Ajatuksia apinamielten planeetalta

Viimeksi kirjoitin siitä, mitä on apinamieli. Se on ajattelua, jota ihminen itse ei ohjaa. Omasta mielestäni yksi tärkeimpiä asioita elämässä on, että meidän tulisi oppia ohjaaman omaa sisäistä todellisuuttamme. Meidän tulisi olla sisältäpäin itseämme aktiivisia ohjaavia ihmisiä eikä ulkoapäin ohjattuja saatikka satunnaisten ajattelumallien temmellyskenttiä. Se on tie onnelliseen elämään.

Mielestäni 1900-luku oli sosiaalisesti kloonattujen ihmisten aikaa. Vain aniharvat, ainoastaan jotkut luovat ihmiset, uskalsivat ajatella omia ajatuksia. Asiantuntijankin ajattelun tuli perustua varmaan näyttöön. Elettiin apinamielten planeetalla.

Apinamielten planeetalla täytyi aina saada ulkopuolelta ihmisten hyväksyntä sille, että ajattelen varmasti niin kuin minun kuuluu ajatella. En uskalla itse kokeilla ajatella erilaisilla näkökulmilla, etten vaan mokaa, ajattele jotenkin väärin. Kun ajattelen samoja ajatuksia kuin pomoni, professorini, ryhmänjohtajani jne.  ajattelen oikein.

Yllätys yllätys, kokemusperäinen elämänkokemus syntyy siitä, että ihminen uskaltaa kokeilla. Tutustut itseesi, kun uskallat heittäytyä erilaisten ristiriitaisten osiesi leikkiin. Uskallat kuunnella itseäsi ja tehdä joskus vääriäkin asioita ja leikkiä erilaisilla ajatusmalleilla, joskus ”väärilläkin” sellaisilla. Tällöin puhutaan dramaälyn rinnalla  myös lateraalisesta ajattelusta.

Jos haluat kasvaa henkisesti itseohjautuvaksi ihmiseksi, täytyy sinun uskaltaa hetkiksi heittäytä luovan lapsen maailmaan. Mietin usein, kuinka paljon henkisestä pahoinvoinnistamme johtuu siitä, että ihmisiltä oli kadonnut kyky leikkiin. Ihmiset apinoivat naama vakavana toinen toisiaan juosten jonkun osaavan gurun perässä. Ollakseen vakavasti otettavia täytyy ajatusten nojata ulkoiseen auktoriteettiin. Kaiken viisaan ihmisen toiminnan tulisi perustua näyttöön. Apinamieli ei uskalla luottaa omaan kokemukseensa. Hän ei käytä omaa luovaa ajatteluaan. Hän on muurahaisihminen,  sosiaalinen klooni.

Modernilla apinamielten planeetalla asuu edelleen valtaryhmänä tämä edellä mainittu yksi ihmistyyppi, sellainen, jonka tietoisuuden ohjaus sijaitsee oman itsen ulkopuolella.  Hän ei ohjaa ajatuksiaan, vaan sitä ohjaa  joko ”autopilotti” tai/ja sitten joku toinen, vaikkapa juuri guru, jota kauheasti miellytetään ja imitoidaan. Apinamielelle on ollut ensiarvoisen tärkeää se, että hän varmasti ajattelee, tai ainakin teeskentelee ajattelevansa, oikeita ajatuksia, sellaisia, joita jokin viisas toinen (professori, poliittinen sankari, opettaja jne.) on ajatellut. Tästä asiantuntijoiden ohjaamasta kloonielämästä kertoo myös mielestäni se, että tieteellisesti uskottavimpia artikkeleja ovat olevinaan ne, joita on eniten lainattu. Mitä enemmän apinoit toisia, sitä enemmän olet ”oikeassa”. Ei kannata olla omaperäinen, jos haluaa olla uskottava!

Apinamieli ei harrasta sisäisyyttä. Sen sijaan hän pyrkii  pitämään pitämään kaikki oman kehon tuottamat tunnetilat ja niiden ajatukset torjuttuina. Silti, voi kauhiata, niitä apina-ajatuksia, satunnaisia, kuona-ajatuksia,  tunkeutuu epätoivottuina vieraina mielennäyttämölle. Voi, miksen voi aina ajatella oikein!

Ajatukset ovat apinamielelle  joko täysin kontrolloimattomia ajatuksia tai sitten toisen henkilön valmiiksi ajattelemia ajatuksia. Apinamielen omanarvontunnolle oli tärkeää, että hän tulee hyväksytyksi, kun ajattelee kuten toisetkin. Hän kokee itsensä näin normaaliksi ja elämä on hallinnassa. Ajattelen kuin muut, olen siis normaali.

Hypnoterapeutti kutsuu auktoriteeteille herkkää ihmistä passiivisesti suggestiiviseksi. He eivät ole siis hypnoosiherkkiä, vaan passiivisesti suggestiivisia: alttiita toisten ihmisten suggestioille.

Selvitetäänpä asiaa hiukan lisää. Passiivisesti suggestiivinen henkilö tekee mitä tahansa miellyttääkseen hypnotisoijaa, voi vaikka haukkua kuin koira tai kiemurella maassa kuin käärme. Kun kerran kuuluisa hypnoosiguru hänet hypnotisoi, samaistuu hän ihan mihin tahansa guru haluaa. Kun itseohjautuvuutus puutuu, ollaan helposti toisen ihmisen tietoisuuden armoilla.  Nämä suuret hypnoosigurut ovat pilanneet epäeettisellä toiminnallaan paljon hypnoterapian mainetta.

Apinamielet, passiivisesti suggestiiviset henkilöt,  ovat meitä tavallisia kansalaisia.  Meitä on kaikissa kansankerroksissa tohtorista työmieheen.   Olemme henkilöitä, jotka erilaisissa sosiaalisissa paineissa teemme melkein mitä vaan. Me olemme tuikitavallisia Matteja ja Maijoja.  Meitä, jotka sosiaalipsykologisissa testeissäkin olemme  valmiita vaikka antamaan kuollettavia sähköiskuja koehenkilölle, kun professori näin käskee. Vähänkin sosiaalipsykologiaa lukeneet muistanevat Milgramin kuuluisat kokeet.

kuva: wikimedia

 

 

Hypnoosiherkkä ihminen on ihminen, joka herkästi menee transsiin. Hän ei ole välttämättä passiivisesti suggestiivinen. Päin vastoin hypnoosissa voidaan lisätä ihmisen autonomista suggestiivisuutta eli itseohjautuvuutta.  Transsissa (jota on käsittääkseni vaikeaa, ellei mahdotonta, erottaa meditaatiosta aivofysiologisena ilmiönä) ihminen ei tee mitään, mikä ei ole jo hänen sisällään. Meissä on kuitenkin monta eri osaa, ikään kuin monta pientä ihmistä sisällämme. Hypnoosissa voimme tunnistaa ja leikkiä minämme eri osille,  minätiloillamme. Näin voimme oppia tuntemaan itseämme, voimme tietoisesti valita itsemme ja löytää todelliset arvomme sekä tarkoituksen elämällämme. Voimme samaistua eri osiin itseämme, ja tätä voi tietysti epäeettinen hypnotisoija tai kansankiihottaja hyödyntää. Hän aktivoi meistä esiin osan, joka ei yleensä ole esillä. Psykohistoroitsija Jay Lifton on tutkinut paljon tätä ilmiötä, jossa poikkeuksellisissa poliittisissa olosuhteissa meistä lähes jokaisesta voi nousta esiin hirviö.

Kymmenen prosenttia ihmisistä menee helposti syviinkin transsitiloihin. Hypnoosi, siinä missä hyväksyvä läsnäolo (mindfulness), on väline siihen, että ihminen voi oppia ohjaaman apinamieltään toisenlaisiin tietoisuuden osiin ja tiloihin. Ihminen löytää parhaassa tapauksessa juuri tämän itseohjautuvuutensa, sillä muuntuneet tajunnantilat ovat otollisia tiloja itsetuntemuksen lisääntymiseen  ja  uusien ajattelumallien oppimisille.  Voimme löytää monipuolisuutemme, emmekä takerru vain yhteen sosiaalisesti kloonattuun tapaan ajatella. Tätä kautta – tietoisuustaitojemme lisääntyesssä – emme ole enää passiivisesti suggestiivisia, vaan aktiivisesti ja tietoisesti valitsemme uskomuksemme ja arvomme.  Ja kun luotamme itsemme, eivät professoritkaan saa meitä antamaan toisillemme sähköiskuja, emmekä muutu yhtä helposti hirviöiksi.

Hypnoterapeutti auttaa ja tukee ihmisen ongelmanratkaisutaitoja ja vahvistaa hänen itseohjautuvuuttaan, autonomista suggestivisuuttaan.  Itse uskon, että olemme siirtymässä itseohjautuvien ihmisten kulttuuriin. Tietoisuustaitoja omaavalla ihmisellä on oma tahto, ja hän tekee yhä vähemmän asioita tahdottomasti, auktoriteettien tai satunnaisten tunnetilojen johdattelemana. Tietoisuustaitojen kehittyminen tapahtuu siten, että ihminen opettelee monipuolisesti hyödyntämään erilaisia tietoisuuden tiloja (meditaatio, itse-hypnoosi, luovat transsit), joiden avulla hän tulee tietoisemmaksi itsestään ja omista uskomuksistaan ja arvomaailmastaan.

Teatteri on ollut kautta aikojen imaginaario, jossa on voitu kokemuksellisesti oppia asioita. Onko teatterista näyttöä? Kyllä. Siitä on monen vuosituhannen näyttö.  Draamaa on kautta aikojen käytetty paitsi viihdyttämiseen myös opettamiseen. Jotta tiedät, onko draama sinun juttusi täytyy sinun ITSE KOKEILLA DRAAMALLISIA MENETELMIÄ. Et opi kokemuksellisesti  yhtään mitään, jos keskityt vain apinoimaan muita, etkä uskalla itse kokeile. Virheet ovat tärkeimpiä opettajimme.

Meistä ei koskaan kasva itseohjautuvia vastuullisia ihmisiä, mikäli päätämme pysyä apinamielinä. Voimme valita myös toisin. Voimme ryhtyä kasvattamaan itseohjauksellisuuttamme esimerkiksi kehittämällä tietoisuustaitojamme. Silloin kun ihmisellä ei ole kehittyneitä, aikuisia turvallisia mielenosia, on parasta työskennellä ainakin aluksi draamallisesti turvallisessa ammatti-ihmisen ohjaamassa yksilöterapiassa tai terapeuttisessa ryhmässä. Työskentelyssä voi purkautua esiin kipeitä tunteita. Monella keski-ikäisellä ja joskus nuorellakin on kehittyneitä, vahvoja aikuisia osia. Tällöin voi paljon tehdä tietoisuustaitotöitä ihan itse,  esimerkiksi meditoiden tai luovasti draamallisesti kirjoittaen.

Vaikka sisäisyys, vapautumien apinamielestämme,  on tie onnellisuuteen, se vaatii meiltä paljon. Tarvitsemme oman tietoisuustemme ohjaukseen sekä mielikuvitusta että hyvin kehittynyttä realiteettitajua.  Kumpikaan yksin ilman toista ei vie meitä itseohjautuvuuteen. Tiede on vienyt meitä paljon eteenpäin realiteettitajun kehittämisessä.  Valitettavasti sen modernit instituutiot  veivät meiltä mielikuvituksemme, jota nyt, transmodernissa ajassa, ollaan palauttamassa meille takaisin.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Tietoisuustaidot on sateenvarjokäsite

Hypnoterapeuttina näen tietoisuustaidot laajana sateenvarjokäsitteenä. Ne sisältävät monenlaisia, erilaisista kulttuureista peräisin olevia,  mielen keskittämis-, mielikuva-, luovuus- ja oivallusharjoitteita. Niitä kaikkia voi käyttää itsetiedostuksen lisäämiseen.

On tärkeää viedä tietoisuustaitoja kouluihin (draamaa ja muita luovia menetelmiä, keskittymismeditaatiota). Nuoren ihmisen mieli on vielä joustava, ja hän voi oppia käyttämään tietoisuuttaan monipuolisesti. Koululaiselle ei liene vaikeaa löytää leikkivää ja tutkivaa suhdetta itseensä. Pikemminkin vanhoillisissa koulujärjestelmissä tämä suhde on heissä tuhottu. Lapsissa kun on leikkivä suhde elämään ja omaan tietoisuuteen  luontaisesti olemassa.

Itselläni on sellainen näppituntuma, että vanhemman ikäpolven ihmiset, ne jotka kaikkein eniten tarvitsisivat tietoisuustaitoja, ovat kaikkein vähiten halukkaita menemään minkäänlaisiin ”huu-haa-kotkotuksiin”. Näyttää onneksi siltä, että se mikä eilen on ollut ”huuhaa-tiedettä”, saattaa huomenna olla valtavirtaa. Elämme integraation aikaa: Länsimaiset, itämaiset ja alkuperäiskansojen viisausperinteet näyttävät olevan yhdistymässä.

Se, miten yhdistän hyväksyvää läsnäoloa ja hypnoterapiaa, ei ole oikeastaan kovinkaan monimutkaista. Jotta asia tulee ymmärretyksi, täytyy meidän täytyy vain erottaa toisistaan kaksi hyväksyvän läsnäolon harjoittamisen muotoa. Ne ovat Sama(n)tha-meditaatio ja Vipassana-meditaatio.

Samantha meditaatio on se hyväksyvän läsnäolon muoto, jonka useimmat, vähänkin menetelmään paneutuneet, tunnistavat. Ihminen keskittyy esimerkiksi hengitykseen, ulkoapäin tuleviin ääniin tai vaikkapa kynttilän liekkiin. Aina kun huomio menee jonnekin muualle, ajatukset ohjataan lempeästi takaisin keskittymisen kohteeseen.

Vipassana on puolestaan se menetelmä, joka olemukseltaan muistuuttaa syvää hypnoterapeuttista prosessia kuten minätilojen terapiaa. Menetelmän harjoittaja kykenee menemään syvälle omaan mieleensä. Onnistuessaan läsnäolon harjoittaja paljastaa meditatiivisessa tilassa (flow-tilassa, itse-hypnoosissa) mielensä ehdollistumat – erilaisin muistoin, fysiologisin tuntemuksin ja tuntein – muodostuneet tietoisuutensa tilat. Hän avaa ja työstää joskus suuriakin ristiriitoja elämässä tuottavat mielensä rakenteet. Tämä kuljettaa ihmistä yhä syvempään itsensä tiedostamiseen. Tietoisuustaitojen kehittyessä hän näkee todellisuuden yhä terävämmin, ilman illuusioita. Syvä hypnoottiset tilat ovat olemukseltaan siis hyvin samankaltaisia kuin Vipassana-meditaatiotilat.

Ehdollistumien paljastumista tapahtuu esimerkiksi Sisäisessä teatterissa, jonka voi siis ajatella olevan paitsi itse-hypnoosia myös Vipassana-meditaatiota.  Ihminen hyödyntää menetelmässä hypnoterapiasta kehitettyä tietoisuustaito-menetelmää kirjoittaen. Kirjoittaja hyödyntää virtaavaa luovan kirjoittamisen tilaa kirkastaakseen ja työstääkseen oman mielensä rakenteita.  Samalla hän tekee oikeastaan omaan mieleensä tutkimusmatkaa, hyväksyvästi itselleen läsnäollen. Tällöin voidana puhua myös hyväksyvän läsnäolon tutkimuksesta (mindful research). Tutkimusretkeilijä on hyväksyvästi läsnä omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen ja ryhtyy luokitelemaan ei arvottavasti omia ajatuksiaan, henkilöstäen ajatuksensa eri minätiloille. Hän ottaa tutkivan ja leikkivän suhteen ajatteluunsa.

Monimutkaista?  Valaisen prosessia seuraavalla esimerkillä.

++++++++++

Esimerkkiharjoitus

Istu rauhassa tuolilla ja ryhdy harjoittamaan esimerkiksi hengitysmeditaatiota. Keskityt omaan rauhalliseen hengitykseesi. Aina kun ajatus putkahtaa mieleesi, kirjoita se tietokoneelle tai peperille. Tämän jälkeen palaa taas takaisin hengitykseesi. Kun uusi ajatus taas kelluu tietoisuutesi kentälle, kirjoita se taas muistiin. Mitä pitempään tätä harjoitusta teet, sitä enemmän saat itsellesi materiaalia ajatusten minätilaluokittelua varten.

Hengitysmeditaation lopettamisen jälkeen nimittäin katsot läpi meditaatiossa syntyneet ajatukset. Luet läpi jokaisen lauseen tai ajatusryppään, ja mietit, minkä osasi (minätilasi) ajatus kyseinen ajatus on.

Minna kirjasi paperilleen seuraavat ajatukset:

”Selkää särkee, on jotekin huono asento.”              Uupunut Ulla -minätila

”Vitsi, minunhan piti leipoa tänään.”                         Martta-minätila

”Voi ei, huomennahan oli se iltakokous.”                  Uupunut Ulla -minätila

”Muo pelottaa, toivottavasti Pekka-

poikani ei jää koukkuun tietokonepeleihin.”               Äiti-minätila.

++++++++++++++

Jotta oivallusprosessi voi onnistua ja edistyä, täytyy ihmisellä olla vahvoja tietoisuuden aikuisia osia tai hyviä tukevia ihmissuhteita aikuisiin ihmisiin, mielenterveyshäiriöstä kärsivällä mielellään myös terapeuttiin. Jos tällaisia suhteita omaan itseen tai muihin aikuisiin ihmisiin ei ole, voi henkilö kokea turvattomuutta kelluessaan muuntuneessa tietoisuuden virtaavissa tilassa. Tällainen kokemus voi olla hyvinkin ahdistava ilman turvallisia aikuisia minätiloja tai terapeuttia.

Lisäksi ihmisen täytyy olla halukas muutokseen. Voimme käyttää muuntuneita tajuntamme mielikuvitustiloja myös pahan palvelemiseen. On esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat päättäneet koko elämäkseen uhriutua. Tämä rooli palvelee jotakin syvempää tarkoitusta heidän elämässään, eivätkä he ole halukkaita ottamaan vastaan vastuuta omasta elämästään. He samaistuvat mielellään tunnetiloihinsa ja heijastavat omat epäonnistumisensa toisiin ihmisiin.

Sekä hypnoosiperinteessä että hyväksyvän läsnäolon harjoittessa on tiedostettu, että keho ja mieli eivät ole erillisiä osia toisistaan, vaan mielemme tilat ovat kytköksissä koko kehomme informaatio- ja energiamolekyylivirtaan. Kehotietoisuutemme edistää mielenterveyttämme, ja tunnetilatietoisuutemme kehotietoisuuttamme.

Syvä, Vipassana meditatiivinen tila, tai länsimaisesti ajatellen, itsehypnoottinen tila, on tila, jossa ihminen voi työstää mielikuvituksensa avulla ongelmiaan. Prosessiamme voimme ruokkia hypnoosin tavoin myös tietoisilla suggestioilla: Voimme ohjata halutessamme sisäisen prosessimme haluamme suuntaan. Meidän ei tarvitse olla satunnaisten tunnetilojemme orjia, vaan voimme oppia ohjaamaan niitä.

Myönteiset suggestiot ja mielikuvitus muodostavat keskeisen hypnoosiperinteen osan. Voimme mielemme fantasiakyvyn avulla paljastaa itsellemme elämäämme kannattelevan Elämän eepoksen, identiteettitarinan. Tämä tarina voi olla runoutta, proosaa, kuvataidetta, sarjakuvaa, filosofiaa, tanssia jne. Voimme itse kukin löytää itsellemme parhaimman ja sopivimman luovan tavan ilmasta syvimmät tuntomme. Onnistuessamme kykenemme tyästämään niistä suurienkin kompurointien jälkeen elämäämme kannattelevan tarinan.

Uuden oivaltaminen on sisällämme tapahtuvan luovan prosessin ja muodonmuutoksen todistamista ja hienovaraista prosessimme tietoista ohjausta. Kun paljastamme ehdollistumamme, vapaudumme näkemään todellisuuden yhä selkeämmin.  Tämän jälkeen voimme ryhtyä elämään läsnäolevammin ja enemmän aidon itsemme näköistä, hyvää, elämää. Emme ole tämän jälkeen enää satunnaisten tunnetilojemme orjia vaan niiden ohjaajia. Liian moni kulkee elämänsä läpi ”flipperipallona”, pongahdellen henkilöhistoriansa aikana omaksumissaan tunnetiloissa satunnaisesti.

Itsehypnoositilassa (Vipassana meditaatiotilassa? ) voimme työstää oman mielemme ongelmia luovasti hyödyntäen länsimaista psykoterapeuttista perinnetä. Helpoimmin omaksuttavia peilauksen kohteita lienevät erilaiset ratkaisukeskeiset menetelmät, narratiiviset menetelmät sekä psykoanalyyttiset konstruktiiviset menetelmät. Viimeisessä näistä voidaan käyttää hyväksi erityisesti unia, satuja ja tarinoita.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteri® Harjoitus #7 Elämän eepos®

”Tunne itsesi” on muinaiskreikkalainen aforismi, joka pitää edelleen paikkansa. Hyvän elämän lähtökohta on, että ihminen TUNTEE itsensä. Tällöin hän voi elää todellisten arvojensa mukaista elämää.

Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Jos yrität ja yrität väkisin saada viisautta esiin sisältäsi, se ei sieltä tule. Se tulee luovuutemme avulla, rennossa, luovassa tilassa,  transsitilassa. Voimme luovuutemme avulla paljastaa epookin, asioiden olennaisen ytimen, sulkemalla epäolennaisen aineksen tietoisuutemme ulkopuolelle.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä  tarina. Oman elämän tarina on taidetta, itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää tiedettä.

James Moffet väittää, että kirjoittaminen ja meditaatio ovat toistensa liittolaisia. Molemmat ovat itsearvoista toimintaa, ja toisen niistä kautta pääsee kiinni toiseen. Sisäinen puhe on linkki näiden kahden välillä ja erityiseesti siltaa rakentaa se osa sisäistä puhettamme, joka on meissä piilevänä odottamassa sanoitustaan. Meissä jokaisessa on tila, luovuuden paikka, jossa Elämän eepoksemme voi syntyä.

Willard Johnson puolestaan esille, että meditaatiolla ei ole mitään merkitystä, vaan se on tekniikka, jolla kehitetään harjoittajan tietoisuutta. Edellä olevaan viitaten on luonnollista ajatella, että Sisäisen teatterin voi ajatella olevan tärkeä tapa harjoittaa meditatiivisia ja itsehypnoottisia tiloja, tietoisuustaitoja. Se täydentää mindfulness-meditaatiota. Rauhoittavat tavat harjoittaa meditaatiota auttavat meitä löytämään luovuuden tilan. Yksinkertaisimmillaan hiljentymismeditaatio voi olla läsnäoloa luonnossa.

Se, että me olemme ”neuroottisia” tai ”stressaantuneita” selittyy usein sillä, että arkijärkemme on jäykkä: rakentamamme identiteettitarina on rajoittunut. Tietoisuustaitoja harjoittamalla voimme päästä kiinni persoonamme vähemmän valossa oleviin tuntemattomiin tai huonosti tuntemiimme osiin. Tällöin mahdollistamme sen, että voimme purkaa vanhentuneita, meihin ehdollistettuja uskomuksia ja voimme valita ajankohtaisempia, sellaisia, jotka tuntuvat meissä ristiriidattomimmalta tässä ja nyt. Voimme uudelleen ohjelmoida itsemme.

Elämän eepoksen kirjoittaminen voi olla loppumaton prosessi, jossa kuljettu tie on tärkeämpi kuin määränpää.Tietoisuustaitoja harjoittaen, meistä tulee joustavampia ja ”virtaavampia”.

Harjiotus #7.  Voit yhdistää minätilojen työskentelyyn muita luovia tapoja ilmaista itseäsi. Kokeile joskus tehdä vaikkapa sarjakuvaa tai piirrä/maalaa minätilasi tai mielikuvituksesi tuottama sisäisen draamaan tapahtuma. Laita tekstisi ja kuvasi Elämän eepokseesi. Voit täässä luovuutesi eepoksessa synnyttää  itsellesi kantavaa ja voimaannuttavaa tarinaa itsestäsi.

Tässä Kaisan, 18 v, maalaus ja tarina omasta minätilasta, Juuliasta. Kuva on (Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona)  kirjani sisäkannessa.

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Elämän naamiaiset

En ole ainut, jolle elämä on suurta draamaa ja sen luomia tarinoita. Seuraavassa professori Joseph Campbelin kirjasta ”Myths to Live by”  lainaus :

Kasvaakseen – Jungin käsittein  – individuoituneeksi yksilöiksi, elää vapautuneena ihmisenä, on tiedettävä, miten ja milloin asettautua ja milloin laittaa syrjään oman elämän eri roolit. ”Roomassa roomalaisten tavoin” ja  kotona puolestaan kasvoilla on eri naamiot kuin se jossa esiinnyt senaatin istuntosalissa. Tämä naamioiden vaihtaminen ei ole viime kädessä suinkaan helppoa, koska jotkut niistä revitään irti jostain syvältä meitä. Naamiomme sisältävät arvomme  ja moraaliset periaatteemme. Ne sisältävät ylpeytemme, kunnianhimomme ja saavutuksemme. Ne sisältävät ihastuksemme kohteet. On tavallista, että ihminen on vaikuttunut tai kiintynyt joihinkin naamioihin, joko omiin tai toisen ihmisten ”voima-naamioihin”. Individuaatiota on se, ettemme pakonomaisesti kiinnity yhteenkään naamioomme.  Yksilöitymistyössä, individuaatioprosessissa, opetellaan elämään uudesta keskuksesta käsin, siten, että ihminen hallitsee omat hyvät naamionsa ja niiden kääntöpuolet.  Ja tätä naamioiden säätelyä ei voi opetella naamiaisten vakiintuneista rooleista käsin.

mags20_eb / Foter.com / CC BY-SA

Tunnet itsesi kun tunnistat ja tiedostat mahdollisimman monipuolisesti koko naamioittesi kirjon. Et ole vain pirstoutuneen kulttuurimme monologian tuote. Olet tuhannet kasvosi.  Voit opettella itsetuntemuksen kautta kuuntelemaan itseäsi. Jotkut sisäisen draamasi äänistä kuuluvat vain kuiskauksina, minkä vuoksi emme aina kuule niitä. Kun tunnistat naamiosi, uskallat seikkailla elämän naamiaisissa tilanteen mukaan. Ja yhä useammin uskallat olla omana itsenäsi – ilman minkäänlaisia naamioita. Olet vain puhdas oma itsesi, juureva ainutkertainen ihminen. Se ihminen joksi sinut on luotu ja tarkoitetettu. Olemisen voimme saavuttaa olemalla läsnä itsellemme ja sisäisen draamamme monille äänille.

Elämä voimanaamion takana voi näyttää vahvan ihmisen elämältä. Silti suurinta vahvuutta on se, että uskallat elää elämääsi tuhansin kasvoin, ja  läsnäolevasti – ilman naamioita. Minusta näyttää siltä, että olemme globaalisesti siirtymässä uuteen moniarvoiseen kulttuuriin, jossa yhä useampi ihminen haluaa elää omien arvojensa näköistä elämää.  Kohtuullistaminen eli ”downshiftaaminen” on New York Times:in kolumnin mukaan juuri tätä: Ihminen kieltäytyy olemasta kulttuurisen valtamonologian yksiarvoinen tuote.

Maailman uskonnot ovat metafora varastoja, joiden symboleja itse kukin voi käyttää tietoisuutensa laajentamiseen. Itse viihdyn hyvin kristinuskon symboleiden parissa. Tunnustaudun New age-ihmiseksi siinä mielessä, että kannustan eri uskontoja avoimeen vuorovaikutukseen enkä kilpailuun. Myös Joseph Campbellille uskonnot sisälsivät varaston mytologisia kuvia eivätkä ne ollet historiallisia faktakokoelmiksi. Uskon vakaasti, että ”eipäs-juupas” aika alkaa olla globaalisti ohi. Olemme siirtymässä laajemmin ”sekä-että” kulttuuriin. Eri uskontojen näkökulmat voivat olla yhtäaikaa totta. Se on erinomainen asia. Ihmistietoisuuden evoluutio etenee moninäkökulmaisena dialogisena draamana.

Ihminen on sosiaalinen kehomieli, osa 5

LOPUKSI

Kyllä. Stressillä ja uskomuksillamme on vaikutusta fyysiseen terveyteemme. Ne vaikuttavat paitsi elämäntapoihimme myös emotionaalisten molekyylien kautta (esim. stressihormonit) siihen.  Kokonaisvaltaiseen terveyteemme vaikuttaa muiden luontokappaleiden ja ihmisten hyvinvointi. Tutkimusten mukaan esimerkiksi depressio on sosiaalisesti tarttuva sairaus.

Kun työstämme omaa maailmankuvaamme integratiiviseksi, rakennamme samalla omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme. Me tarvitsemme kipeästi tietoisuuttamme integraatiota edistäviä työkaluja, koska hukumme tietoon. Moni meistä on pullollansa erilaisia ristiriitaisia näkemyksiä. Toisaalta asia on näin, mutta toisaalta näin ja oikeastaan se on myös näin. Osa psykofyysistä pahoinvointiamme voi johtua jopa siitä, että olemme informaation ylikuormittamia. Emme kykene käsittelemään ristiriitaisia ajatuksiamme, ja sulattamattomat tunteet tukkivat vapaan tunnevirtauksemme. Emme jaksa ajatella itse, vaan helpompaa on mennä muiden, massan, mukana. Tällöin emme toteuta autenttista itsemme näköistä elämää.

Emme opi pelkästään käytännön kokemustemme kautta. Oma sosiaalinen kehomielemme voi muodostaa imaginaarion, kokemuksellisen oppimisen mielikuvituskeskuksen. Voimme tunnistaa rentoutuneessa tilassa meihin ehdollistetut ajattelumallimme ja voimme jopa simuloida todellisuutta mielikuvituksessamme.

Aktiivinen mielikuvitus, meditaatio, mietiskely ja  luova terapeuttinen taide ovat välineitä, joilla työskentelemme kokemuksellisessa sisätodellisuudessamme. Voimme oppia suhtautumaan myös hyväksyvästi paitsi omiin persoonamme osiin myös toisiin ihmisiin samaistumisen avulla. Tällöin voidaan jo puhua moraalisesta mielikuvituksesta.

Tietoisuustaitojen kehittymiseen, kuten läsnä olon taitoihin ja aktiiviseen mielikuvitukseen, tarvitaan paitsi meditaatioharjoituksia myös kokonaan uusi tapa ajatella. Itse asiassa tämä ei tämä ole kovinkaan uusi tapa, pikemminkin paluuta osittain vanhaan. Ympäristömme, luonto, mukaan lukien ihmisluonto ovat pyhiä ja olemme osa sitä. Kieltäydymme pirstomasta todellisuutta osiin, muuta kuin rakentaaksemme integratiivista kuvaa siitä.

Oma Sisäinen teatteri tapa ajatella ei ole sekään mitenkään täysin uusi tapa ajatella. Toin esille jo Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin. Lisäksi yksi tunnetuimmista ekofilosofeista, Henryk Skolimowski on kirjoittanut kirjan ”The Theatre of the Mind”. Voimme sisäisen draaman kautta liittää itsemme osaksi maailmankaikkeutta. Sisäisen teatterin voi ajatella olevan myös hänen filosofiansa sovellutus. Lukemattomat muut viisaat ovat oivaltaneet olemisemme draamallisen perusluonteen (mm. William James, Carl Jung, james Hillman,  Mihail Bakhtin).

Onko tämä Sisäinen teatteri nyt sitä ”kaikki käy” maitokauppauskonnollisuutta, josta tietyt autoritaariset piirit puhuvat halveksivasti. Minusta ei. Kyse ei nimittäin ole vain eklektismistä, jossa satunnaisesti yhdistetään erilaisia viisausperinteistä. Sen sijaan kysymys on viisauden integraatiosta: Ihminen voi sisällään ja käytännön elämän kokemusten kautta yhdistää kaiken sen viisauden mitä ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt. Hän voi antaa sekä mielikuvituksensa ja intuitionsa sekä loogisen järkensä ohjata prosessia. Kaikkea tieteellisteknistä kehitystä meidän ei tarvitse heittää roskakoriin. Ekologinen elämä vaatii kuitenkin sen, että alamme hakemaan onnellisuutta myös arkisista pienistä asioista, kuten vaikkapa vapaaehtoistyöstä, emmekä vain egon aineellisista symboleista.

Minätilat ja niiden vuorovaikutus ovat integratiivinen prosessi, jossa voidaan työstää erilaisia viisausperinteitä omassa kokemusmaailmassa leikkimällä. Imaginaariomme toimii poettisella luovalla logiikalla, eikä vain järjen rationaalisella logiikalla. Integratiivisessa minätilojen työskentelyssä on syytä muistaa, että tiedostamaton mielemme on, paitsi aarreaitta, myös kaatopaikka. Siksi kaikki mitä sieltä nousee, ei ole kultaa.Paljon pahaa on tehty, kun on odettu kaikki tiedostamattomasta mielestä nouseva mielikuvitusaines todesta.

Mielikuvituksen tuottama syvempi tieto pitää heijastaa tietoisempiin rationaalisiin tiloihin. Lisääkö tämä uusi oivallukseni luomakunnan hyvää, kaunista ja oikeudenmukaisuutta? Prosessimme ei ole siis pelkästään terapeuttinen vaan se on henkinen kasvu matka väkivallattomaan globaaliin rakkauteen.

Itsetuntemusmatkan ei tulisi olla olemisemme päämäärä. Sen sijaan meidän tulisi antaa itsemme Jumalan (universumin/kosmoksen, rakkauden) luomistyön välikappaleeksi prosessissa, jossa luomme jotakin suurempaa tai pienempää hyvää, kaunista ja rakkaudellista yhteisöömme tai ympäristöömme.

Uskon, että maailma muuttuu sitä kautta, että alamme välittää enemmän toisistamme ja luonnosta.  Kristallipallostani olen näkevinäni, että tulevaisuudessa kolmas sektori, eli vapaaehtoistoiminta tulee nousemaan uuteen kukoistukseensa. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö kun edistää molempien, sekä avun vastaanottajan että sen tarjoajan kokonaisvaltiasta hyvinvointia. Sen sijaan näyttöä ei ole siitä, että ylimääräinen tarpeeton tavara juurikaan lisäisi onnen kokemustamme. Olemme eläneet kummallisessa myytissä.

Emme uudessa elämäntavassamme vain luule naivisti, että tieteellistekninen kehityksemme pelastaa meidät ekokatastrofiltamme. Joudumme uusimaan koko olemisen perustamme. Meidät voi pelastaa se, että alamme välittämään toisistamme,  muista kulttuureista sekä luontokappaleista ihan vain sen takia, että ne kaikki ovat pyhiä. Voimme löytää tällöin elämäämme entistä enemmän onnea pienistä arkisista asioista. Tarvitsemme tietoa integroivia tapoja, joiden avulla yhdistämme erilaisia viisausperinteitä. Länsimaisen kulttuurin on päästävä eroon ylimielisyydestään muita kohtaan. Myös alkuperäiskansoilla on meille opetettavaa eikä vain meillä heille.

Ken Wilberin integraaliteoria ”kaiken teoria kaikesta” on hieno teoria. Silti itse kannatan sellaista näkemystä, jossa jokainen ihminen voi itse integroida viisautta erilaisista perinteistä itseensä, luovasti, täysin omalla ainutkertaisella tavallansa. Ken Wilber näyttää meille, minkälaiset mittasuhteet tällainen matka voi tuottaa. Voimme oppia paljon häneltä. Emme kuitenkaan tarvitse yksittäisiä guruja. Lempilainauksiani on Jungin huudahdus, kun hän kuuli perustetusta jungilaisesta suuntauksesta: ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen!”

Teatteri on laitos, jossa tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki  kohtaavat. siellä voimme jopa animoida luontokappaleet sosiaalisen kanssakäymiseemme. Puolustan tietoisuustaitona minätilojen Sisäistä teatteria, koska sen avulla jokainen voi rakentaa itse oman itsensä näköisen kartan todellisuudesta, kartan, joka auttaa häntä toteuttamaan oma ainutkertaista elämäänsä. Tämä Elämän eepoksesi voi olla visuaalinen, tarinallinen, filosofinen, tai jopa runollinen tai satujen kartta. Se voi olla isompi tai pienempi, arkinen tai joskus jopa pateettinen. Se on se metaforinen tarina, jolla oma hyvinvointisi lepää.  Kukin voi imaginaariossaan   itseohjautuvasti ammentaa viisautta niistä globaalin yhteisönsä perinteistä, jotka hän itse kokee itse lähimmäksi omaa sydäntään.

Mitään viisautta ei oteta vastaan tietoisuustaitoja harjoittaessa ilman pureskelua, paitsi se, että olemme osa maailmankaikkeuden suurta verkostoa: Kun luomakunta voi huonosti, se vaikuttaa itse kunkin kansalaisen hyvinvointiin. Avattaren ohjaaja Cameron on tuonut tämän viestin taiteen keinoin jopa Hollywoodiin. Jospa me globaalin maailmankylän kansalaiset alkaisimme yhä enemmän sisäistää tämän luomakunnan verkostoitumisajattelun osaksi elämäntapaamme.

Tietoisuustaidot facebookissa.