Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Ääniä kellarista – Eiköhän potkaista logaritmit helvettiin?

Jungilainen analyytikko Christopher Hauke jakaa erikseen älyllisen abstraktin ajattelun ja rationaalisen ajattelun. Rationaalista ajattelua voidaan ainakin psykoterapiassa pitää oikeastaan defenssinä, eli puolustusreaktiona, jossa ihminen ei esimerkiksi uskalla käsitellä torjumiaan tunteitaan. Sen sijaan hän saattaa rationalisoida kaiken. Tällä tarkoitetaan sitä, että tiedostamattomasta mielestä nousevat kokemukset käsitteellistetään nopeasti suhteessa yhteen objektiivisena, ehkä tieteellisenäkin, pidettyyn loogiseen viitekehykseen, ja tämän jälkeen yhdistetään materia osaksi omaa tietoisuuden merkitysverkostoa. Tällöin ihminen valitsee ainoastaan ne viitekehykset, jotka sopivat hänen turvalliseen ”hallittuun” maailmankuvaansa ja hän uskoo näin elävänsä mahdollisiman turvallista ja varmaa elämää.

Seuravaassa Fjodor Dostojevskin mestarillista filosofista analyysiä, joka sopii aiheeseeni kuin lakankukat kainuulaiseen korpisuomaisemaan. Rationalisoinissa lienee kysymys juuri tästä ilmiöstä, jota kellarissa elävä ihminen kuvaa: ”Järki ja tiede kasvattavat ihmisen luonteen kokonaan uudelleen ja ohjaavat sen normaaleille urille… Luonnon lait on vain havaittava, niin ihminen ei enää vastaa teoistaan ja hänen elämänsä muuttuu erittäin helpoksi”. Samalla aukeamalla kellari-ihminen ikään kuin sivuhuomautuksena huomauttaa: ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikkein hienostuneimmat verenvuodattajat ovat miltei järjestään olleet äärimmäisen sivilisoituneita herroja?” Loppupäätelmänä kellari-ihiminen kertoo, että kun taloudelliset suhteet ovat aivan valmiit, matemaattisen täsmällisesti määritellyt, luulee ihminen kaikkien mahdollisten kysymysten katoavan, koska niihin on saatu jo kaikki mahdolliset vastaukset. On onnistuttu rakentamaan kristallipalatsi, jossa on hirvittävän ikävää asua, mutta kaikki on käsittämättömän järkevää. Tässä kristallipalatsissa kellari-ihmisen mukaan pistetään kultaneuloja toisiin ihmisiin, ei järkisyistä, mutta ihan vain ikävystymisen vuoksi! Elämä on tällöin nimittäin jo niin tylsää, että kultaneuloilla pistäminenkin ilahduttaa. Luvun loppupuolella Fjodor Dostojevskin kellari-ihminen jatkaa: ”Eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää tyhmän tahtomme mukaan!”

Eiköhän meidän olisi jo siirryttävä aikaan, jossa potkaisemme nyt tieteelliset tulkinnat elämästä hieman syrjempään niiden oikeammalle paikalle. Muilla ”vähemmän tieteellisillä” kulttuureilla voi olla meille tarjottavana paljon hyödyllistä käytännön tietoa, joiden avulla voimme elää ekologisemmin, kohtuullisemmin ja viisaammin luonnon kanssa tasapainoisempaa elämää. Biolääketieteellinen, kaiken medikalisoiva, hallintaan pyrkivä yleistävä järjestelmä on eräs tällainen ikävä ja järkevä järjestelmä, jonka totuus ei vaan kertakaikkisesti sovellu kaikkiin elämän ilmiöihin. Jos yritämme järkevästi hallita elämää, tulee siitä parhaimmillaankin niin tylsää, että ihmiset alkavat pistelemään toisiaan kultaneuloilla. Kyseessä on siis tällainen fundamentalistinen, William Jamesin suljetuksi järjestelmäksi itsensä rakentanut järjestelmä, jossa kaikille elämän ilmiöille voidaan löytää turvallinen rationaalinen selitys omassa sisäisessä tieteellisessä viitekehyksessä. Tämän kaltainen tietoinen asioiden järkevä käsittely ja yhdistely on aina puutteellista ja rajoittaa meissä kaikissa olevaa tiedostamattomien voimavarojen käyttöä. Itseasiassa väitän, että kaiken medikalisoiva lääketiede on ihmisen itseohjautuvuuden este. Tämän moni lääkäri käytännön työssään on jo älynnytkin! Itseasiassa rationaalinen järkeily on tyypillistä kylmälle tunteettomalle kristallipalatsiajallemme, jossa kaikki järkevästi ja viisaasti välineellistetään. Muistakaamme aina, että ihminen ei ole rationaalinen, vaan hän (jopa asiantuntijakin!)voi haluta tietoisesti asioita, jotka ovat hänelle ja/tai hänen ympäristölleen epäedullisia, jopa typeriä.

Carl Jung kirjoittaa: ”Modernin ihmisen tietoisuus on karannut liian kauaksi tiedostamattoman olemuksesta… Älyä ei voi analysoida objektivisoiden tiedostamatonta kuin passiivista esinettä, päin vastoin tällainen rationaalinen toiminta olisi yhtä sen omien odotusten kanssa. Mutta se että ihminen antaa tiedostamattoman kulkea omaa tietänsä ja sen todellisuus on jotakin, jota sen kokemuksen avulla ylitetään, on jotakin, mikä on enemmän kuin keskivertoisella eurooppalaisella on rohkeutta ja kapasiteetia.” Olen sitä mieltä, että elämme aikaa, jossa voisimme nyt lähteä osoittamaan Jungin ajatelleen väärin. Meillä useammalla on sen verran paljon viisautta, rohkeutta ja kapasiteettia, ettei meidän tarvitse alentaa itseämme pelkäksi universaaliksi tieteeseen. Puhdas arkiviisaus kertoo meille esimerkiksi, että jatkuvan aineellisen kasvun tavoittelu ei ole älykästä! Kun kehitymme kannustavassa ympäristössä, pystymme itse kertomaan tai kirjoittamaan itsestämme tuhat kertaa oikeamman ja rikkaamman tarinan kuin kukaan asiantuntija.

Totta tosiaan, tunnen ajoittain itseni normeja rikkovaksi ”huu-haa” höyrypääksi, kun lähden luovasti tutkimaan omaa tiedostamatonta mieltäni rakentaen sille oudon sisäisen multipersoonaisen teatterin ja sisäisen mielenmaiseman. Tällainen ei nimittäin ole meidän hallinnankulttuurissamme mitenkään sopivaa, varsinkaan lääketietelijälle, koska tulkinnat ja käsitteet tulisi vain hakea autoritaaristen asiantuntijoiden rakentamista suljetun empiirisanalyyttisen luonnontieteellisten auktoriteettien rakentamien järjestelmien ”varmoista” ja ”oikeista” käsitteistä. Ongelmani vain on, että jos näin tein, tuli elämästäni ehkä varmempaa ja turvallisempaa, mutta samalla masentavaa ja tarkoituksetonta. Olen toki omaksunut monia asioita tieteellisesti merkittäviltä henkilöitä, mutta koen tehneeni sen dialogisesti reflektoiden heidän ajatteluaan, eli olen käyttänyt heitä peileinäni, integroidakseni nämä ajatukset osaksi omaa maailmankuvaani. En suostu nielemään palaa ensin purekselematta sitä huolellisesti loppuun. Esimerkiksi Georg von Wrightiä lukiessani helpottuneena tajusin, että aina kaikki syvällisempi oma ajattelu on, ja saa olla, aina on puutteellista ja keskeneräistä. Tärkeämpää kuin että ajattelen ”oikein” on se että ajattelen ”itse”. Elämän ydin on sen salaperäisyys ja saavuttamattomuus.

Ymmärrän toki, että lääketieteen tohtori sisareni pitäytyy luonnontieteellisessä empiirisanalyyttisessa viitekehyksessä silloin kun hän tutkii jonkun anestesialääkkeen vaikutusmekanismia. En suosittele, että hän kyselee papilta neuvoja.  Rintasyövän yhteydessä olin kiitollinen siitä lääketieteellistä avusta jonka sain. Sen sijaan silloin kun ihminen kärsii esimerkiksi syövän jälkeisestä ahdistuksesta, on ihmisluonnon mitätöintiä yrittää kääntää se ainoastaan tähän empiirisanalyyttiseen viitekehykseen. Logiikan laki ei ole elämän laki. Ahdistuksen hoitoon voidaan kokeilla asiakkaan lähtökohtiin ja tarpeisiin sopivia erilaisia tukimuotoja. Oikea tuen antaja saattaa olla joskus pappi, kirjallisuusterapeutti tai muu taideterapeutti, lääkäri, ystävä, psykiatri, diakoni, isoäiti, hypnoterapeutti, aviopuoliso, vertaistukiryhmä tai vaikkapa hahmoterapeutti.

Elämme myönteisen muutoksen aikoja. Meidän perfektionistinen asiantuntijakontrollin kulttuurimme on varastanut monelta ihmiseltä heidän itseytensä. Minulla on intuitio siitä, että yhä useampi on vaatimassa takaisin itselleen sen, mikä häneltä on varastettu. Samalla ihmisestä tulee aktiivinen oman elämänsä tarinan kirjoittaja.  Ehkä kiitos muutoksesta kuuluu kuitenkin koulujärjestelmällemme. Kaikista puutteistaan huolimatta, se on onnistunut sivistämään kansaa siten, että he ovat oppineet myös kriittistä ajattelua. Eikö normatiivinen massa-ajattelu on tavallisin syy siihen, että ihmiset voidaan johdatella totalitaariseen väkivaltaiseen toimintaan? Ihmiset eivät kykene itsenäisiin moraalisiin valintoihin, koska he eivät uskalla ajatella itse, koska he pelkäävät ajattelevansa ”väärin”. Joskus minusta tuntuu, että tässä asiantuntijoiden hallitsemassa kulttuurissa monet ihmiset, jopa useat asiantuntijat, eivät uskalla ajatella muita kun muiden ajatuksia, koska he pelkäävät omaa luovuuttansa ja eivätkä uskalla kuunnella intuitionsa ja sisäistä ääntään.

Meidän kulttuurimme ei siis kannusta ajattelemaan itsenäisesti, koska ajattelun pitäisi olla jo valmiiksi käsitteellisesti jonkun ulkoisen auktoriteetin jäsentämää. Huh! Sanon minä… Se mitä sekä kouluissa että yliopistoissa todella tarvittaisiin, on että tieto integroitaisiin osaksi omaa henkilökohtaista merkitysverkostoa. Autettaisiin ihmisiä saavuttamaan itseohjautuvuus.  Tällöin tieto voi muuntua hyvällä tuurilla käytännön elämän viisaudeksi. Tieto on tänä päivänä enimmäkseen ihmisestä irrallista, välineellistettyä informaatiokuonaa. Parhaillaan tuotetaan valtavat määrät juuri tätä ihmisestä irrallista tieteellistä faktainformaatiota. Ei ihme, että monien henkilökohtainen maailma on kaaoksessa, ja ihmiset tuntevat olonsa tukalaksi ja vieraantuneeksi! Onneksi, kun oivaltaa kyseisen suljetun ajattelun lainalaisuudet, on mahdollista hypätä tämän hallinnankulttuurin ulkopuolelle ja lähteä käyttämään luovasti omia aivojansa. Potkaista välillä kaikki logaritmit helvettiin! Tai ei ehkä helvettiin, mutta oikeammelle paikalleen kumminkin. Kuten aikaisemmin olen tuonut esille, tunne on äärimmäisen vapauttava. Mielestäni meidän tämä hallinnan kulttuuri edustaa kollektiivista kontrollifriikkiä sairasta egoa.

Me emme voi hallita luontoa, koska olemme osa luontoa. Jos hallitsisimme luontoa, ei se näyttäisi siltä, miltä se tänä päivänä näyttää. Voimme sen sijaan muuttaa ja ohjata kasvavan monikulttuurisen viisautemme avulla omaa luontoamme, siis tietoisuuttamme ja tämän tietoisuutemme kautta voimme muuttaa ja samalla muokata ympäristöämme, olosuhteitten asettamissa rajoissamme, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Tässä viisauden lajissa olemme kaikki ihmiset ihmisinä samalla viivalla. Luonnontieteellinen tieto voi tarjota meille joitakin työvälineitä parempaan maailmaan, mutta viisautta se ei meille takaa.

Jokainen voi oppia oman luovuutensa avulla ylittämään ”abbaisement de niveu mentalen”, jolla tarkoitetaan sitä että tietoisuuden ja tiedostamattoman kynnystä alennetaan siten, että tiedostamattoman mielen sisällön annetaan vaikuttaa tietoiseen minään. Jotta tähän pystymme, meidän täytyy olla Homo Ludenseja, leikkiviä ihmisiä. Luovuuden lähtökohta on leikki eikä rationaalinen ajattelu. Tietoisuutemme laajeneminen ja uudet oivallukset tulevat nimenomaan siitä, että uskallamme luovasti rikkoa perinteisen rationaalisuuden rajoja.

Me olemme eläneet  jotenkin kummallisessa kylmässä kulttuurissa, jossa vähätellään tunteita ja yliarvostetaan yhden sortin rationaalisuutta. Tunteellisuus ja epärationaalisuus on yhdistetty luontoon ja kehittyneeseen ihmisluontoon puolestaan tämä edellä mainittu kapea-alainen rationaalisuus. Ihan kun ei olisi olemassa muuta rationaalisuutta kuin tätä yhtä rationaalisuutta. Tosiasia on, että tunteita ja järkeä ei voi erottaa toisistaan. Näin toki tehdään luonnontieteessä, mutta kyseessä on mielivaltainen abstraktio, jonka keinotekoisuus mielusti unohdetaan. Carl Jung korostaa, että psykoterapiassa ylitetään kuilu, mutta tämä kuilu ei ole tunteen ja älyn välinen vaan tietyn tyyppisen rationaalisuuden ja älyllisen mielikuvituksen välinen.

Vapauduin itselleni rakentamastani vankilastani, kun tajusin, että saan mielikuvitukseni avulla vapaasti tuottaa dialogisesti uusia ideoita ja ajatuksia, ilman, että minulla täytyy olla jokaisen ajatukseni tueksi tieteellisen auktoriteetin siunaus. Nykyään uskon, että liian usein asiatuntija on oman viitekehyksensä sokaisema. Ihmisiä kannattaisi yhä enemmän kannustaa integroimaan näkökulmasidonnaista tietoa viisaudeksi. Fundamentalistisit rakennelmat, myös tieteellistekninen fundamentalisti, johtavat helposti marginaalisiin väkivaltailmiöihin.

Epätäsmällisyyksistä puheen ollen, tarinaa kirjoittaessa käsitteellinen täsmällisyys kehittyy kokoajan. Uskon, että jotta minun päässäni syntyy järkeviä uusia luovia ajatuksia, täytyy minun uskaltaa kulkea välillä myös itsenäisesti pitkin rationaalisesti ajatellen epärationaalisia polkuja. Siis jotta saavutan jonkun uuden rationaalisen ajatuksen, ei se yleensä ole tapahtunut rationaalisesti vaan irrationaalisesti. Tämän kun oivaltaa, niin maailmasta tulee paljon lumoavampi ja salaperäisempi paikka antaa oman tietoisuuden kehittyä. Ehkä tämän ihmisen luovuuden kunnioituksen vuoksi jungilaisuus on vuosikymmenet kiehtonut juuri taitelijoita; oikeastaan pidän nykyään itseänikin taitelijana. Olen ajatustaitelija, sisäisen teatterini aktiivinen ohjaaja.  Arvostan oman pääkoppani toiminnassa kaikkia niitä osia, joilla on jotakin näistä; mielikuvitusta, älyä, rationaalisuutta, intuitiota ja tunteita. Ihminen ei ole pelkkä luonnontietteitten pimputtaman pienon  kosketin.