Samanistiset tavat harjoittaa tietoisuustaitoja

Alkuperäiskansoilla ja menneillä kulttuureilla on ollut omat rituaalinsa, joilla he ovat tavoitelleet sekä eheyttäviä (healing) kokemuksia että yliyksilöllisiä, transsendentaalisia, kokemuksia.  Meillä on ollut Suomessa oma hiipuva runolaulanta-, itkuvirsi- ja  tietäjäperinteemme. Hietajärvellä, Suomussalmella, tuossa aivan naapurikylässä, on vielä elossa oma tämän perinteen viimeinen miespuolinen taitaja.

Hän taitaa olla ainut, alkuperäinen, vanhemmiltaan taidon oppinut, runonlaulaja: karismaattinen naapurimme Jussi Huovinen. (Matkaa meiltä Jussille on n. 40 kilometriä. Tällä seudulla puhutaan vielä naapurista.).

cc http://a2.ec-images.myspacecdn.com/images01/63/ccafef0d25ac34b4d164f3366e8aca1e/l.jpg

Eräs toinen mielenkiintoinen persoona oli amerikkalainen intiaani Lame Deer, joka kuoli joitakin vuosia sitten. Hän on esimerkki amerikanintianien samanistisista kulttuureista. Kuudentoista ikäisenä hän kävi läpi samaanikasteen, jossa neljä päivää juomatta ja syömättä hän oli maakuopassa, ilman ruokaa ja juomaa. Tämä kokemus, samaaniopas  ja myöhemmät vankilavuodet,  auttoivat häntä käymään läpi muodonmuutoksensa, jossa hän oppi kuulemaan äänet sisältään.

Hyvin usein muodonmuutokselliset, ekstaattiset, kokemukset saavutettaan ääriolosuhteissa, esimerkiksi sairauden, myrkytystilan tai tai muun äärikokemuksen saattamana. Toisin kuin nykyisessä kaiken järkeistävässä ja materialisoivassa valtakulttuurissa, samanistissa kulttuureissa arvostetaan ekstaattisia muodonmuutoskokemuksia. Niissä harjoitetaan/harjoitettiin usein initaatiorituaaleja, joissa nuoria ihmisiä autettiin saavuttamana korkeamman tietoisuuden tiloja.

Ehkä rippikoulurituaali on rakennettu luterilaisessa kirkossa nuoren muodonmuutos tavoitteena. Minun ymmärrykseni mukaan melko harvoin se enää onnistuu tässä tehtävässään. Kristinusko on kadottanut valitettavasti muodonmuutoksellista voimaansa, ja siitä on tullut sen sijaan dogmaattinen oppijärjestelmä.

Itse toivoisin kristillisyydessä herätettävän uudestaan henkiin omia mystisisiä perinteitä.  Ehkä silloin saataisiin jotain jo menetettyä takaisin.  Ainut  taito, muuten, mitä itse rippikoulussa aikoinaan opin, oli tupakanpoltto. Meninkin sitten vuosikymmeniä, että pääsin eroon tästä tavasta. Onneksi mikään ei estä meitä hyödyntämästä ’elämän rippikoulua’:  Sairautemme ja muut traumamme voivat olla henkisen kasvumme, muodonmuutoksemme, väliainetta.

Oma kulttuurimme on tietoisuustaitojen näkökulmasta melkoisen primitiivinen. Lähes tulkoon kaikki kokemuksemme rakentuvat ulkoisesta maailmasta tulleiden aistiärsykkeiden varaan. Me tukimme jatkuvan aistiärsyketulvan avulla tietoisuutemme ja tavoittelemme näiden aistikokemusten kautta mahdollisimman paljon mielihyväkokemuksia.

Meitä ei opeteta juuri milläänlailla kohtaamaan tunteitamme, ajatuksiamme eikä  traumojamme. Meitä ei johdatella kokemaan rikasta sisäistä maailmaa. Se on ihmeellinen ja ääretön universumi – yhtä kiehtova kuin ulkoinen avaruus.  Symbolisesti voidaan puhua kolmannen silmän avaamisesta.  Kristillisessä mystiikka sitä on käytetty avaaman näkymää non-dualistiseen, holistiseen kokemukseen.

Vaikka kristinuskossamme on omat mystiset perinteet, lähestulkoon kaikki muodonmuutoksellinen oppi otetaan nykyään idän filosofioista. Siellä on olemassa rikas käsitteistö, jota länsimainen järjen hapatus ei ole ehtinyt vielä mädäntämään.

Oma kristinuskomme ja kansanperinteemme on köyhtynyt siinä mielessä, että molempien niiden muodonmuutoksellinen voima on laantunut vuosisatojen kuluessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kansalaisen on edelleen mahdollista saada paljon oppia tietoisuustaitoihin  ihan omasta, kotimaisesta, tietäjäperinteestä sekä kristinuskon muodonmuutosta stimuloivista symboleista ja vertauskuvista.

Tietellisteknisessä kehityksessään huimat mittasuhteet saavuttanut kulttuurimme on tällä hetkellä melkoisen primitiivinen, silloin kun kysymyksessä on ihmisen sisäisyys. Tietoisuustaitojaan kehittämällä, ottamalla oppia tietäjiltä, ihminen ei pelkästään hoivaa itseään, vaan hän kehittää eettistä herkkyyttään. Muodonmuutoksensa jälkeen hän voi olla tasapainoinen ja vastuullisesti elävä osa luomakunnan verkostoa. Muodonmuutoksemme kiihoittajina voivat toimia uskonnot, tai se voi tapahtua puhtaasti maallisin symbolein. Eläimellisen puolemme kuoleman jälkeen asenteemme kilpailevana, ”taistele tai pakene” suuntautumisena maailmaan, muuttuu inhimilliseksi, vastuulliseksi ja välittäväksi.

Ensi viikonloppuna osallistun muuten Domnan Pirtillä Sommellon järjestämälle itkuvirsikurssille. Jännittyneenä jo odotan, mitä siellä opittaan!

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

  1. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

  1. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

  1. Kuolemanpelon vahenemistä

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.

Olemme sosiaalisia kehomieliä, osa 2

Joskus minusta on tuntunut siltä, että taistelen täällä Suomessa lääketieteilijänä yksin uudenlaisen ihmiskuvan puolesta. Löysin vihdoin toisen suomalaisen lääkärin, joka kulkee ainakin joillain samoilla poluilla kanssani. Hän on Olli Sovijärvi, ja tämä nuori mies näyttäisi opiskelevan oikein virallisestikin Ken Wilberin Integraaliajattelua. Hyvä Olli!

Mutta takaisin sosiaalisen kehomieleen. Ihmisluonnonsuojelu on minulle luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on ihmisluonnonsuojelua. Emme liity sosiaalisesti tunnetilojemme kautta vain toinen toisiimme vaan olemme itse luomakunnan kiinteitä osia. Kun  tuhoamme luontoa ja muita kulttuureita, haavoitamme samalla itseämme.

Puhumme kovaan äänen luonnon monimuotisuuden puolesta, mutta olemme samalla yksipuolistaneet itsemme materiaa palvoviksi massaihmisiksi. Mikäli haluamme suojella myös ihmisluontoa, täytyy meidän tunnustaa kehomielemme monipuolisuus ja ymmärtää  fysiologiamme  ja symbolisen maailman vuorovaikutus. Meidän täytyy nähdä arvo myös muissa kulttuureissa, eikä pelkästään tässä länsimaisessa, joka ekologisesti kestämättömällä imperialismillaan on kaventanut kulttuureiden diversiteettiä.

Kun haluamme hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti, Ken Wilberin nelikenttä  ”Integraalista lääketieteestä” on erittäin käyttökelpoinen tapa hahmottaa kokonaisvaltaisesti ihmisen terveyttä. En itse suosittele länsimaisen lääketieteen romukoppaan heittämistä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että sairautta voi lähestyä monenlaisista näkökulmista käsin. Tieteessä puhutaan hienosti metodologisesta pluralismista.

figure1

Henkilökohtaisesti hypnoterapeuttikoulutukseni vuoksi olen ollut kiinnostunut erityisesti tästä ylä vasemmasta eli siitä, kuinka ihminen voi meditatiiviissa ja hypnoottisissa tiloissa erilaisin harjoittein vaikuttaa omaan psyykkiseen ja fyysiseen terveyteensä. Ei ole yhdentekevää psyykkemme eikä kehomme kannalta, millaisia tunteita ja ajatuksia päässämme pyörii. Voimme tuhota ajatuksillamme paitsi muita kulttuureita myös kokonaisvaltaista terveyttämme.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö muut nelikentän asiat olisi tärkeitä. Lääkkeillä, terveyskäyttäytymisellä, kuten ravinnolla, käsityksillämme sairaudesta ja terveys- ja sosiaalipolitiikalla jne. on tietysti myös merkiityksensä terveyteemme. Oma tiedon intressini keskittyy vain tätänykyä eniten tähän ylävasempaan kenttään.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissa olen tuonut esille, useimmilla meistä länsimaisista ihmisistä on ollut harha, että on vain yksi tietoisuuden tila – ihminen on heräillä, ja sitten on poikkeustiloja, kuten sellaisia, että ihminen nukkuu. Suurimmalle osalle kansaa kaikki muut tietoisuuden tilat ovat tuntemattomia. Ehkä olemme vähitellen heräämässä tästä harhastamme.

Ihminen on joka päivä kymmenissä erilaisissa tietoisuuden tiloissa, ja joitakin tietoisuuden tiloja voi aktiivisesti alkaa omaa terveyttä edistäkseen kultivoida. Mikä parasta, uskon Lauri Rauhalan tavoin, että länsimainen psykoterapiaperinne ja meditaatioperinteet on mahdollista yhdistää, jolloin meille muodostuu valtava kapasiteetti harjoitteita, joilla voimme laajentaa elämänymmärtämystämme ja kohentaa kokonaisvaltaista terveyttämme.

Lukuisat itämaiset kulttuurit (esim. buddhalaisuus, taolaisuus) ovat ymmärtäneet ihmistietoisuuden ja kehomielen luonteen huomattavan paljon paremmin kuin me länsimaiset. Silti myös kristillisessä perinteessä on (ollut) mietiskelytapoja, joilla voi harjoittaa kehomieltään.

Kuinka havainnoimme maailmaa, riippuu siitä millaisessa tietoisuuden tilassa olemme. Havaintomme riippuvat paitsi tunnetilastamme myös intentionaalisista tiloistamme (tiedonintressistämme). Tämä tila, erityisesti tunnetila, vaikuttaa myös fysiologiaamme. Vihainen ihminen katsoo toista ihmistä eri tavalla kuin pelkäävä ihminen. Intentionaalisesta näkökulmasta käsin pappi puolestaan näkee sairaan ihmisen toisella tavalla kuin lääkäri. Luovassa transsissa oleva ihminen antaa spontaania muotoa monitilaiselle tietoisuudelleen ja hän sulkee ulkoisen maailman pois tietoisuutensa kentästä.

Todellinen objetkiivisuus syntyy sitä kautta, että ihminen ymmärtää maailman monet muodot ja metodologisen pluralismin: Voimme katosa maailmaa erilaisten linssien läpi. Emme suinkaan ole yksipuolisia ihmisiä, vaan olemme monipuolisia tuntevia ihmisiä, joiden tunnetilojen tavoitteet ovat keskenään joskus hyvinkin ristiriitaisia. Jokainen ihminen on erilaisten tilojensa muodostama draama. Tietoisuustaitoja harjoittaen, voimme onnistua yhdistämään tiloistamme hyvin kommunikoivan tilakokonaisuuden, millä on vaikutusta paitsi psyykkiseen myös  fyysiseen terveyteemme. Ristiriitojen repimä sielu rasittaa elimistöä. Eheytyvä (healing) sielu ei ole vain riitaisa tragedia.

Länsimainen tiede on opettanut meille yksipuolistavaa ja siksi jopa harhaista kuvaa ihmisestä, sellaista jossa ihminen leikkaa itsensä irti tunteistaan ja muista luontokappaleista. Sitten sen silmä katsoo kohdettaan tieteellisteknisen ”objektiivisesti”. Tällainen pirstova,  pystyyn kuollut, tunteeton, ihminen on ollut ihanteemme. Se on omasta mielestäni ollut myös ekologisesti kestämättättömän elämäntapamme lähtökohta. Me olemme oikeastaan tällä kaventaneet  tällä pahasti tietoisuutemme monimuotoisuutta.

Tunnetaidot ja luova ajattelu ovat eettisen ja kokonaisvaltaisesti terveen  monipuolisen ja arvorationaalisen elämäntavan edellytys. Jos haluamme ihmisen terveeksi kulttuurissamme, täytyy meidän sallia myös tietoisuutemme rikkaat erilaiset muodot, jotka ovat erilaisten kulttuurien, terveen luontosuhteen  ja yhteisölisyytemme lähtökohta.

Luovuutemme, erilaiset meditatiiviset, itsehypnoottiset transsitilat voivat mahdollistaa itsemme ja maailman havainnoin uudella, syvemmällä, tavalla. Ihmisellä on erilaisia muuntuneita tietoisuuden  tiloja, joissa maailma näyttäytyy erilaisena havainnon tekijälle. Viisausperinteitä on globaalisti kulttuureissamme monenlaisia. Uskon, että suurinta objektiivisuutta syntyy silloin kun ihminen kykenee luovasti havainnoimaan todellisuuttaa erilaisista rikkaista tunne- ja tiedollisista näkökulmista käsin. Lisäksi ihminen hallitsee tavan ohjata monitilaista tietoisuuttaan sekä hän kykenee taitavaan metaforatyöskentelyyn. Luova tieteellinen ajattelukin on minulle vain eräs tapa harrastaa metaforatyöskentelyä.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Integraaliteoriasta löytyy lisää asiaa täältä.

Analyysiä omasta viha/rakkaussuhteestani tieteeseen

090320131271[1]

Uskon intuitioon ja inspiraatioon. Joskus tunnen olevani oikeassa, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kun vuoden 1919 pimennys vahvisti intuitioni, en ollut mitenkään hämmästynyt. Olisin ollut ennemminkin hämmästynyt, jos asian laita olisi ollut jollakin muulla tavalla. Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto. Tieto on rajoittunutta, mutta mielikuvituksemme syleilee koko maailmaa, se kiihottaa edistystä, se synnyttää evoluution. Se on suoraan sanoen todellinen tekijä tieteellisessä tutkimuksessa…” Albert Einstein Cosmic Religion : With Other Opinions and Aphorisms (1931)

Minulla on viha rakkaus suhde tieteeseen. Vihaa tiedettä kohtaan koin, kantamalla luonnontieteellistä paradigmaa tietoisuuttani rajoittavana pallona jalassani, vuosikymmeniä. Tekisi mieleni melkein sanoa, että se oli eräs selitys silloiselle pahoinvoinnilleni. Materialistinen maailmankatsomus varasti luovuuttani.

Nykyään luonnontiede ei ole minulle enää ongelma. Se on eräs tärkeä perspektiivi, johon peilaan ajatuksiani. Tänä päivänä uskon vakaasti entistä enemmän tieteiden integraatioon. Minusta näyttää siltä, että maailma muuttuu parhaillaan kovaa vauhtia. Se ei muutu vain materialistisen maailmankatsomuksen perinteisten asiantuntijoiden kautta (johon suurin osa sponsorirahasta systätään), vaan se muuttuu tavallisten kansalaisten aktiivisuuden ja humanististen tieteiden voiman kautta.

Tiede on minulle vain yksi viisausperinne.Se on minulle myös eräs luovuuden muoto. Se on taidetta. Voin luovasti integroida sisälläni sitä, minkä asiantuntijat ovat yksipuolisessa koulutustavassansa minussa pirstaloineet. Ja kas, integrointiprosessi mielikuvituksen avulla tuottaa usein jotain uutta oivallusta. Autenttinen uskomuksiani ja arvojani kunnioittava tieto syntyy sisälläni luovana luku- ja kirjoitusprosessina. Valitettavasti vaatii edelleen uskallusta asiantuntijakulttuurissamme esittää omia ajatuksia. Luovuus on koulutuksessamme vieläkin liian vähän arvostettua.

Olen itse peruskoulutukseltani lääketieteilijä. En mahda mitään sille, että välillä minua kummastuttaa se kauhistus, jolla jotkut lääketieteilijät puhuvat vaihtoehtohoidosta epäeettisenä toimintana, samaan aikaan kuin tilastot näyttävät melko kauhistuttavia lukuja iatrogeenisistä ongelmista ja jopa kuolemista (=lääketieteellisten parannusmetodien aiheuttamat terveysongemat). Lisäksi länsimainen lääketiede valitettavasti instituutiona näyttää yhdistyvän epäeettiseen ”pisnekseen”, jossa voittoja tuloutetaan kyseenalaisiin veroparatiiseihin.

Toivoisin, että me lääketieteilijät itse puhdistaisimmekin omaa kotipesäämme, saman aikaisesti kun hyökkäämme muita epäeettisiä parannusmuotoja kohtaan. Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä nykyisissä olosuhteissa, että usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on hiipunut. Kansa ei ole tyhmää, vaan meidän lääketieteilijöiden olisi itse mietittävä omien uskomustemme ja arvojemme perusteita.

Minusta näyttää siltä, että onneksi myös mekin, terveydenhuollon ammattilaiset, olemme parhaillaan heräämässä kokonaisvaltaisempaan ajatteluun, jossa ymmärrämme, että terveyttä edistävät toimenpiteet voivat olla sellaisia, jotka eivät valitettavasti aina ole – ainakaan lyhyellä tähtäimellä – talouskasvun edun mukaisia.

Vain harvalle sairaudelle on puhtaasti geneettinen syy. Useammalle sairaudelle on olemassa suuri määrä selityksiä. Valitettavan monet sairauksistamme ovat trauma-, stressi- ja elämäntapaperäisiä. Voimme vaikuttaa huomattavan paljon terveyteemme, kun sekä parantaja että asiakas opettelee kuuntelemaan intuitiivisesti tunteitaan, ja he molemmat uskaltavat antaa omalle mielikuvitukselleen tilaa. Kun elämme sisäistä kokemusmaailmaamme, mielikuviamme ja tunteitamme – myös kehollisia tunteitamme – kunnioittaen, elämme paitsi terveemmin, myös eettisemmin ja ekologisemmin. Luonnontieteelliset määrälliset näkökulmat eivät tietenkään ole turhia: Ne antavat meille tarvittavaa realiteettitajua.

Henkilökohtaisesti ajattelen nykyään niin, että maailma on moniarvoinen ja -merkityksellinen. Kaikki terveyteemme liittyvät ongelmamme eivät ole yksilön ongelmia. Toki tässäkin tilanteessa kannattaa auttaa ihmistä olemaan uhriutumatta. Silti joskus suurinta terveydenhoitoa lääketieteilijälle on ottaa kantaa (ihmis)luontoa loukkaaviin yhteiskunnallisiin sairautta ylläpitäviin rakenteisiin. Joskus ihminen voi olla masentunut sen vuoksi, että hänen tilanteensa on masentava: Hän joutuu kantamaan yhteisönsä epäoikeudenmukaisia taakkoja.

Kaikilla ihmisillä ei ole (onneksi) länsimaisen lääketieteilijän maailmankatsomusta. Joku voi haluta vaikka lyhyemmän elämän – ilman kymmeniä lääkkeitä sivuvaikutuksineen. Esimerkiksi lasten kohdalla on tärkeää, että on eettisiä lautakuntia, jotka ottavat asioihin kantaa, silloin kun ihminen itse ei ole kypsä valitsemaan. Meidän tulisikin jo koulutuksessa auttaa ihmisiä kasvamaan itsohjautuviksi, luoviksi ihmisiksi. Tämä tapahtuu siten, että lapsilla on ympärillään mahdollisimman paljon monipuolisia aidosti läsnä olevia ihmisiä. Suurin osa ihmisiä on tänä päivänä automaattisten ehdollistamiensa ajattelumallien uhreja, sen sijaan, että he itse kykenisivät ohjaamaan tiedostavasti ajatuksiaan.

Uskon elämäntapojen rikkaaseen moninaisuuteen: Tietoisuutemme monimuotoisuus on osa evolutiivista kulttuurista globaalia rikkauttamme. Ensisijaisesti tieteellistekniselle materialismille rakentunut lääketieteellinen ajattelutapamme on ollut paitsi epäeettinen myös ekologisesti tuhoisa. Elämme parhaillaan kulttuurisessa muodonmuutoksessa. Uskon, että tässä kehityksessä lääketiedekin kulkee kohti entistä kokonaisvaltaisempaa terveyskäsityttä.

Ennustan, että länsimaisen materiaslistisen ja  yksipuolisen tietoisuuden valta-aika alkaa olla. Yhä useampi tajuaa, että empiirisen maailman takana on toinen maailma, jota ei voida havainnoida samana tapaan kuin aineellisia esineitä. Tähän luovuuden lähteeseen ja meitä integroivaan voimaan voimme saada yhteyden esimerkiksi taiteen, meditaation ja itsehypnoosin keinoin.

Uskon, että lähivuosikymmeninä paitsi tieteelliset näkökulmat, myös uskonnolliset ja muiden kulttuurien viisausperinteet kykenevät integratiivisen dialogin keskenään. Esimakua kollektiivisesta tietoisuuden evoluution mahdollisista tasoista antaa esimerkiksi Ken Wilberin Integraaliteoria.

Ihminen Kosmoksessa on minulle upea ihmeellinen taideteos: Mitä ihminen ihminen oppii tuntemaan luovuutensa avulla omaa kehomieltään, sitä paremmin hän voi samalla ymmärtää koko maailmankaikkeuden olemusta.

Emme ole erillisiä osia toisista ihmisistä, emmekä muista luontokappaleista. Todellinen ekologia on kaiken luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja edistämistä – myös ihmistietoisuuden. Tieteen eettinen tehtävä on ylläpitää ja rikastaa tätä moninaisuutta.

Tällaista spontaania ajatusvirtaa syntyi Emännän päässä, Siirtolassa, Kuumun kylässä pakkasaamuna 10.3.2013. Ja nyt sukset jalkaan metsään! Maaliskuu on yksi vuoden parhaita kuukausia.

Luovuus ja ihmisluonnonsuojelu

DSC00397

Ken Robinsson väittää TED videolla, että koulut tappavat luovuutemme kaikkialla maailmassa. Melko kärjekäs väite. Silti pahasti pelkään, että tämä pätee Suomessakin. En usko, että tämä on niinkään yksittäisten opettajien vika, vaan järjestelmäämme on piilotettuna sairas rakenne. Ken Robinsson puhuu ihmisekologiasta joka meiltä melkein kaikilta on hukassa: Koulumme ei vahvista kykyjemme moninaisuutta. Sen sijaan kansalaiset ovat kuin kaivos, josta louhitaan raaka-ainetta talouskasvuun.

Minulle on  jo pitkään ihmisluonnonsuojelu ollut eräs luonnonsuojelun erityisalue. Paitsi luonnon moninaisuutta, meidän tulisi vahvistaa ja pitää yllä ihmisluonnon moninaisuutta. Se merkitsee käytännössä sitä, että aikuisetkin sisäistetevät sen, että ihmiset ovat monipuolisia ihmisiä, joiden luovien erilaisten llahjojen ilmenemistä tulisi rikastaa eikä köyhdyttää.

Vain materialistisille egon symboleille rakentuva käsitys ihmisestä on melko ekologisesti kestämätön. Jonas Salk on sanonut: Jos kaikki hyönteiset katoaisivat maanpäältä, elämä katoaisi viidessäkymmenessä vuodessa. Sen sijaan jos ihmiset katoaisivat maapallolta, elämä kukoistaisi tällöinkin maapallollamme.

Luonnontiede, taloustiede ja matemaattiset aineet ovat yliarvostettuja länsimaisessa kulttuurissa. Robinssonin mukaan jokaisessa koulutusjärjestelmässä on sama aineiden hierarkia:…jokaisessa minne tahansa meneekin. Voisi luulla, ettei näin ole, mutta se on. Korkeimmalla ovat matematiikka ja kielet, sitten humanistiset tieteet ja pohjalla ovat taideaineet. Kaikkialla maailmassa. Ja melko tarkkaan jokaisessa järjestelmässä taideaineilla on oma hierarkiansa. Taide ja musiikki korkeammalla kuin teatteri ja tanssi. Ei ole koulutusjärjestelmää, joka opettaa lapsille tanssia joka päivä kuten opetamme heille matematiikkaa. Miksi ei? Matematiikka on tärkeää, mutta niin on tanssikin. Lapset tanssivat koko ajan, jos heidän annetaan. Meillä kaikilla on kehot, eikö vai? Mita tapahtuu on se, että lasten kasvaessa alamme kouluttaa heitä navasta ylöspäin. Ja keskitymme heidän päihinsä. Varsinkin pään yhteen puoleen. ”

Ken Robinssonin mukaan professorit ovat ruumiittomia, eriskummallisia ihmisiä, jotka elävät päidensä sisällä. Siellä ylhäällä. Hiukan enemmän vielä aivojen yhdellä puolella. Koko koulutusjärjestelmämme perustuu ajatukseen akateemisesta kyvystä. Järjestelmä on kehitetty palvelemaan teollistumisen tarpeita. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus, jota kouluissa ylimpänä oppina opetetaan, on kestämättömän elämäntavan perusta.

Meillä on Robinsonin mukaan lahjana mielikuvitus, jota TED:issä jatkuvasti ylistetään. Hänen mukaansa meidän täytyy käyttää tätä lahjaa viisaasti. Ihmiset eivät ole raaka-ainetta, vaan meidän pitäisi nimittää lapsemme toivoksemme.

Niinpä. Meidän on koulutettava tulevaisuudessa lapsiamme monipuolisesti. Ainao tapa tähän on mieltää luovat kykymme monipuolisen minuutemme rikkaudeksi. Meidän tehtävämme on kouluttaa lapsiamme eettisesti, ekologisesti ja kokonaisvaltaisesti. Meidän tulisikin keskittyä korkean elämän laadun kehittämiseen ja ylläpitämiseen, eikä jatkuvaan aineelliseen talouskasvuun. (Blondi osa minua ei ole koskaan ymmärtänyt, että viennin pitää olla suurempi kuin tuonnin. Eikö silloin aina jonkun toisen maan tuonti ole suurempaa kuin vienti? Eikö pitäisi löytää pikemminkin jonkinlainen globaali harmonia, jossa kaikkien kansakuntien tuonti ja vienti olisivat tasapainossa?)

Onneksi monet lapsemme näkevät jo sen, mikä meiltä aikuisilta tavallisesti jää  huomaamatta. Siksi meidän on tarjottava toivon lapsillemme monipuolisesti kaikki se  tuki monipuoliseen luovuuteen, jota he tarvitsevat. Lapsia tulisi auttaa pysymään läpi elämän taitelijoina. Ihmiset eivät ole yksipuolisesti vain työvoimaresurssi: jokainen ihminen voi olla ainutkertainen, omalla tavallaan kauneutta ja hyvyyttä maailmaan luova ainutkertainen taideteos.

Sisäinen teatteri loogisilla tasoilla

”Intuitiivinen mieli on pyhä lahja ja rationaalinen mieli on vain sen uskollinen palvelija. Olemme luoneet yhteiskunnan, joka kunnioittaa palvelijaa ja on unohtanut itse lahjan. Me emme ratkaise ongelmiamme sillä samalla tasolla, jolla olemme ne tuottaneet. Enemmän kuin mitään, tarvitsemme tällä vuosisadalla uusia tapoja ajatella. Meidän tarvitsee muuttaa materialistiset analyysimme, ja meidän täytyy siirtyä laajempiin, moniulotteisempiin näkökulmiin.” – Albert Einstein –

Standfordin yliopiston Ensyklopedian mukaan 70-luvulta alkoi liike, jota voi kutsua nimellä ”mielikuvaharjoitusten liike” (imagery movement). Vähitellen tämän liikkeen ajattelumallit ovat levinneet sekä psykoterapiaan, työnohjaukseen ja valmennukseen. Psykoterapiassa mielikuviaharjoitteita käytetään esimerkiksi ”henkiseen kasvuun” sekä ”tietoisuuden laajentamiseen.”

Mielikuvaharjoitusten liike on osa laajempaa tietoisuustaitojen liikettä. Sisäinen teatteri minätiloilla on oman ymmärryksen laajentamista mielikuvaharjoittein. Se on oman itseohjautuvuuden lisäämistä luovan peilaavan tietoisuustaitojen harjoittamisen kautta. Kirjoittaja muodostaa historiallisista käyttäytymismalleistaan sekä mahdollisista minuuksista (tunteiden siirroistansa ja samaistumisen kohteistansa) minätiloja, joiden avulla hän alkaa työskennellä mielikuvituksensa avulla valetodelliisuuksissa, erilaisissa mahdollisissa maailmoissa. Tällä työskentelyllä on heijastusvaikutuksensa reaaliseen maailmaan, koska ihminen tulee entistä tietoisemmaksi omista tunteistaan, uskomuksistaan ja arvoistaan.

Sisäisen teatterin perusajatus on, että olemme muodostuneet osista, minätiloista, emmekä ole yhtenäinen kokonaisuus. Kullakin minätilalla on omat muistonsa, oma tapansa katsoa maailmaa, oma ulkonäkönsä, oma ikänsä jne. Sisäinen teatteri on integratiivinen psykoanalyyttinen työkalu, jolla ihminen voi lisätä oman tietoisuutensa eheyttä ja itseohjautuvuutta.

NLP:n loogisilla tasoilla Sisäinen teatteri voidaan hahmottaa seuraavasti:

MISSÄ? MILLOIN?
Minätilojen luomiseen tarvitaan pysähtyminen, hiljainen kaupunki- tai maalaisympäristö. Luova kirjoittaminen minätilojen kanssa on meditatiivinen prosessi, ja siksi se vaatii hiljentymistä ja pysähtymistä. Ympäristö on hyvä siivota huomiota vetävistä ärsykkeistä, kuten kännykästä, tietokoneesta jne.

Minätilojen kanssa on hyvä työskennellä erityisesti silloin, kun henkilö kaipaa muutosta elämäänsä.

Biologisella tasolla Sisäisessä teatterissa on kysymys peilisolujen ärsyttämisestä mielikuvituksen avulla. Prosessissa aktivoidaan  tiilasidonnaista oppimista ja muistia.
Kun ihminen saavuttaa ymmärryksensä laajenemisen kautta  itsereflektiivisen tilan, harjoittaa hän jokaisen päivän jokaisena hetkenä  tietoisuustaitoja. Ihminen on läsnä itselleen ja toiselle ihmisille tässä ja nyt.

MITEN?
Minätiloja voi luoda kiinnittämällä huomiota omiin totunnaisiin käyttäytymismalleihin ja ristiriitoihin. Aina kun meillä on hämmentynyt olo, minätilat pitävät neuvottelujaan. Voimme itsetarkkailun ja hyväksyvän läsnäolon avulla tunnistaa itsestämme sisäistettyjä toisia ihmisiä (esim. sisäistetyn äidin/isän puhetta), traumaattisia tapoja reagoida (esimerkiksi pakeneminen tai lukkoon meneminen riitatilanteesta), ja joitakin arkkityyppisiä osia, joita yleensä kaikilla on (esim. sisäinen lapsi, vanha viisas mies/nainen).

Jan Skyn HTT®- hallitsevan tilan tunnistus – on yksinkertainen tapa tunnistaa omia minätiloja.

Tiloja voi hyödyntää työnohjauksessa ja psykoterapiassa. Luovassa kirjoittamisprosessissa opetellaan tuntemaan itse omat minätilat, ja niistä rakennetaan hyvin keskenään kommunikoiva sisäinen yhteisö. Kirjoittaen tutustutaan omaan erilaisten tunnetilojen maailmaan  ja laajennetaan luovasti (esim. luovasti lukemalla)oman elämän ymmärtämystä. Ristiriitoja saa olla, mutta tiloja ohjaamalla pyritään löytämään uutta yhteisymmärrystä ja kompromissiratkaisuja tiloille.

Kirjoittaja harjoittelee itsehypnoottista psykodraamallista transsia, jonka avulla hän saavuttaa yhteyden omaan tiloiksi pirstoutuneeseen mieleensä. Prosessi on integroiva, eli kirjoittaen yhdistetään tunnetiloja entistä tietoisemmiksi tiloiksi.

Psykoterapeutti voi integroida minätilatyöskentelyyn omaa osaamistaan, koska kyseessä on integratiivinen terapeuttinen työkalu.

MITÄ TAITOJA TARVITAAN?
Jotta ihminen kykenee itseohjautuvuuteen, täytyy hänellä olla kehittyneitä aikuisia minätiloja. Joskus vasta keski-iässä tällaisia tiloja on muodostunut ihmiselle. On myös hyvä muistaa, että prosessi voi imaista mukaansa hyvin voimakkaasti, joten on tärkeää, että ihmisellä on mahdollisuus kokemuksensa reflektioon (esim. kirjoitusryhmä, työnohjaaja, terapeutti).

Ihminen tarvitsee rohkeutta heittäytyä mielikuvituksensa, intuitiivisen viisautensa ja luovuutensa varaan. Vähitellen kirjoittaja saavuttaa kosketuksensa olemiseensa, joka ei ole vain passiivista olemista, vaan hänen ”eksistenssinsä” on eettistä muotoa todellisuudelle antavaa aktiivista olemista.

Kirjoittajan on hyvä perehtyä laajemmin tietoisuustaitoihin, koska luova kirjoittaminen minätiloilla on eräs länsimaista psykoterapeuttista perinnettä hyödyntävä tietoisuustaito.
Sisäisen teatterin harjoittaminen minätiloilla on tietoisuuden keskittämistä, luovaa meditaatiota. Mieli keskitetään, ja opetellaan olemaan läsnä hyväksyvästi oman tietoisuuden erilaisille todellisuuksille. Psykologi ja filosofi Lauri Rauhala ennusti jo 80-luvulla, että meditaatio ja psykoterapia voidaan yhdistää. Sisäinen teatteri on työkalu, jolla nämä kaksi perinnettä voidaan yhdistää toinen toisiinsa.

Harjoittaakseen Sisäistä teatteria kirjoittaja tarvitsee perusymmärryksen Ego State terapiasta.

Systeemiajatteluun perehtymisestä on hyötyä. Ihmismieli on systeeminen järjestelmä, joka on jatkuvassa virtaavassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Minätilat ovat tietoisuuden attraktiopisteitä, joiden vuorovaikutuksessa tietoisuus jatkuvasti, päivästä toiseen, organisoituu uudestaan  ympäristönsä kanssa vuorovaikutuksellisessa suhteessa.

Myös tilasidonnaiseen muistiin ja oppimiseen liittyviä asioita on hyvä opiskella. Luovan lukemisen kautta oppimisprosessi integroituu osaksi minuutta.

MIKSI SISÄISTÄ TEATTERIA HARJOITETAAN?
Prosessin tarkoitus on omaan tajuntaan ja kokemusmaailmaan tutustuminen ja laajentaminen. Toisin sanoen Sisäinen teatteri on systeemiälyn kehittämistä: eli ihmisen kokonaisvaltaisen viisauden kehittämistä.

Kun ihminen tutustuu kaikkiin puoliinsa itseessään, myös aikaisemmin torjumiinsa mielen osiin, hänestä tulee joustavampi ja omat aidot uskomukset sekä arvostukset selkiintyvät. Sisäisen teatterin harjoittaminen on paitsi oivallusta tuottavaa, myös  moraalisen mielikuvituksen harjoittamista, jonka avulla ihmisen tietoisuus etsii eettistä tasapainoansa.  Elämän tarkoituksellisuuden kokemus lisääntyy tiedostamisprosessissa, kun ihminen pystyy toimimaan tietoisesti niiden mukaisesti eikä hän ole automaattisten kulttuurisesti ehdollistuneiden ajatustensa uhri. Sivutuotteena syntyy tyytyväisyyttä elämään.

Prosessin tavoite on auttaa ihmistä löytämään oman egon tilojen takaa uusi itseyden spontaani ohjauskeskus. Hyvä elämä muodostuu kahden minuuden ohjauskeskuksen spontaanin, luovan ja rationaalisen järjen yhteispelissä.

MILLAISILLE USKOMUKSILLE JA ARVOILLE PROSESSI RAKENTUU?
Prosessi rakentuu pluralistiselle ihmiskuvalle. Ei ole yhtä normaalia ihmismallia, vaan on lukematon määrä erilaisia normaaleja ihmistyyppejä.  Ihminen ei ole erillinen yksilö vaan hänen tietoisuutensa on osaa interpersonaalista tietoisuuden verkostoa. Sisäinen teatteri rakentuu hyväksyvälle rakkaudelle, jossa ihminen on  armollisesti läsnä itselleen ja vähitellen myös yhä paremmin toisille ihmisille. Saan olla epätäydellinen ihminen.

Ihminen lakkaa torjumasta tunnetilojansa. Sen sijaan hän antaa niille tietoisuustaitoja harjoittaen hellävaraisesti ja empaattisesti, metaforisen, analogisen tai symbolisen muodon.

Prosessissa ihminen oppii tuntemaan itsensä. Kirjoittaja vapautuu uuden tiedostamisensa kautta kulttuurisista taakoistaan, ja hän kasvaa oman elämänsä ohjaajaksi.
Ihminen tunnistaa itsessään olevat kaksi tietoisuuden keskusta: itseyden (egon ulkopuolisen luovan spontaanin keskuksen) sekä egon keskuksen (rationaalien, kokemusta peilaava ja tietoinen, jäsentävä keskus). Molemmat ovat tuiki tarpeellisia.
Maailma on monikulttuurinen ja näkökulmainen: pluralistinen. Kirjoittaja oppii  vähitellen tuntemaan, kuka hän on eli hän oppii tiedostamaan omat ehdollistuneet kulttuuriset ajattelumallinsa. Hän paljastaa jatkuvasti virtaavassa tilassa sisällänsä olevia intersubjektiivisia todellisuuksia.

Näin kirjoittaja kasvaa omien ajatustensa ohjaajaksi eikä hän ole enää automaattisten ajatustensa uhri. Tämä vapauttaa hänet egon ja sen tilojen vallasta: Hän voi saada kosketuksen aitoon, läsnäoloon kykenevään, omaan itsensä. Itsensä hyväksymisen kautta kehittyvät hänen taitonsa kohdata myös toinen ihminen armollisesti ja hyväksyvästi.

MISSIO?

Sisäisen teatterin harjoittaja saa olla henkinen ihminen. Prosessissa on sama unirversaalinen arvomaailma, kuin kaikissa suurissa uskonnoissa. Ihminen itse voi valita ne (hengelliset) metaforat, joita hän haluaa käyttää ymmärryksensä lisäämiseen.

Prosessin päämääränä on rakentaa tarkoituksellista elämää  osana yhteisöä ja luomakuntaa. Meissä on olemassa monia  tietoisuuden tasojen  tiloja, mm.  sisäinen viisaus, joka  tietää elämämme omat rajat ylittävän perimmäisen tarkoituksen. Me voimme avata sitä  dialektisen, keskustelevan draamallisen luovuutemme avulla.
Tämän tarkoituksemme ei tarvitse olla perinteisessä mielessä mitään suurta muotoa. Se voi olla jotakin kaunista pientä, hyvää ja merkityksellistä, jonka voimme jättää eettisenä jälkenämme maailmaan.

”Ymmärtävä ihminen kasvaa dialogin osallistujaksi, omalla erityisellä tasollaan (riippuen siitä, mitä hän haluaa ymmärtää tai tutkia)…. Tarkkailijalla ei ole asemaa tutkimuksen kohteena olevan maailman ulkopuolla, sen sijaan hän muuttuu osaksi tarkkailtavaa objektia.” – Mikhail Bakhtin –

Aikuiset on tehty sadasta ja taas sadasta

leikkiikö joku muodoilla

Itsetuntemus on omien sisäisten hahmojen ja mielikuvien kääntämistä muodoiksi. Sisäisen teatterin minätilat ovat eräs terapeuttinen väline, joilla voimme avata sisäisiä kieliämme, sillä siellä on satoja ja taas satoja todellisuuksia.

Sisäisiä todellisuuksiamme emme opi ilmaisemaan pelkästään järjen avulla. Sen sijaan voimme päästä niihin kiinni erilaisin luovin meditatiivisin harjoituksiksi. Musiikki, erilaiset keholliset harjoitukset kuten jooga ja terapeuttinen tanssi, maalaukset tai luova kirjoittaminen minätiloilla ovat metaforilla leikkiviä toimintoja, jotka voivat nostaa meidät uuteen itseymmärrykseen. Tunteemme saavat uuden (syn)esteettisen muodon vertauskuvin.

Kun olemme hyväksyvästi ja leikillisesti läsnä itsessämme oleville sadoille ja taas sadoille muodoille, vapaudumme automaattisista ajatuksistamme ja pääsemme kiinni olemiseemme. Kehon psykosomaattiset vaivat ilmaisevat syvimpiä tuntojamme, nekin ovat vertauskuvia, joita avaamalla pääsemme kiinni itsessämme olevaan viisauteen. Minulle syöpä ei ollut vain sairaus, vaan se oli vertauskuva, joka minun oli avattava, päästäkseni lähemmäksi omaa olemistani.

Lapsihan on tehty sadasta ja taas sadasta. Lapsella on vielä kosketus mielikuvitukseen ja tunteisiin. He hallitsevat vertauskuvilla työskentelyn, koska he suorastaan elävät saduissa ja tarinoissa (aikoinaan meille opetettiin, että lapset ovat aina itsehypnoottisessa tilassa). Me aikuiset tapamme lapsen värikkään, vivahteikkaan ja leikkivän, monipuolisen tavan ajatella. Opetamme hänelle konkreettiseen, kuolleen tavan hahmottaa maailmaa. Seuraavassa Loris Malaguzzin runo, jonka olen aikaisemminkin julkaissut, mutta se on niin hyvä, että se ansaitsee blogissani uuden esiintulon.

Lapsella on sata kieltä
Lapsi
on tehty sadasta.
Lapsella on
sata kieltä
sata kättä
sata ajatusta
sata tapaa pohtia
leikkiä ja puhua
sata aina sata
tapaa kuunnella
ihastella rakastaa
sata iloa
laulaa ja ymmärtää
sata maailmaa
valloittaa
sata maailmaa
tutkia
sata maailmaa
uneksia.
Lapsella on
sata kieltä
(ja taas sata sata sata)
mutta häneltä ryöstetään niistä yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Koulu ja kulttuuri
erottavat lapsen pään muusta kehosta.
Lapselle sanotaan:
ajattele ilman käsiä
toimi ilman päätä
kuuntele, äläkä puhu
ymmärrä ilman iloa
rakasta ja ihmettele
vain pääsiäisenä ja jouluna.
Lapselle kerrotaan:
löydä jo valmis maailma
ja sadasta
häneltä ryöstetään yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Lapselle kerrotaan:
työ ja leikki
todellisuus ja mielikuvitus
tiede ja kuvittelu
taivas ja maa
järki ja tunne
ovat asioita
jotka eivät kuulu yhteen.
Niin lapselle kerrotaan
ettei sataa ole.
Mutta lapsi sanoo:
En usko. Sata on.(Loris Malaguzzin runon suomentanut Liisa Puurula)

Vertaus (simile) ja vertauskuva (metaphor) eroavat tarkkaan ottaen toisistaan. Jälkimmäinen on intitutiivista, runnollista kieltä, joka avaa jotakin meissä synestettisellä tavalla, jota emme yleensä pysty loogisesti selittämään. Metaforilla työskentely uhmaa järkeämme. Vertauskuvat ovat taikalamppuja, joiden sytytyksen jälkeen näemme maailman uudella tavalla. Vertauksien viesti on helmpommin tulkittava.

Länsimaista kulttuuria on vaivannut yksipuolinen asioiden looginen analyysi, jossa kaikki pyritään luokittelemaan ja muuttamaan rahalliseksi arvoksi. Asiat selitetään luutuneilla käsitteillä. Tämä tapa käyttää kieltä on tuottanut paljon hyvää, mutta se on leikannut meidät irti tunteistamme ja olemistamme. Verta ja lihaa oleva elämä ei ole tieteellinen projekti.

Itsetuntemus on metaforilla työskentelyä. Sisäisen teatterin minätilat ovat metaforien kuljettajia, jotka tunnemme ja näemme omina osinamme. Kokemukseni sanoo, että niiden kanssa työskennellen alamme näkemään uudestaan asioita, jotka ovat olleet niin lähellä itseämme, että olemme lakanneet niitä näkemästä. Opimme jälleen leikkimään, jolloin näemme elämämme tarkemmin. Kaikkein syvällisempien oivallusten ongelma on, että joko ne ovat liian lähellä tai kaukana. Luovassa kirjoittamisen tilassa leikkien tarinoilla, runoilla, saduilla ja unilla, pystymme ilmaisemaan metaforin sen, jota kuolleella luutuneella faktojen kielellämme emme kykene tavoittamaan. Löydämme itsellemme objektiivin, jolla tarkentamalla näemme sekä kauas että lähelle. Kykenemme leikkien itse integroimaan itsemme.

Harva tulee ajatelleeksi, että psykoterapiakin on oikeastaan metaforilla työskentelyä. Terapeutti on vuorovaikutuksessa asiakkaansa kanssa, koska hän raukka on jäänyt metaforansa vangiksi. (Ei sen puoleen, joskus terapeuttikin on oman terapeuttisen metaforansa vanki…) Asiakkaan ongelmatarina ja sen vertauskuvat eivät tue ja kanna riittävästi hänen elämäänsä. Ihminen ei kykenen löytämään mielekkyyttä elämälleen, koska elämänsä tarina ei enää istu tukevasti vanhassa metaforassa. Ihmisen elämän tarina, eepos, on jumissa, sillä vanha hallitseva minätila ei kykene jäsentämään enää hänen elämäänsä mielekkääksi kokonaisuudeksi. Vanha vaate puristaa. Oikeastaan asiakas usein jo itsekin näkee, mistä vaate puristaa, hän tarvitsee vain jonkun joka osoittaa ahtaan kohdan ja tarjoaa vaikkapa uudet housut. Parhaimmillaan terapeutin asiakas löytää prosessissa itselleen vahvan mutatiivisen metaforan, jonka jälkeen hän ei ole enää entisensä. Tällöin Sisäisen teatterin metaforin, uusi minätila, uudella todellisuuskuvalla, astuu näyttämölle.

Tästä on hyvä jatkaa sitten vielä uskontojen metaforiin. Niiden symbolit ja metaforat edustavat vuosituhansia vanhoja perinteitä, joiden avulla lukemattomat ihmiset ovat käyneet läpi syvällisiä elämänmuutoksia. Uskonnot ovat kyllästettyjä metaforin, ja siksi niillä voi olla valtavia mutatiivisia voimia! Valitettavasti uskontojenkin luutuneet tulkinnat, nk. uskovaisten yksipuoliset tulkinnat, ovat syöneet suuren osan niiden muodonmuutoksellisesta voimasta. Siksi uskonnot ovat kuljettaneet monia ihmisiä myös tietoisuuden vankiloihin ja kaventaneet heidän kykyänsä tavoittaa puhdas oleminensa. Syvällisin oivallus syntyy, kun ryhdymme mietiskelemään, leikkimään, Luojan luomilla metaforisilla muodoilla.

Jotta metafora toimii, täytyy sen rajojen olla avoimia leikille.Vasta silloin kun luova mielikuvituksemme monipuolisena ja vapaana tekee yhteistoimintaa mutatiivisten metaforiemme kanssa, pystymme löytämään uusia ihmeellisiä asioita rajattomasta tiedostamattomasta mielen osastamme. Jäykkärajaiset metaforat kuljettavat meitä kalteroituihin selleihin. Avoimet vertauskuvalliset, leikkivät tietoisuuden muodot, voivat kuljettaa kipeistäkin asioista kärsineen ihmisen paratiisiin.

Luonnontieteiden, uskontojen ja taiteiden eritytyminen on ollut tärkeä vaihe ihmistietoisuuden evoluutiossa. Olemme siirtymässä parhaillaan ihmiskunnan historiassa uuteen kehitysvaiheeseen, jossa integroimme ne osaksi toisiaan. Pirstoutuneessa todellisuudessa elävä ihminen ei voi hyvin. Hän on vieraantunut olemisestaan. Voimme aikuisen viisaudella palata lapsen maailmaan, josta löytyy olemisemme avaimet.

Myös aikuinen voi olla tehty sadasta, ja taas sadasta… Jokaisessa meissä on tilaa tuhansille muodoille. Minätilat ovat siinä mielessä mielenkiintoisia psykologisia metaforia, että niiden avulla on mahdollista tavoittaa oman tietoisuutemme loppumattomat hahmot ja muodot tietoisuutemme leikin kohteeksi, oman integraatioprosessimme välineiksi.