Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

  1. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

  1. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

  1. Kuolemanpelon vahenemistä

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Meditaation vaiheet

Meditaatiota Richard N. Shrout (True Hypnotism) kuvaa seuraavasti: Meditaatiossa pyritään tavoittamaan primaarisia eli alkuperäisiä tietoisuuden prosesseja näitä vastaavia tiloja, joita lapsella on ennen kuin hän on oppinut kielellisesti käsitteellistämään maailmaan. Ne ovat tietoisia tiloja mutta eivät minätietoisia tiloja eli juuri näitä tiloja, joissa lapsi tutkii maailmaa ilman ennakkokäsityksiä.

Arjen meditaatiotiloja eli transseja ovat nuotion äärellä istuminen tai kosken solinan katseleminen ja kuunteleminen. Ympäröivää luontoa havainnoidaan sellaisenaan, eikä yritetä laittaa kokemuksen yksityiskohtia valmiisiin kategorioihin. Tällaisessa meditaatiossa tietoisuudella ei ole kohdetta. Toisaalta voimme keskittää huomiomme esimerkiksi hengitykseen, esineeseen tai mantraan, ja aina kun joku ajatus pulpahtaa, ohjaamme sen hellävaroin syrjään ja palaamme hengitykseen tai tietoisuutemme kohteena olevaan sanaan/esineeseen. Jotkut pitävät tällaisia passiivisia harjoituksia vasta hiljentymisen ja mielen tyhjentämisen harjoituksina. Niillä yritämme saavuttaa vain vanhoista tietoisuutemme rasitteista vapaan tietoisuutemme alkutilan.

Varsinaista meditaatiota olisi sitten sisältömeditaatio, jossa hiljentymisen jälkeen kykenemme vapauttamaan mielemme vanhoista jäykistyneistä totunnaisista ajattelumalleista. Itse ajattelen, että meditatiivinen itsensä tutkiminen on eräs psykologian aliarvostettu laji. Mielemme ei ole vain jotakin jota meillä on automaattisesti, vaan se voi olla aktiivisen kehittämisemme kohde.

Pidän Lauri Rauhalan tavoin (Meditaatio) oman tajunnan tutkimusta ja sen mukana tapahtuvaa inhimillisen kokemuksen kehittämistä ihmiselämän tärkeimpänä haasteena. Kehomielemme on tietoisuttemme kehittämisen väline. Saavutettuamme uuden peilaavamme mielen mahdollisuutemme, muuttuu myös samalla koko suhteemme ulkoiseen todellisuuteen. Kykenemme elämään elämäämme yhä paremmin läsnäolevasti.

Klassinen hiljentymismeditaatio kulkee tiettyjen vaihetten kautta:

  1. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen vähitellen kykenee keskittymään esimerkiksi hengitykseen yhä pitempiä ajanjaksoja.
  2. Toisessa vaiheessa ihminen kadottaa meditaation kohteen eli hengityksen. Ihminen ikään kuin sulautuu kohteeseensa, hengitykseensä. Tuntuu kuin ihminen olisi yhtä sen kanssa. Hänellä ei ole enää mitään erillistä tietoisuuden kohdetta. Hän on hän ja hänen hengityksensä.
  3. Ihminen tuntee ylittävänsä oman persoonansa rajat. Hän tuntee pääsevänsä laajentuneeseen tietoisuuden kokemukseen, jossa hän tuntee voimakasta intuitiivista ymmärtymästä todellisuudesta, hän tuntee ikään kuin kelluvansa jossain äärettömässä tietoisuuden meressä. Tätä kokemusta voi kutsua transsendentiseksi kokemukseksi.

Myös nämä vaiheet voivat kaikki esiintyä myös kirjoittavassa, peilaavassa, sisältömeditatiossa kuten Sisäisessä teatterissa®.  Hiljaisuusmeditaatiosta prosessi eroaa siinä, että se käyttää hyväksi myös minätietoisia egon tiloja peilaten.  Aluksi ihminen huomaa pystyvänsä kirjoittaman pitempiä ajanjaksoja minätiloissa/tiloista spontaanisti. Vähitellen hän kadottaa kirjoittamisvälineen (kynän, näppäimistön) ja oman tietoisuudensa rajan, jolloin teksti syntyy ikään kuin omasta tahdosta riippumatta. Viimeisessä vaiheessa ihminen voi saavuttaa ”mystiseltä” tuntuvia tapulikokemuksia, joissa hän tuntee olevansa osa jotakin ikuista, ylihistoriallista, tietoisuusketjua.

Ajattelen nykyään, että ihminen voi henkisessä olemassaolossaan olla kahden maailman kansalainen jo elinaikanaan. Tietoisuustaitojensa avulla hän voi saavuttaa henkisen yhteyden ikuiseen tietoisuudenmereen jo eläessään, ja ehkä tähän samaan elementtiin hänen henkensä sitten sulautuu kuoleman jälkeen.

Luovan ihmisen olemisen vaikea taito

Joskus Siirtolan Emäntä miettii, onko hän kenties jokin ihmeellinen mutantti-ihminen, kun hänellä on pakonomainen tarve kirjoittaa ja näin jakaa kokemuksiaan yhteisöllisesti.  Ja hän ei tee sitä pelkästään omana eheänä itsenään ja itsensä kanssa, vaan myös omien eri altertilojensa avulla yhteisöllisesti. Tällä hetkellä  mielentiloista aktiivisimpia ovat Treenaaja Anna ja Alice Spoof.

Eletty elämä ja siitä mieleen piirtyvä todellisuus on Emännän mielestä aivan liian moniulotteinen, jotta sitä voisi ilmaista vain yhdenlaisen tarinan kautta. Todellisuus puhuu hänelle tuhansin äänin. ” Kuinka toisille elämä voi olla niin yksinkertaista, että he vain elävät elämäänsä yksinkertaisesti ja selkein päämäärin ilman suurempia paineita?”, ihmettelee Emäntä.

Emäntä lukii tämän Helsinki-Tukholma Reissunsa aikana  Reko ja Tina Lundánin kirjan ” Viikkoja, kuukausia”. Aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán kirjoittaa viimeisen kirjansa viime sivuilla vain vähän ennen kuolemaansa:  ”Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaatin muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjalijanakin. Se on korkein päämäärä. Ihmiset ovat kaikki samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muitakin kuin vain juoruja. Me välitämme.”

Olemmeko pohjimmiltamme kaikki sittenkin samanlaisia? Emännän hulluus taitaa olla ainakin tätä saman sortin hulluutta kun Reko Lundánilla oli. Näyttää siltä, että Reko kärsi aivokasvaimensa lisäksi samasta pakottavasta kirjoittamisesta  kuin Emäntä. Hän on nimittäin sitä mieltä, että luovuus toteuttaa itse itseään juuri konventioiden ulkopuolella mielikuvituksen avulla. Luovat ihmiset rakentavat aivoissaan jatkuvasti uusia assosiaatioyhteyksiä. He eivät pidättäydy vanhoissa turvallisissa ajattelumalleissa, vaan ammentavat alitajunnastaan loputtoman määrän erilaisuuden ääniä.  Jospa Rekolla oli samanlainen ihmeellinen tiedostamaton mieli kuin Emännällä? Sen kokemuksia hänen oli sitten sisäisen pakon sanelemana purettava jatkuvaksi sanoiksi mielikuvituksen avulla? Rekolla vaikutti olevan, lähes viimeisiin hetkiin saakka, polttava sisäsyntyinen tarve ilmaista itseään kirjoittaen. Ehkä kirjoittajilla, niin kuin Rekolla ja Emännällä, alitajunta on niin ylitsepursuavainen, että sitä on/oli aivan pakko koko ajan tyhjentää jotenkin, vaikkapa mielikuvituksellisen draamaan keinoin. Jos sitä ei tee, muuttuu tiedostamaton mieli kaoottiseksi demoniseksi tuhovoimaksi.

Lundán ulkoisti ajatuksensa teatterin keinoin näytelmiksi, kun taas Emäntä rakentaa omaa sisäistä teatteriaan ja sen näytelmää. Ihminen, joka ammentaa ajatuksensa alkukantaisista mielikuvista, puhuu tuhansin äänin, näinhän se Carl Jung kirjoitti. Parhaat kirjoittajat,  Reko Lundánin kaltaiset,  muuttavat henkilökohtaiset mielikuvansa esimerkiksi draaman keinoin yhteisöllisiksi merkityksiksi. Ne voivat parhaimmillaan vaikuttaa tuhansiin ihmisiin ja heidän aivojensa uusiin assosiaatioyhteysiin.  Tällaiset luovat ihmiset parhaimmillaan eivät laajenna pelkästään omaa tietoisuuttaan, vaan he lisäävät yhteisöllistä uutta ymmärrystä. Sitä kautta ne voivat ohjata koko ihmiskuntaa uuteen parempaan tai pahempaan suuntaan.

Tarkemmin ajatellen Emäntä on sitä mieltä, että ilman lapsen leikkivää mieltä ei synny yhtäkään luovaa taideteosta tai  tieteellistä uutta ajatusta. Mutta toisaalta hän myös on sitä mieltä, että luovan ihmisen ongelma on se, että luovuteen käytetty aika on pois olemisesta. Jotkut ihmiset kun näyttävät pystyvän tekemään taidetta puhtaasta olemisesta. Ja loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on puhdas oleminen. Viime metreillä moni luova ihminen vaihtaisi kaikki kirjansa, tietokoneensa ja kynänsä siihen, että saisi viettää vielä yhden viikonlopun omien lapsiensa kanssa rauhallisella kesämökillä ihan vain oleskellen. Tai vielä kerran hän saisi tuntea varpaittensa välissä kotoisan kostean nurmikon, saisi kuulla kesäisten lintujen huumaavan viserryksen ja voisi tuntea suopursun hempeän tuoksun. Kaikkein tärkeimmät elämän asiat ovat yksinkertaisia ja ilmaisia. Ne ovat tässä ja nyt. Sen kun oivaltaa, niin elämäisestä tulee paljon helpompaa ja halvempaa. ” Ehkä ennen tätä viimeistä viikonloppua ehdin vielä kuitenkin kirjoittamaan pari kirjaa, kuka tietää?” miettii Emäntä.

Siirtolan emäntä vierailee Valamossa ja Lintulassa

Siirtolan emäntä kävi Helsingissä tapaamassa sukulaisiaan, jonka jälkeen hän perjantaina 22.10. hyppäsi bussiin ja suunnisti Valamoon viettämään hiljaista viikonloppua. Hän ei etukäteen arvannutkaan, kuinka voimaannuttava tämä kokemus tulisi olemaan.

Emäntä tutustui muutamalla luennolla hieman kreikkalaiseen ortodoksiseen perinteeseen. Sisar Kristoduli luennoi naisen asemasta kreikkalaisessa ortodoksisuudessa, ja täytyy sanoa, että tämä karismaattinen nunna teki Siirtolan emäntään suuren vaikutuksen. Hengellisyyttä rauhaa säteilevän naisen lapsenomainen hyväntuulisuus ja viisaus tuntuivat siirtyvän kuuntelijoihin. Sydämen ja järjen sivistys vaikuttaa yhdistyvän Kristodulissa ainutlaatuisella tavalla. Ehkäpä juuri runsas hengellisyyden harjoitus, yksinkertainen työ ja maallinen viisaus ovat kirkastaneet tämän nunnan sielun. Kristodulilla on mahtava kirjallinen tuotanto takanaan ja hän on kääntänyt mm. Filokalian suomeksi. Kauneutta rakastava Filokalia sisältää valikoiman merkittävien kristillisten kilvoittelijoiden kirjoituksia, joista suurin osa on luotu ensimmäisen vuosituhannen aikana, siis kirjan voi ajatella olevan osa yhteistä kristillistä ekumeenistä perinnettämme.

Ystäväni Treenaaja korostaa omassa terapeuttisessa kirjoittamisprosessissan transformaatiota, henkistä/hengellistä ihmismielen muodonmuutosta, joka tapahtuu tavallisesti kaaoksen kautta. Emännästä vaikuttaa siltä, että tämä Filokaliassa esiin tuotu transfiguraation käsite, jossa palataan alkuperäiseen täydellisyyteen, muistuttaa meitä juuri tästä kulttuurisesta ja yksilöllistä mahdollisuudesta sielun kokonaisvaltaiseen muutokseen. Epäonnistunut sosialismi eli dialektinen materialismi oli pitkään tämän monolektisen materialismimme, yksipuolisen kulutuskulttuurimme, vastapainona. Kun tämä sosialismin kulttuuria tasapainottava vaikutus on pienentynyt, tarvitsisi meidän emännän mielestä löytää uusi entistä tasapainoisempi kulttuuri tämän materialistisen tuhoisan ahneen kulutuskulttuurimme tilalle. Siirtolan emäntä uskoo, että terve monikulttuurisuudesta iloitseva suvaitsevainen hengellisyys voi olla juuri tämä tasapainottava tekijä, joka auttaa meitä kohti uutta kollektiivista tietoisuuden muutosta ja tien takaisin kohtuulliseen elämään. Siirtolan emäntä väittää, että maallistunut, kulutuksesta näennäisen ilonsa ammentava kulttuuri, elää käännekohtaansa.

Evankelisluterilaisena Siirtolan emäntä korostaa, että vaikka tässä uskossamme on paljon kauniita asioita, ei se kykene tällä hetkellä vastaamaan tämän päivän ihmisten hengelliseen nälkään. Luterilaisuuden elämän varjopuolia korostava synkkyys ja uskon ulkoisilla muodoilla saivartelu ja joidenkin pappien autoritaariset suvaitsemattomat mielipiteet aliarvioivat tämän päivän ihmisen tietoisuuden mahdollisuuksia ja heidän hengellisten tarpeittensa luonnetta. Siirtolan emännälle usko on intohimoista subjektiivisuutta, jatkuvaa yksityistä keskustelua Jumalan kanssa. Ortodoksisuudessa, emännän hyvin pintapuolisen ja lyhyen tutustumisen jälkeen, vaikuttaisi olevan paljon sellaisia piirteitä, jotka loivat hänelle tunteen lämpimästä kodista. Tällaisia piirteitä on muun muassa uskon myönteisten puolien korostaminen, mystisyys, meditatiivinen rukous ja Pyhien ihmisten tarinaperinne ja ikonit. Ihminenhän integroi viisautta työskentelemällä juuri mielikuvin, metaforin ja tarinoin.

Luterilaisuudessamme on emännän mielestä paljon kauniita ja tietoisuuden mahdollisuuksia katalysoivia elementtejä. Häntä kiehtoo juuri sen yksinkertainen vaatimattomuus. Siirtolan emäntä miettii, että ehkä meidän kirkkomme tarvitsisi uutta uskonpuhdistajaa, joka auttaisi kirkkoamme vastaamaan paremmin nykyisen ihmisen hengellisiin tarpeisiin. Tämä uskonpuhdistus ei olisi uskon ulkoisilla muodoilla saivartelua ja pokkurointia, vaan siinä porauduttaisiin itse ihmisyyden perimmäisiin kysymyksiin. Hengellisyys on emännälle niin kuin hänen monille ystävilleen, kuten Treenaajalle, syvintä elämän psykologiaa ja sydämen viisautta. Se on intohimoinen henkilökohtainen sisäinen draama, jossa ihminen löytää armollisuuden itseään kohtaan. Tämän  jälkeen hän  voi lakata projisoimasta pahuuttaan tai tarpeitaan esineisiin ja muihin ihmisryhmiin. Usko on syvää elämän hienovaraisten syvimpien symbolien yhdistämistä, joka kuljettaa ihmistä kohti laajempaa ymmärrystä ja tietoisuutta. Uskonnot ovat vastanneet juuri tähän ihmisen eheyden kaipuuseen, mutta emäntä epäilee tämän hetkisen evl-kirkko olevan menettämässä tämän muodonmuutoksellisuutta katalysoivan voimansa.

Emäntä väittää, ettei kirkon uudistuminen tapahdu ulkonaisilla muotojen ketkuiluilla, vaan sen olisi jotenkin onnistuttava avaamaan sen pitkästä historiastaan uusi nykyisten ihmisten sieluja koskettava dialoginen vastaus heidän ihmisinä olemisen syvempiin kysymyksiin. Onhan tämä nykyinen materialistinen massaihmisen kilvoittelu vain karikatyyri ihmiselämästä. Hiljaisuus, vaatimattomuus ja meditatiivinen rukous ovat esimerkiksi niitä ihmissielun muodonmuutosta katalysovia voimia. Luterilaisuus voi olla arjenkauneuden juhlaa siinä missä ortodoksisuus on estetiikan juhlaa.

Emännän retki päättyi sunnuntaiseen  Lintula-vierailuun, jossa liityimme nunnien seuraan kunnioittamaan Herraa yhteiseen aamuliturgiaan. Igumeeni Marina tarjosi meille maukkaan aamupalan. Hänpä on ollut kuulemma opettajana naapurikylässä, Yli-Vieksissä. Kiitokset emäntä osoittaakin Lintulan hengellisen yhteisön kaikille jäsenille! Nuorena Siirtolan emäntä ihmetteli ihmisten valintoja ryhtyä munkeiksi tai nunniksi. Tänä päivänä hän kertoo olevansa melkeinpä kateellinen. Se mikä nuorena näytti hänen mielestään suurelta hölmöydeltä, näyttääkin tänä päivänä suurelta viisaudelta. Elämän jälkipuoliskolla emännästä materialistinen kulutuskilvoittelu näyttääkin suurelta ekologiselta ja henkilökohtaiselta typeryydeltä. No, onneksi emäntä voi kävellä omaa hengellistä polkuaan Kuhmon perukassa, Kuumussa, ja silloin tällöin hän voi käydä Lentiiran kirkossa. Siellä hän uskoo tapaavansa saman Jumalan kuin Lintulassa ja Valamossa.

Siirtolan emäntä miettii, että ehkäpä sinä päivänä, kun evl-kirkko pystyy paremmin vastaamaan ihmisten hengelliseen nälkään, tapahtuu kulttuurissamme kollektiivinen tietoisuuden muutos, jossa saamme ilon kohtuullisesta elämästä ja elämän varjelemisesta. Meidän täytyisikin emännän mielestä  korostaa kristillisen viisausperinteemme yhteisiä aineksia. Kirkko autoritaarisena opastajana tekee kuolemaa, mutta emäntä uskoo, että siitä voi syntyä uusi dialoginen ihmisten hengellisten tarpeitten yhteistyökumppani. Emännällä ainakin on vain yksi Auktoriteetti.

Olemme siirtymässä hierarkisesta kulttuurista horisontaaliseen. Dialogisessa kohtaamisessa ihmisten hengelliset tarpeet voivat tulla tyydytettyä, ja mahdollistuu kollektiivinen transfiguraatio tai yksilöllinen hengellinen muodonmuutos, jossa ihminen tai ihmiskunta löytää elämälleen materiaa syvemmän tarkoituksen.

Joidenkin mielestä ehkä kerettiläinen emäntä menee väitteissään niin pitkälle, että hän korostaa ekumenian voitavan ymmärtää entistä laajempana käsitteenä, eri uskontojen yhteistyönä. Tämä voisi tarjota uusia suvaitsevaisempia tulkintoja ihmisen hengellisyyden kaipuuseen. Emännälle väkivallattomassa lähimmäisenrakkaudessa elävä Allah-uskovainen ja buddhalainen munkki edustavat laupiaita samarialaisia, joilla on nämä samat symboliset taivasavaimet kuin kristitylläkin. Toiseuden pelosta olisi siirryttävä uuteen erilaisuutta juhlivaan kulttuuriin, jos kykenemme erottamaan syvimmät elämän syvimmät merkitykset toiseuden ja Toiseuden tarjoamista itseyttämme kirkastavista peilistä. Erilaisten uskontojen välisessä vuorovaikutuksessa voimme lisätä kollektiivista yhteistä elämän ymmärtämystämme. Toistaiseksi emäntä pysyy luterilaisena, isiensä uskonnossa, mutta hän haluaa olla ekumeeninen.

Ihminen sanan täydessä merkityksessä on se, joka käsittää ruumiin olevan katoavainen ja lyhytaikainen. Sellainen ihminen ymmärtää myös sielun olemuksen: se on jumalallinen ja kuolematon, Jumalan henkäys, joka on liitetty ruumiseen koeteltavaksi ja jonka päämäärä on jumaloituminen. Se joka tajuaa sielun olemuksen, vaeltaa oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti eikä alistu ruumiin valtaan. Hän näkee mielessään Jumalan ja tarkastelee aina hengessään iankaikkisia hyvyyksiä, jotka Jumala on sielulle lahjoittanut. Filokalia Pyhä Antonius Suuri (k.356)

Eilalle kiitokset hyvästä seurasta sekä  Päiville ja Veikolle erityiskiitokset vieraanvaraisuudesta! Valamossa on erinomainen kurssitarjonta, joten käyntini ei tule jäämään viimeiseksi.

Elämmekö uuden uljaan ihmisen syntymän aikoja?

Tällä kertaa Taloussanomissa oli Siirtolan emäntää ilahduttava uutinen, jossa kerrottiin, että työkulttuurissa on globaalisesti tapahtumassa muutos, jossa ihmiset alkavat yksilöitymisensä myötä arvostaa muitakin asioita kuin kuluttamista.  Aiurena on Skandinaavia, jossa perinteisesti vahvat sosiaaliset tukiverkostot ovat auttaneet yhä useampia ihmisiä saavuttamaan uutta ymmärrystä elämän arvojärjestyksistä.

Googlasin hiukan uutisen lähteenä käytetyn Ronald Inglehardin ajatuksia, ja kylläpä sieltä löytyikin mielenkiintoista ajateltavaa. Tämä amerikkalainen politiikan tutkija  painottaa, että länsimaissa, teollistumisen myötä, syntyi viime vuosisatojen aikana uusi uljas rationaalinen ja maallistunut ihminen, jonka maailmankuva rakentui instrumentaaliselle rationaalisuudelle eli välineelliselle järjelle. Tätä teollistumisen muutosta johti Amerikka.   Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ihmisten keskuudessa on tapahtumassa arvosiirtymä ja globaalin johtokeskuksen siirtymä. On syntymässä uusi jälkiteollinen ihminen, jolle on tärkeää oma yksilöityminen ja itsensä toteuttaminen sekä vapaa-ajalla että työpaikalla. Tätä muutosta näyttäisi olevan ohjaamassa Skandinaavia.

Inglehard väittää, että uskonnot eivät ole kuolleet. Sen sijaan hänväittää, että Skandinaviasssa kulttuuri on imaissut itsensä kristilliset arvot, lähimmäisen rakkauden ja köyhistä huolehtimisen, ja siksi kristilliset rituaalit ovat olleet tarpeettomia.  Sen sijaan uskontojen traditionalistiset muodot ovat Pohjois-Euroopassa näivettymässä, vaikkakin paikkakuntakohtaisia eroja on. Ehkäpä tilalle on tulossa uusia monikulttuurisia suvaitsevaisempia hengellisyyden muotoja, sillä edelleen suurin osa pohjoismaalisia uskoo Jumalaan.

Eipä tästä näkökulmasta  tämä alteregoni Mielentilojen treenaajan uraputkesta poistuminen ja yksilöitymisprosessi kirjoittaen ole  mitenkään outo prosessi, vaan se saattaa olla eräs tyyppiesimerkki  uuden jälkiteollisen identiteetin yrityksestä ilmaista mahdollisimman tyhjentävästi itseään. Länsimaisesta ihmisestä on mitä ilmeisemmin tulossa itseohjautuva jatkuvan muutoksenalainen prosessi. Oikeastaan Mielentilojen treenaaja voi olla tyytyväinen. Hän on todennäköisesti hyvin trendikäs. Itseilmaisua janoavia tarinoita on maailmassa yhtä monta miljoonaa kuin ihmisiä, joten nähtäväksi jää, tulemmeko viettämään lähivuosisatoina vielä iloisia monikulttuurisia karnevaaleja, jossa juhlitaan yksilöitymistä ja ihmisen luovuutta.  Eikä juhlia juhlita pelkästään kirjoittaen, vaan myös tanssien, musisoiden ja maalaten. Yksilöityminen ja ihmisen kehittyminen itseohjautuvaksi vaatii  tukiverkostonsa, ja sitä meidän nyt kannattaisi kansallisesti hoivata ja globaalisesti  kehittää.

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne siihen samaan kuin Siirtolan emäntä, että kansa vaikuttaisi tällä hetkellä olevan valistuneempaa kuin poliittinen johto. Eduskuntatalossa näytetään pippaloivan edelleen jo kuolemaa tekevän Amerikan mallin mukaan. Sen sijaan yhä useampi sivistynyt keskiverto kansalainen puolestaan yrittää löytää uutta yksinkertaisempaa kohtuullisempaa elämäntapaa ja  luovaa muotoa omalle potentiaalilleen! Eipä siis kovinkaan kummallista, jos äänestysprosentit koko ajan hiipuvat. Onko tämä poliittisen eliitin” junasta putoaminen” juuri äänestäjän vaihtoehdottomuuden tunteen ytimessä.  Näyttää siltä, että yhteiskunnallinen hiljainen vallankumous on tapahtumassa horisontaalisesti tavallisten ihmisten keskuudessa, etenkin nuorison parissa, ja talous ja politiikka joutuvat seuraamaan väistämättä tätä ihmisten asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa tapahtuvaa muutosta.

Jos haluamme yksilöitymistä tukevan järjestelmän airuena pysyä (vaikkemme kai virallisesti olekkaan skandinaaveja), täytyy meidän pitää huoli tukiverkostoistamme, joita poliitikot vielä jälkijunaisesti yrittävät historialliseksi jäävän teollisen Amerikan mallin mukaisesti murentaa. Meillä elää edelleen valheellinen myytti, jossa uskotaan, että köyhätkin rikastuvat rikkaiden siivellä. Viimeiset 20 vuotta näyttävät tilastoineen aivan toista. Hyvinvointivaltiossa ihmisellä on oikeus kohtuulliseen perustoimeentuloon. Se on hänen sosiaalinen oikeutensa, jota parhaillaan murennetaan.

Emännästä tuntuu siltä, että maailmaa ohjaa edelleen enimmäkseen talousasiantuntijat, joilla ei ole ymmärrystä maailman tämänhetkisestä ekologisesta tilasta. Tarvitsemme edelläkäyviä poliitikkoja  ja innovatiivisia integratiivisia taloustieteilijöitä,  jotka uskaltavat irrottautua eliitin valtakulttuurista ja pystyvät näyttämään kohtuullisuuden esimerkkiä omassa elämässään.

Itseisarvoinen leppoinen elämä rakentuu taloudelliselle perusturvallisuudelle. Siksi kansalaisten perustoimeentulosta ja -palveluista on pidettävä edelleen kaikella mahdollisella tavalla kiinni.  Tiedän, että tämän yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa. Tarvitsemme erillistieteiden sijaan luovia integratiivisia ajattelijoita ja täysin uudenlaisia tapoja ajatella. Eräs esimerkki uudesta ajattelusta on ”degrowth”, jossa suurimmat aineelliset uhraukset tekee maailman rikkain kolmannes, johon minäkin kuulun.  Tuloaan tekee myös biomiimiset järjestelmät, joissa tuotteiden elinkaaressa syntyvä kaikki jäte on voitava uusiokäyttää.

Selvää on, ettei Siirtolan emäntä ainakaan ei voi osallistua ilman untaan menettämättä  kulutusjuhliin. Aineellisella kasvulla on rajat, jotka on jo ajat sitten ylitetty. Emäntä osaa sen verran matematiikkaa.