseksi, jolloin se ei muutu viisaudeksi. Aion siis jatkossakin jatkaa tätä peilaamistani!)

Luulen, että olen löytänyt lisää läsnäolontaitoja täällä luonnon keskellä. Väitän, että jokainen voi oppia niitä. Pystyn istumaan nuotion äärellä tuntikausia, ilman, että minulla olisi levoton olo, halu vaikka päästä äkkiä päästä tietokoneen ääreen tai johonkin muuhun paikkaan. Haluan tehdä luontoon retkiä, joilla kykenen irrottautumaan muista, etenkin aivojen aktiviteeteista ja kykenen iloitsemaan kokonaisvaltaisesti juuri siitä hetkestä, kohtaamisesta luonnon kanssa. Pystyn myös marjastamaan läsnäollen, siten, että mieli on tyhjä. Sisäavaruuttani rikkovat vain satunnaisesti tulevat ja menevät ajatukset kuin pienet meteorit. Pystyn nykyään nauttimaan hetkestä ilman, että tuli olisi koko ajan takapuolen alla, niin kuin joskus nuorempana.

Lyubomirsky kehoittaakin meitä opettelemaan arkisten, jokapäiväisten, yksinkertaisten asioitten nauttimista ja arvostamista. Elämän suurten hetkiemme ei tarvitse olla kalliita elämyksiä. Uskon, että aikaisemmin minulla oli jatkuva halu paeta itseäni johonkin tuleviin mahdollisiin elämyksellisiin tarinoihin. Tätä tein, esimerkiksi hakeutumalla pysähtymättä toistuvasti erilaisiin joskus kalliisiinkin elämyksiin, kuten kulttuuritapahtumiin, ravintolailtoihin ja loputtomiin ulkomaanmatkoihin. Olen löytänyt laadukkaamman ja pienimuotoisemman elämän Kuhmosta.

Toki vieläkin joskus haluan harrastaa kulttuuria. Ulkomaanmatkailusta, etenkin lentokoneella, pääsääntöisesti kieltäydyn nykyään ihan puhtaasti ekologisista syistä. Ja toisaalta säästyypähän sekin raha, ja saan lisäaikaa kirjoittamiselle! Tarinoita itselleen voi nimittäin rakentaa  huomattavasti halvemmin ja ekologisemmin.

Sonja Luybomirskyn mukaan intensiiviseen ja jatkuvaan onnellisuuteen liittyy hetkestä nauttiminen. Ne ihmiset, jotka kykenevät nauttimaan nykyhetkestä, kärsivät vähemmän masennuksesta, stressistä, syyllisyydestä ja häpeästä. Me voimme oppia myös oman elämämme tarinassa painottamaan niitä myönteisiä hetkiä, joita elämässämme on tapahtunut. Vaali aika ajoin nostalgisia tunteita. Voimme onnistua korostamaan ja muistelemaan niitä iloa tuottaneita hetkiämme tieten tahtoen, mikä tuottaa mielihyvää meille jälkeenkin päin. Elämä voi näyttää parempia puoliaan, kun kykenemme muistelemaan myönteisiä tapahtumia elämässämme ja kykenemme rakentamaan itsellemme positiivisia mielikuvia. Harjoittamalla mielikuvitustamme voimme mennä vaikkapa Kiinaan tai satumaailmaan, milloin vaan ekomatkailemaan.

Mikä mielenkiintoista, Sonja Lyubomirsky muuten mainitsee onnellisista hetkistä ja kirjoittamisesta saman, minkä minäkin olen lukenut useammasta lähteestä. Onnellisista hetkistä toistuvasti kirjoittaminen voi älyllistää kokemuksen siten, että siihen liittyvä mielihyvän tunne vähenee ja joskus jopa voi herätä syyllisyydentunteita. Eli perusperiaate on, että ikävistä asioista kannattaa kirjoittaa, mutta iloisista kannattaa vain nauttia.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

”Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.