Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 4

(Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kirjaa luettu s. 102 saakka)

Kirjassa Juha Pihkala ja Juha Valtaoja käyvät mielenkiintoisen keskustelun hedonismin olemuksesta.

Seuraavaksi Esko Valtaoja ja Juha Pihkala käyvät hedonismin kimppuun. Esko kirjoittaa: ”Mielihyvän pelko, nautinnon kavahtaminen sekä maallisten ilojen väheksyminen ja kieltäminen piilevät kuitenkin pinnan alla lähes kaikissa uskonnoissa.” Tämän jälkeen hän tuo esille luettelon erilaisia fundamentalisuskovaisia ja muiden ihmisryhmien kummallisia asenteita, kuten kahvin juomisen kieltämisen (?), alkoholivihamielisyyden, seksivihamielisyyden ja herkuttelun, jotka hän sitten kytkee ”uskovaisten” käyttäytymismalleiksi. Lisäksi Valtaoja väittää, että asioiden paheksunta on monin verroin yleisempää ”uskovaisissa” kuin väkivallasta huolta kantaminen. Valtaoja määrittelee hedonismin vähintäänkin mielenkiintoisella tavalla . Se on hänen mielestään itsensä hyväksymistä ja itsensä rakastamista.

Juha Pihkala korostaakin vastauksessaan sitä, mitä hedonee tarkoittaa, eli alunperin käsite tarkoittaa nautintoa. Hedonismi edustaa hänen mielestään eettistä egoismia, jossa vain haetaan omaa henkilökohtaista nautintoa. Pihkala tuo esille myös sen mielenkiintoisen seikan, että ainakin Antiikin Kreikassa tämä eettinen asennoituminen elämään edelsi kulttuurin hajoamista. Kansa vieraantui yhteisöstään, ja heidän elämänsä keskittyi ”leipään ja sirkushuveihin”. Pihkalan mukaan elämä on Jumalan hyvä lahja. Kun elämme väärin, pilaamme paratiisiamme ja tuhoamme sen elämiä, kohtelemme kaltoin kanssaihmisiämme sekä lähellä että kaukana. Kaikki tämä tuo Pihkalan mukaan paljon kärsimystä eikä tällainen kärsimys jalosta ihmistä.

Emäntä on omaksunut omat ajatuksensa tästä hedonismi teemasta psykologi Carl Jungilta sekä filosofeilta Sören Kierkegaardilta ja Ralph Waldo Emersonilta. Emännän mielestä kulttuuri, jossa ihmiset keskittyvät vain omiin aineellisten ja viettiperäisten mielihyvätarpeittensa tyydyttämiseen on primitiivinen. Toisin sanoin tällainen kulttuuri on yksilöitymättömien massaihmisten kulttuuri. Kun ihminen löytää itseytensä, ja suhteensa Jumalaan, hän luontaisesti toimii eettisesti, eikä hän tavoittele ensisijaisesti vain omaa henkilökohtaista mielihyvää ja onnea.

Sören Kierkegaard jakaa ihmisen yksilöitymisponnistukset eri vaiheisiin (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen). Keskityn tässä nyt vain tähän esteettiseen tasoon, koska mielestäni siinä hän kuvaa hienosti hedonistista elämäntapaa. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen individualistista mielihyvähakuista Homo Economicus elämää. Ihmistä joka etsii omaan elämäänsä jatkuvasti uusia hedonistisia kokemuksia. Kansalainen elää siis esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason, erilaisten hedonististen kokemusten ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Hän puuhastelee, ”sublimoi”, energiaansa kaiken maailman epäolennaisiin asioihin, jotta hänen ei vain tarvitsisi kohdata omaa aitoa eettistä itseyttään. Emäntä väittää, että edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla luontoa ja ihmisluontoa vahingoittavalla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, kukasta kukkaan lentamisillä, extreme-kokemuksilla, bilettämisillä, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla.

Emäntä epäilee vahvasti, että onko tällainen elämä aidosti onnellisen ihmisen elämää. Hänen mielestään se näyttäytyy valitettavan usein epätoivoisen ihmisen elämältä. Tämä ihminen hukuttaa itsensä kaiken maailman sijaistoimintoihin, koska hän ei osaa tehdä muuta. Emännän silmissä tämä nykyinen materialistinen hedonsitinen kulttuuri näyttäytyy epäterveisiin addiktioihin ihmistä ohjaavana kulutuskulttuurina, jossa luontokappaleista, eläimistä, kasveista ja toisesta ihmisestä on tullut kulutusobjekteja.

Lähes puoli miljonaa ihmistä kärsii tänä päivänä Suomessa masennuksesta , jonka selitys saattaa olla, ettei monelle heistä tarjota riittävästi tukea oman yksilöitymisen edistymiseen. Raskas työ, jossa ei kunnioiteta elämän syklisyyttä, sen lepo- ja aktiviteettirytmejä, vaatii raskaat huvit. Miksi Emännästä hedonismi näyttää usein itsetuhoisalta addiktiiviselta käyttäytymismallilta? Tieto on ihmisestä irrallista, esineellistävää, eikä se siis integroidu viisaudeksi.  Muutenkin koko kulttuurimme on pirstoutunut tilaan, jossa oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Elämäntavassamme on tyhjiö, joka odottaa täytymistään ja Emäntä ei usko, että se täytyy hedonismilla. Tämän täyttymisen Emänntä toivoisi tapahtuvan monikulttuurisesti suvaitsevaisen hengellisyyden kautta, jossa ihmiset kokevat olevansa yhtä perhettä. Kaiken elämän pyhyys ja (ihmis)luonnon kunnioitus on nostettava jälleen kunniaan.

Kierkegaard muistuttaa, että esteettisten ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Emäntä lisäisi tähän vielä, että tällaisessa elämäntavassa ihmiseltä on katkaistu suhde (ihmis)luontoon. Emäntä on Juha Pihkalan kanssa samaa mieltä: Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Mikä huvittavinta, jos Kierkegaard on oikeassa, tällä esteettisellä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Häntä ohjaa tällöin myös vierauden ja erilaisuuden pelko: Hän pelkää sisällään olevaa, usein ulkoisiin ihmisryhmiin projisoitua varjoaan. Tämä nykyinen valtaa pitävä olemassaolon tapamme perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Ihminen luulee, että hän tavoittaa elämän onnen askarrellessaan erilaisten ulkokohtaisten asioiden parissa.

Jotta ihminen löytäisi totuudentien, on Sören mukaan, jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea. Emännästä vaikuttaa siltä, että Sören tällä metaforalla viittaa hienosti psykoanalyyttiseen retrospektiivisiin, kunkin ihmisen omaan henkilöhistoriaan kurkottavaan prosessiin. Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. ”Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Tässä kohdassa yhtyvät jälleen Carl Jungin ja Kierkegaardin ajatukset: Ihminen kehityy yksilönä ja selkiyttää omat arvonsa oman mielikuvituksensa avulla eikä älyn avulla. Emännänkin mielestä mielikuvitus liuottaa, laajentaa ja uudelleen järjestää ihmisen ajattelua. Näin menneisyyteen kurottavan vaiheen jälkeen yksilöitymisprosessi voi muuttua vähitellen teleologiseksi psykoanalyysiksi, jossa ihminen lähtee kurkottamaan itseään kohti eettistä suurempaa maailmankaikkeuden päämäärää. Kierkegaardin mukaan ihmisen yksilöitymisen voimana on epätoivo siitä, ettei ihminen ole oma itsensä.

Emersonilta Emäntä on imenyt ideansa siitä, että on tärkeää taukoamatta pyrkiä ajattelussaan rehellisyyten ja vilpittömyyteen, vain näin elämä voi tapahtua joka hetki tässä ja nyt. Jokainen elämän hetki on eettinen.

Kun ihminen kulkee pitkin eksistenssitasojaan, hän yksilöityy. Ihminen joutuu yksilöityessään riisumaan kulttuurisen naamionsa ja hän siirtyy kypsemmälle laajemmalle ymmärryksen tasolle. Tällä eettisellä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Tästä moniäänisyydestä huolimatta rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan kuitenkaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa. Siirtolan Emännän mielestä meillä ei siis ole elämässä yhtäkään ainutta oikeaa maailmankuvaa johon voimme tarrautua. Meillä on vain Jumala, puhdas Rakkaus, jota kohden voimme yrittää kurottautua. Emäntä joutuukin uusimaan suhdettaan Häneen joka päivä.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta, siksi Emännälle tuleekin hänestä mieleen yhtymäkohtia Ralph Waldo Emersoniin. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa,”julistaa Kierkegaard. Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Siirtolan mielestä ihmisen on eheytettävä hiljaisuudessa ja nöyryydessä (ihmis) luontosuhteensa. Onnistuessaan ihminen jälleen voi kokea olevansa osa maailmankaikkeutta, ja hän voi tuntea mystisinä kokemuksina yhteytensä luontoon ja toisiin ihmisiin. Hiljaisuutta ja yksinkertaista elämää itsensä kohtaamisessa korostaa myös Carl Jung. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.Ralph Waldo Emersson kirjoitti, että niin kauan kun ihminen ei etsi elämän kauneutta rakkaudesta tai uskonnosta, hajoittaa ihminen itseään.

Emäntä ei kaipaa pätkän vertaa omaa entistä hedonistista elämäänsä. Emäntä ei usko, että hengellistyminen vie ihmiseltä mielihyvän ja elämännautinnot. Päinvastoin. Emännän vain on vaikea nähdä, että hedonistinen elämä olisi syvemmässä mielessä erityisesti ihmisen tietoisuutta laajentavaa. Hengellistyminen on muuttunut Emännän elämää perustavalaatuisesti siten, että se mikä hänestä aikaisemmin näytti nautinnolliselta (tanssiravintolassa istuminen, kavereitten kanssa viinin kippaaminen), näyttääkin tänä päivänä nuoren ihmisen elämään liittyvältä, joskus aika epätoivoiseltakin, yritykseltä löytää elämän tyhjyyteen pikamielihyvää. Joillakin tämä elämäntyyli johtaa vähitellen valitettavasti addiktiiviseen itsetuhoisaan käyttäytymiseen. Ehkä näissä maallisissa nautinnoissa tämä kultainen keskitie on paras. Ihminen yrittää elää elämää, jossa hän ei haavoita toisen eikä omaa sieluaan. Emännän elämässä on paljon asioita, joista hän ei jälkeenpäin ole ylpeä. Onneksi hän ei niistä juuri enää  kärsi, koska hän on löytänyt armollisuutta itseään ja toisiaan kohtaan.

Siirtolan Emäntä iloitsee omasta elämästään kristinuskon ystävänä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Päästäkseen tähän pisteeseen elämässä, hän on tarvinnut paljon toisten ihmisten tukea. Toki tämä ilo ei tarkoita sitä, että Emännän elämässä ei olisi enää koskaan kärsimystä. Tällä hetkellä sitä ei juuri ole, mutta varmasti surullisia ja ahdistavia päiviä vielä tulee, koska kärsimys on osa ihmiselämää. Se, että Emäntä iloitsee elämästään, ei myöskään tarkoita sitä, että Emäntä kuvittelisi itse olevansa täydellinen ja muita parempi. Emäntä uskoo, että monipuolinen lukeminen ja uudelleen tietoa jäsentävä, omiin tunteisiin lukemista heijastava kirjoittaminen, ja uuden elämänymmärryksen kautta saavutettu yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ovat hänelle henkilökohtaisesti parasta egoistisen hedonismin vastalääkettä. Toki kaikki muukin yhteishyödyllinen tekeminen; hammashoitotyö, vaikuttaminen yhdistyksissä ja opettaminen. Emäntä uskoo, ettei ole tärkeää aina vain pohtia mikä on ”objektiivisesti ottaen tosiasia”, vaan jokainen tiedonjyvänen tulisi peilata ensiksi omaan sydämeen ja sen ääneen.

Parhaillaan Emäntä iloitsee suunnattomasti kynttilän äärellä kirjoittamisesta. Emäntä iloitsee läheisistä rakkaista ihmisistä ja työstään. Monena päivänä hän on nauttinut Kuumujärvellä metsäsuksilla hiihtämisestä tai metsälenkistä koiran kanssa. Eniten hän omassa elämässään iloitsee siitä, että hän kokee olevansa johdatuksessa, jossa hänen ei tarvitse enää kantaa huolta omasta elämästään. Sillä onhan olemassa joku suurempi muutoksen virta, ihmistietoisuuden evoluutio, joka kuljettaa häntä. Virta kuljettaa, mutta pienin omin ohjaus liikkein hän yrittää viedä elämäänsä kohti suurempaa päämäärää, suurempaa Rakkautta. Tässä virrassa hän onnekseen on huomannut olevan myös paljon muita ihmisiä.  Sen mukana kelluessa Emäntä huomaa, että se mikä eilen näytti totuudelta, näyttää tänään pelkästään pieneltä osatotuudelta tai joskus jopa väärältä. Emäntä elää elämää, jossa hän joutuu joka päivä luomaan itseään uudestaan. Hän on siirtynyt elämään, jossa aivan tavalliset ja arkiset asiat, ovat hänen suurimpia mielihyvän tuojia.

Mainokset

Minä tein kaupat – pöydälläni on vihdoin C.G. Jungin Punainen Kirja

Olen himoiten jo vuoden verran katsellut C.G. Jungin punaista kirjaa nettikirjakaupoissa, vaan vasta nyt raaskin sen ostaa. Hintaa oli nimittäin alennettu 150 eurosta 100 euroon. Nyt ymmärrän miksi kirja maksoi!

C.G.Jungin Punainen Kirja on aikamoinen järkäle. Ensimmäisessä kuvassa onkin vierekkäin Isännän lempikirja Minä Aku Ankka ja Emännän uusin lemppari. (Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että Siirtolan Isännällä on myös muita lempikirjoja esimerkiksi Raamattu, Kalevala ja Väinö Linnan Täällä Pohjan Tähden alla). Jung kirjoitti Punaisen Kirjansa vuosina 1913 – 1930, kuudentoista vuoden aikana.

Punainen Kirja julkaistiin Jungin kuoleman jälkeen ja vasta vuonna 2009. Jung ei itse pitänyt kirjaansa salaisena. Päin vastoin, monissa kohdissa hän kirjoittaa muodossa ”Rakkaat ystäväni”, ja kirja oli mahdollisesti ystävien lisäksi tarkoitettu myös luettavaksi suuremmalle yleisölle. Sen sisältöä hän heijasteli ystäviensä kanssa elämänsä aikana. Hän ei kieltänyt sen julkaisua, mutta ei myöskään sitä korostavasti toivonut. Punainen Kirja kuvaa Jungin henkilökohtaista sfääriä vastakohtana Jungin kootuille teoksille, joissa on hänen tieteellinen työnsä. Julkaisun hidasteena, oli Jungin jälkeläisten aineiston sulattelu. Materiaali sisälsi paljon asioita, joilla oli emotionaalinen voimakas lataus ja tunnemerkitys hänen jälkeläisilleen. Omaiset tarvitsivat siksi aikaa ja etäisyyttä omaan hyväksymisprosessiinsa.

Kirjan englannin kielinen alku näyttää heti lupaavalta. Jungin piirtämien symbolisten kuvien ja saksankielisen tekstattujen kappaleiden jälkeen kirjassa on englanninkielinen ”Liber Novus”, jonka ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan, että tiedemiehet Alfred Binet sekä Charles Richnet käyttivät molemmat fiktiivisiä nimiä, joiden avulla he peilasivat omaa tieteellistä työtään. Tämä tietysti kiinnosti kovasti altertiloista muodostuvaa Siirtolan Emäntää. Ehkäpä Siirtolan Emännänkään sielullinen tila eri mielentiloinen ei ole välttämättä ole patologinen. Jospa asia onkin niin, että kun ihminen kiinnittyy elämään, täytyy hänen elää kahden maailman kansalaisena, mielikuvituksensa ja reaalimaailman. Siirtolan Emäntä ei ole suinkaan ensimmäinen tieteellisen koulutuksen ihminen, joka tuottaa uutta oivallusta elämäänsä peilaamalla todellisuutta fiktiivisesti.

Punainen Kirja alkaa:

Teille tässä ilmaisemat vuoteni, ne elämäni vuodet, joiden aikana tavoittelin sisäisiä mielikuviani, olivat kaikkein tärkeimmät vuoteni. Kaikki muu on johdettu tästä työstä. Se alkoi silloin, ja myöhäisemmät yksityiskohdat olivat vähemmän merkityksellisiä. Minun koko elämäni muodostui piilotajuisen materiaalin vapauttamisesta. Se kulki lävitseni mystisenä virtana ja uhkasi hajottaa minut. Piilotajunnastani nousi materiaalia enemmän kuin mitä ehdin tulkitsemaan yhden elämän aikana. Kaikki myöhemmin tekemäni työ on ollut pelkästään tämän materiaalin luokittelua, tieteellistä kehittelyä, ja integroimista elämään. Mutta numinoosi alku, jossa oli kaikki, oli silloin.”

Punainen kirja sisältää vuosien 1913-1930 välisen henkilökohtaisen prosessin, Jungin oman piilotajunnan kohtaamisen, ja tämän prosessin jälkianalyysiä ja ylöskirjaamista. Mielenkiintoista sinänsä, että C.G. Jung väitti vakavissaan, että koko hänen tieteellinen työnsä perustuu tähän omaan sisäisen todellisuutensa kohtaamiseen. Nykyisen valtapsykologian vastaisesti Jung oli sitä mieltä, että ihmisen eheäksi tulemisen kannalta irrationaalinen mielikuvitus on jopa tärkeämpää kuin rationaalinen tieto. Siirtolan Emäntä puolestaan on sitä mieltä tänä päivänä, että irrationaalinen mielikuvitus ja rationaalinen tieteellinen tieto täydentävät toinen toisiaan. Jos turvaudutaan pelkkään mielikuvitukseen, ja ”mutu-tietoon”, hukutaan ”huuhaa”-maailmaan, ja jos elämä perustuu pelkälle rationaaliselle tiedelle, voi elämästä tulla ”helvetin järkevää”, mutta samalla tyhjää ja tarkoituksetonta.

Tämän päivän ongelma on siis enemmän jälkimmäinen: Jumalamme on sairastunut. Olemme kadottaneet yhteytemme numinoosiin. Jung ei pelännyt hengellisiä merkityksiä, vaan hän oli sitä mieltä, että ihminen parantuu, kun hänen Jumalansa eheytyy. Jungin tavoin, Emäntä on kokenut, että tiede on varastanut meiltä Jumalamme. Niin kauan kuin Emäntä yritti elää normatiivista, kuluttamiselle ja materialistisille järkeville arvoille rakentuvaa kulttuuria, oli hänen sielunsa hukassa. Mutta kun hän mielikuvituksensa avulla liittää itsensä Pyhään todellisuuteen, jossa emme ole enää vain toisistamme irrallisia ihmisiä, palasi hänen elämänsä merkityksellisyys. Emäntä löysi sielunsa ja sen ihmeellisen virtauksen, jatkuvan muutoksen alaisen luovan tilan.

Me emme voi unohtaa piilotajunnan irrationaalista maailmaa, ja sen vaikutusta tietoisuuteemme. Siirtolan Emäntä ei muuten ole tavannut (onneksi)yhtään rationaalista ihmistä, vaan kaikkien meidän motiiviemme takana vaikuttavat piilotajuiset merkityksemme. Mielikuvituksemme on silta, joka yhdistää tunnemaailmamme realiteettien maailmaan. Jungin sanoin ”käsinkosketeltava ja näkyvä realiteetti on yksi realiteetti, toinen on mielikuvituksemme maailma” s 283.

Jungin kirjan epilogi alkaa seuraavasti:

Työskentelin tämän kirjan parissa kuusitoista vuotta. Tuttavuuteni alkemiaan irrotti minut tästä työstä. Loppupelin alussa vuonna 1928, kun Wilhelm lähetti minulle alkemistisen aarteen, tarinan ”Kultaisesta Kukkasesta”. Sen kautta tämän kirja sisältö löysi tiensä todellisuuteen, enkä voinut enää jatkaa sen kanssa työskentelyä. Pinnalliselle lukijalle, kirja näyttäytyy hulluutena. Ehkä siitä olisikin sellainen kehittynyt, jos en olisi pystynyt imemään ylisuurta alkuperäisen kokemuksen voimaa. Alkemian avulla, pystyin lopullisesti järjestämään materiaalin kokonaisuudeksi. Tiesin aina, että nämä kokemukset sisälsivät jotakin kallisarvoista, ja siksi minun täytyi kirjoittaa ne ylös ”kallisarvoisesti”. Tällä tarkoitan sitä, että minun täytyi kirjoittaa se kalliiseen kirjaan, ja maalata kuvia, joiden avulla uudestaan elin koko kokemukseni, yhtä hyvin kuin kykenin. Tiesin, kuinka pelottavan riittämätöntä tämä haltuun ottaminen oli, mutta huolimasta kaikesta suuresta työstä ja hetkittäisestä huomion kiinnittymisestä muihin asioihin, pysyin uskollisena materiaalille, huolimatta siitä, että olisi ollut toinen vaihtoehto…

No niin, nyt sitten mielentilallani Treenaajalla, hommat eivät tule vuosiin loppumaan. Hänhän jo auttoi Siirtolan Emäntää oivaltamaan, että alkemian logiikka ei ole luonnontieteellistä vaan tarinallista. Luulen, että tästä kirjasta irtoaa Treenaajalle heijastusten lähde vuosiksi. Vaikka onhan Emännällä röykkiö muitakin mielenkiintoisia kirjoja pöydällänsä. Meidän kirjoittava ja Treenaajan ohjaama ego state-prosessimme lähti liikkeelle pari vuotta sitten. Saapa nähdä minkälaisen itseyden kykenemme kirkastamaan altertiloistamme seuraavan neljäntoista vuoden aikana. Mikä on siis se elämän ymmärryksen aste, minkä  Siirtolan emäntä (=Anna ystävineen) saavuttaa samassa ajassa kuin Jung ,  kuudessatoista vuodessa. Tämän voimme nähdä tietysti ainoastaan silloin, mikäli vuosia Emännälle vielä niin monta lahjoitetaan. Parasta tietenkin olisi, ettei materiaalin runsaus korvaisi kuitenkaan sen sisällöllistä rikkautta!

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Akvaarioelämää

Ennen vanhaan tällaiset paikkakunnat kuten Kuhmo, puhumattakaan Kuumusta, olivat oikeastaan hyvin läpinäkyviä. Uskon, että edelleen läpinäkyvyys on täällä suurempaa kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla. Tämän ajattelen olevan sekä hyvä että huono asia. Hyvä asia se on siinä mielessä, että täällä ehkä kuitenkin paremmin huomataan toisen ihmisen yksinäisyys, alkoholismi ja muut ongelmat. Tällöin asioihin ehkä pystytään ystävien, sukulaisten ja viranomaisten toiminnan kautta varhemmin kuin pääkaupunkiseudulla, jossa ihminen saattaa hukkua massaan. Suurkaupungissa ihminen voi hukata itsensä, oman syyllisyytensä ja häpeänsä, ihmisvilinään. Mielestäni kaupunkiympäristö tarjoaa ihmiselle paremman ympäristön paeta itseään.

Huono asia läpinäkyvyys oli ja on silloin, jos ihminen elää pienellä paikkakunnalla, jossa valtakulttuuri on tiukkaan normitettua. Suuri osa kyläyhteisön jäsenistä kuuluu esimerkiksi yhteen puolueeseen tai uskonnolliseen ryhmittymään. Tällöin kaikenlaista poikkeavuutta saatetaan lähteä sosiaalisesti paheksumaan ja rankaisemaan. Uskon, että tämä on selitys, miksi harvat esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat halunneet asua pienillä paikkakunnilla.

Kapea-alaisesti ajattelevat yhteisöt ja yksiöt ovat sokeutuneet omalle ajattelulleen luulleen ajatuksiaan faktoiksi. ”Hyvä veli ja hyvä sisko” -järjestelmillä pidetään huolta siitä, ettei ikävät uudet ajattelumallit pääse pesimään hallinnollisiin organisaatioihin. Toisaalta uskon, että tämäkin asia on maaseutupaikkakunnilla muuttumassa. Kuhmo vaikuttaa tänä päivänä suhteellisen monikulttuuriselta ja -arvoiselta yhteisöltä. Uskon, että kuhmolaisten aktiivinen kulttuuriharrastus on lisännyt monikulttuurista suvaitsevaisuutta. Samaan aikaan yhä useampi kuhmolainen on linkittynyt eri arvoja edustaviin virtuaaliyhteisöihin. Internet on tuomassa monikulttuurisuutta globaalisti joka kylään ja notkelmaan.

Tulevaisuustutkijan Mika Mannermaan mukaan tulemme elämään entistä enemmän akvaarioelämää. Yhteiskuntajärjestyksemme on luonut järjestelmän, jossa ihminen tehdään koko ajan läpinäkyvämmäksi. Lieneekö tämä hyvä vai huono asia? Uskon, että läpinäkyvyys on hyvä asia, silloin kun tämä läpinäkyvyys on kaksisuuntaista. Totalitaarisessa valtiossa läpinäkyvyys on yksisuuntaista. Kaksisuuntaisessa läpinäkyvyydessä vallanpitäjät näkevät kansalaisensa ja kansalaiset vallanpitäjänsä. Myös yritysten tekemien eettisten ja ekologisten ratkaisujen läpinäkyvyys tulisi olla selviö.

Toki tämä läpinäkyvyys on raskasta ja jossain pitäisi kulkea yksityisyyden raja. Ei kai esimerkiksi pitäisi kuulua kenellekään, koska käyn pytyllä ja kuinka vatsani toimii. Entä jos ihminen pettää esimerkiksi vaimoaan tai vaimo miestään, kuuluuko tämä asia kenellekään muulle kuin poliitikolle itselleen? Tästä mielenosani ovat hiukan erimielisiä. Nyt liikutaan jo moraalin alueella, ja sen vuoksi kysymys riippuu siitä kenen lauluja lauletaan. Pienen sisäisen, eri osieni välisen keskustelun jälkeen, tuon julki oman mielipiteeni: Mielestäni pettäjän täytyy tajuta, että hänen toimintansa rikkoo joidenkin ihmisten moraalikäsityksiä ja tällä voi olla vaikutuksensa ihmisen äänestyskäyttäytymiseen. Moraaliset kysymykset ovat keskiössä, kun mietimme, ketä äänestämme. Poliitikon tulee tiedostaa, että elämme läpinäkyvyyden aikaa. En pidä enkä hyväksy juorulehtien yksityisyyden sairaalloisuuteen saakka menevää kyttäämistä, mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, että ”pettäjän” tulee olla tietoinen siitä moraalisesta ristiriidasta ja riskistä, joka hänen toimintaansa liittyy. Asian julki tullessa voi olla niin, että äänestäjät reagoivat häneen eri tavalla. Tällä en tarkoita sitä, että kyseistä henkilö ei välttämättä ei enää valittaisi esimerkiksi eduskuntaan vaan että ainakin valitsijaporukka saattaa vaihtua.

Voiko ihminen tehdä itse itsensä läpinäkyväksi? Sidney Jouardin kirjassa ”Transparent Self” korostetaan, että ihminen kasvaa hypnoottisen loitsun vallassa. Lapselle vanhemmat, opettajat, valmentajat ym. opettavat, kuinka maailma nähdään oikein. Lapsi omaksuu ”oikean” kielen, jonka avulla hän käsitteellistää maailmaa. Tämän vuoksi ihminen näkee, kokee ja kuulee maailman sellaisena kun se on hänelle loitsulla luotu. Taika puretaan siten, että ihminen pääsee prosessiin, jossa hän normalisoi kuulonsa, näkönsä ja hän oppii uusia kieliä käsitteellistääkseen omalla henkilökohtaisella tavallaan maailmaa. Hän tekee osansa, joista suuri osa on sisäistettyjä toisia ihmisiä, läpinäkyväksi itselleen. Tämä vaatii meiltä paljon. Joudumme kestämään sen, että emme tulekaan enää hyväksytyksi ja meitä torjutaan, meille nauretaan ja meitä pilkataan. Moni meistä jää tämän pelossa yksilöitymättä. Toisen taholta saatu hyväksyntä on tärkeämpää kuin oma itseys. Hinta tästä itseyden myymisestä on kuitenkin kansantaloudellisesti suuri – me saamme itsellemme erilaisia psyykkisiä ja kehollisia vaivoja. Onko esimerkiksi masennus kansantauti siksi, että yhä useampi ihminen on hyväksytyksi tulemisen tarpeessaan myynyt itseytensä valtakulttuurille?

Uskon vakaasti, että ihminen voi tehdä itsensä läpinäkyväksi. Hän voi tehdä itsestään itselleen akvaarion. Tässä prosessissa ihminen pystyy fantasiamaailmansa avulla tekemään entistä enemmän esitietoista materiaaliansa tietoiseksi. Paljastamme ikävät menneisyytemme haamut, jotka jättävät meidät sitten rauhaan. Uskon, että täysin läpinäkyvä ihminen on lopullisesti yksilöitynyt; hän on saavuttanut eettisyyden ja puhtaan rakkaudentilan. Tämä tila on teoreettinen tila. Kristus tai Buddha-tila. Harva meistä pääsee sitä lähellekään.

Itseyden tekeminen läpinäkyväksi merkitsee siis minulle aika lailla sama asia kuin ihmisen yksilöityminen. Yksilöitynyt ihminen on sinut oman itsensä kanssa ja tiedostaa varjonsa ja tunteensiirtonsa. Hän esimerkiksi huomaa, että suuttumuksen oikea kohde usein onkin hänessä itsessään. Läpinäkyvän ihmisen ei tarvitse hävetä menneisyyttään, koska hän on hyväksynyt sen. Mielestäni tämä läpinäkyvyys voi samalla suojata itseyttä. Kun olen tehnyt itseni läpinäkyväksi, voin löytää itsestäni turvapaikan, entistä levollisemman ja loukkaamattomamman tilan. Läpinäkyvyys vaatii rehellisyyttä. Tällöin kirjoitan, maalaan, tanssin, laulan tai kerron itsestäni tarinaa, jossa en pakene enää menneisyydessäni olleita ikäviäkään kokemuksia. On parempi, että itse kirjoitamme läpinäkyvän tarinan itsestämme kuin että joku toinen sen tekee.

Liisa ihmemaassa – matka muukalaisuudesta kokonaiseksi ihmiseksi

Helsinki käyntini päättyi mukavasti, kun eilen illalla kävin poikieni kanssa katsomassa elokuvan ”Liisa Ihmemaassa”. Elokuva oli taitavasti ja hauskasti animoitu. Täytyy myöntää, että ihastuin erityisesti tähän Hulluun Hatuntekijään, vaikka roolissa olikin tämä imelä amerikkalaistähti, Johnny Depp. Ehkä joudun korjaamaan käsityksiäni hänestä?

Kiinnitin heti huomioni elokuvaan psykologisena kasvukertomuksena. Mielestäni se on tarina polusta, jossa Liisa kasvaa yksilöksi, omaksi itsekseen. Elokuva oli kiva satu, mutta ehkä juonirakenteeltaan simppelisti toteutettu. Alkuperäisessä ”Liisan Ihmemaassa”-kirjassa on enemmän ristiriitaisuuksia. Tähän kasvukertomusluonteeseen taitaa tämän Liisa-tarinan jatkuva suosio perustua. Satu ei kiehdo pelkästään lapsia vaan myös aikuisia.

Valkoinen Jänis johdattaa orvon Liisan pimeään kuoppaan ja hän putoaa ihmemaan eteiseen, josta tyttö pääsee kummalliseen satumaahansa taikajuoman ja taikakakun avulla. Liisan sisäisessä ihmemaassa on pahalla ja hyvällä linnat kuningattarineen, hirviöineen, hiirineen, pullukoine kaksosineen ja hassuine näkymättömäksi tekeytyvine kissoineen. Lisäksi siellä on lukematon määrä muita mielikuvituksellisia hahmoja. Eikö meillä jokaisella on sisällämme oma ihmemaamme? Jollakin voi olla ihmemaassaan vaikka pimeäkaupunki, puutarha ja sisäinen teatteri roolihahmoineen. Useimmiten näissä todellisuuksissa on myös Oraakkelitoukkia, joiden avulla ihmisellä on käytössään sekä tulevaisuus että menneisyys.

Yhtä kaikki, ihmemaassa on kummallisia taikavoimia, jonka jälkeen ihminen ei kulje enää muukalaisena maailmassa. Mietin, ehtivätkö ihmiset tänä päivänä tutustua omaan ihmemaahansa? Kuinka moni meistä putoaa vain kuoppaan onnistumatta koskaan löytämään omaa ihmeitä mahdollistavaa, mutta samalla ristiriitaisuuksia täynnä olevaa sisäistä maailmaansa?