Samanistiset tavat harjoittaa tietoisuustaitoja

Alkuperäiskansoilla ja menneillä kulttuureilla on ollut omat rituaalinsa, joilla he ovat tavoitelleet sekä eheyttäviä (healing) kokemuksia että yliyksilöllisiä, transsendentaalisia, kokemuksia.  Meillä on ollut Suomessa oma hiipuva runolaulanta-, itkuvirsi- ja  tietäjäperinteemme. Hietajärvellä, Suomussalmella, tuossa aivan naapurikylässä, on vielä elossa oma tämän perinteen viimeinen miespuolinen taitaja.

Hän taitaa olla ainut, alkuperäinen, vanhemmiltaan taidon oppinut, runonlaulaja: karismaattinen naapurimme Jussi Huovinen. (Matkaa meiltä Jussille on n. 40 kilometriä. Tällä seudulla puhutaan vielä naapurista.).

cc http://a2.ec-images.myspacecdn.com/images01/63/ccafef0d25ac34b4d164f3366e8aca1e/l.jpg

Eräs toinen mielenkiintoinen persoona oli amerikkalainen intiaani Lame Deer, joka kuoli joitakin vuosia sitten. Hän on esimerkki amerikanintianien samanistisista kulttuureista. Kuudentoista ikäisenä hän kävi läpi samaanikasteen, jossa neljä päivää juomatta ja syömättä hän oli maakuopassa, ilman ruokaa ja juomaa. Tämä kokemus, samaaniopas  ja myöhemmät vankilavuodet,  auttoivat häntä käymään läpi muodonmuutoksensa, jossa hän oppi kuulemaan äänet sisältään.

Hyvin usein muodonmuutokselliset, ekstaattiset, kokemukset saavutettaan ääriolosuhteissa, esimerkiksi sairauden, myrkytystilan tai tai muun äärikokemuksen saattamana. Toisin kuin nykyisessä kaiken järkeistävässä ja materialisoivassa valtakulttuurissa, samanistissa kulttuureissa arvostetaan ekstaattisia muodonmuutoskokemuksia. Niissä harjoitetaan/harjoitettiin usein initaatiorituaaleja, joissa nuoria ihmisiä autettiin saavuttamana korkeamman tietoisuuden tiloja.

Ehkä rippikoulurituaali on rakennettu luterilaisessa kirkossa nuoren muodonmuutos tavoitteena. Minun ymmärrykseni mukaan melko harvoin se enää onnistuu tässä tehtävässään. Kristinusko on kadottanut valitettavasti muodonmuutoksellista voimaansa, ja siitä on tullut sen sijaan dogmaattinen oppijärjestelmä.

Itse toivoisin kristillisyydessä herätettävän uudestaan henkiin omia mystisisiä perinteitä.  Ehkä silloin saataisiin jotain jo menetettyä takaisin.  Ainut  taito, muuten, mitä itse rippikoulussa aikoinaan opin, oli tupakanpoltto. Meninkin sitten vuosikymmeniä, että pääsin eroon tästä tavasta. Onneksi mikään ei estä meitä hyödyntämästä ’elämän rippikoulua’:  Sairautemme ja muut traumamme voivat olla henkisen kasvumme, muodonmuutoksemme, väliainetta.

Oma kulttuurimme on tietoisuustaitojen näkökulmasta melkoisen primitiivinen. Lähes tulkoon kaikki kokemuksemme rakentuvat ulkoisesta maailmasta tulleiden aistiärsykkeiden varaan. Me tukimme jatkuvan aistiärsyketulvan avulla tietoisuutemme ja tavoittelemme näiden aistikokemusten kautta mahdollisimman paljon mielihyväkokemuksia.

Meitä ei opeteta juuri milläänlailla kohtaamaan tunteitamme, ajatuksiamme eikä  traumojamme. Meitä ei johdatella kokemaan rikasta sisäistä maailmaa. Se on ihmeellinen ja ääretön universumi – yhtä kiehtova kuin ulkoinen avaruus.  Symbolisesti voidaan puhua kolmannen silmän avaamisesta.  Kristillisessä mystiikka sitä on käytetty avaaman näkymää non-dualistiseen, holistiseen kokemukseen.

Vaikka kristinuskossamme on omat mystiset perinteet, lähestulkoon kaikki muodonmuutoksellinen oppi otetaan nykyään idän filosofioista. Siellä on olemassa rikas käsitteistö, jota länsimainen järjen hapatus ei ole ehtinyt vielä mädäntämään.

Oma kristinuskomme ja kansanperinteemme on köyhtynyt siinä mielessä, että molempien niiden muodonmuutoksellinen voima on laantunut vuosisatojen kuluessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kansalaisen on edelleen mahdollista saada paljon oppia tietoisuustaitoihin  ihan omasta, kotimaisesta, tietäjäperinteestä sekä kristinuskon muodonmuutosta stimuloivista symboleista ja vertauskuvista.

Tietellisteknisessä kehityksessään huimat mittasuhteet saavuttanut kulttuurimme on tällä hetkellä melkoisen primitiivinen, silloin kun kysymyksessä on ihmisen sisäisyys. Tietoisuustaitojaan kehittämällä, ottamalla oppia tietäjiltä, ihminen ei pelkästään hoivaa itseään, vaan hän kehittää eettistä herkkyyttään. Muodonmuutoksensa jälkeen hän voi olla tasapainoinen ja vastuullisesti elävä osa luomakunnan verkostoa. Muodonmuutoksemme kiihoittajina voivat toimia uskonnot, tai se voi tapahtua puhtaasti maallisin symbolein. Eläimellisen puolemme kuoleman jälkeen asenteemme kilpailevana, ”taistele tai pakene” suuntautumisena maailmaan, muuttuu inhimilliseksi, vastuulliseksi ja välittäväksi.

Ensi viikonloppuna osallistun muuten Domnan Pirtillä Sommellon järjestämälle itkuvirsikurssille. Jännittyneenä jo odotan, mitä siellä opittaan!

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 2

Syöpä on opettanut minulle:

8. Armollisuutta

Aikaisemmin olen ollut äärimmäisen ankara itselleni. Pyrin täydellisyyteen ja soimasin itseäni jatkuvasti epäonnistumisistani sekä työssäni että yksityiselämässäni. Kärsin kaoottisesta sisäisestä puheesta, jossa räksyttäjiä riitti. Syyllistin muun muassa itseäni siitä, etten ollet lapsilleni tarpeeksi hyvä äiti.

Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Tein parhaani niistä lähtökohdista käsin, jotka minulle oli annettu. Olin silloin nuori ja omien keskeneräisten traumojeni vanki. Olin riittävän hyvä vanhempi. Tajuan entistä selkeämmin sen, että kaikki ongelmat ei ole henkilökohtaisia, vaan yhteisömme asettaa meidän hartioille taakkoja kannettaviksi. Maailma on huomattavan paljon parempi paikka elää, kun egokeskeinen kulttuurimme tervehtyy. Tämän jälkeen yhä useampi lapsi saa kaiken sen läsnäolon ja kannustuksen, mikä hänelle kuuluu.

Armollisuuteen kuuluu myös sen, että olen löytänyt itsestäni aikuisen vahvan naisosan, joka kykenee kuuntelemaan, lohduttamaan ja rakastamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.

9. Oma tahtoni vähentämistä

Ennen syöpääni tahdoin jatkuvasti kamalasti asioita. Tahdoin vaihtaa työtä, tahdoin ostaa tavaroita, tahdoin matkoja, tahdoin kauniimman kodin, tahdoin paremman auton – tahdoin sitä sun tätä. Nykyään oma tahtoni on selkeästi vähentynyt. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vielä unelmia.

Suurin unelmani on, että lapseni löytävät tarkoituksellisen elämän sillä polulla, jonka he valitsevat. Vähintään yhtä suuri unelmani on, että maapallo säilyy heille elinkelpoisena ja ihmisten elämäntavat muuttuisivat kohtuullisemmiksi ja luonnon kanssa sopusointuisemmiksi (uskon tietoisuustaitojen kulttuurista muodonmuutosta katalysoivaan voimaan).

Ja toki minulla on maallisempiakin unelmia (vaikkapa se, että saisimme ekovessan päärakennukseemme, käymme talvisaikaan vielä huusissa). Tiedän, ettei kaikki unelmani toteudu, ja se ei haittaa: Jumalalla kun voi olla muita suunnitelmia elämälleni. Mikä kummallisinta, monet unelmani ovat alkaneet toteutua. Tämä vaatimaton maatila kaukaisemmassa Kuhmon perukassa tuntuu edelleen kuuden vuoden jälkeen unelmien täyttymykseltä. Siirtola on sielulleni pyhä paikka.

10. Kuolemanpelon vahenemistä
    

Kuusi vuotta sitten suurin suruni syöpähoitojen aikana oli se, että jos kuolisin, elämäni ei olisi ollut muuta kuin naurettavia epäonnistumisia toisensa jälkeen. Oli minulla sentää yksi saavutus, olin synnyttänyt kolme ihanaa poikaa. Silti minulla oli tunne, että jos olisin kuollut, olisin huutanut ja kiljunut v****tuksesta. Miksi oli käytänyt niin paljon aikaani turhanpäiväiseen biletykseen, shoppailuun ja jatkuviin riitoihin?

Jotkut ihmiset tarvitsevat syvällisen kriisin, jotta he kykenevät näkemään elämän lahjan. Minä kuulun niihin ihmisiin. Koska saan nyt elää sairastamiseni jälkeen itseni näköistä elämää, olen myös valmiimpi kuolemaan.

LOPUKSI

Kuulun niihin onnekkaisiin jotka vielä elävät kuusi vuotta syöpänsä jälkeen. Onnekas olen myös siinä mielessä, että olen saanut henkiselle polulleni paljon tukea ulkopuolisilta ihmisiltä, joille olen ikuisesti kiitollinen (puolisoni, perheeni, lääkärit, hypnoterapeuttikouluttajani). Olen saanut luovan lukemisen ja kirjoittamisen lahjan, ja näin voin olla yhteydessä paitsi elävien myös edesmenneiden ihmisten ajatuksiin, mikä voimaannuttaa minua.

Voin oikeastaan sanoa vilpittömästi, että minulle syöpä oli paras lahja, mitä olen koskaan saanut. En ole vieläkään virheetön, minulla on edelleen huonot päväni, vaikkakin ne ovat huomattavan paljon harvinaisempia kuin aikaisemmin. Sairauteni katalysoimana olen löytänyt elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Tähän kuuluu se, että toteutan itseäni monipuolisesti, mikä on minulle hyvän elämän lähtökohta. Toteutin mm. 52-vuotiaana lapsuuteni unelman: aloin soittaa haitaria. (Omasta mielestäni olenkin edennyt soittamisessa yllättävän nopeasti.)

Luova kirjoittaminen on minulle tietoisuustaitojen harjoittamista. Kirjoittaminen voi olla muiden tietoisuustaitojen rinnalla meditatiivinen itsereflektiivinen prosessi, joka avaa jatkuvasti uutta ymmärrystä. Mielestäni eettisen elämäntavan ytimessä on, että kaikki tieto tulisi peilta omaan sydämeen, tunteisiin. Kun tieto irroitetaan tunteesta, siirryme kylmään (ihmis)luonnon vastaiseen elämäntapaan.

Muistan tutkimuksen, jossa sanottiin, että lähes puolet syöpään sairastuneista ovat muutenkin elämässänsä kriisissä, ja jos eivät vielä sellaisessa ole, yleensä viimeistään tässä vaiheessa sellaiseen joutuvat. Itse kannatan siksi integratiivisia syöpähoitoja, mihin suuntaan taidetaan ollakin menossa. Ihminen on sosiaalinen kehomieli.

Syöpäpotilas ei tarvitse pelkästään lääketieteellisiä hoitoja, vaan hän tarvitsee myös täydentäviä hoitomuotoja, joiden avulla hän voi kääntää sairautensa voitoksi. Vertaisryhmät ja erilaiset terapeuttiset ryhmät täydentävät ehdottaman tarpeellisella tavalla lääketieteellisiä syöpähoitoja.

Uskon, että elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen löytäminen on mahdollista, vaikka elämänaikaa olisi jäljellä hyvin vähän. Sen löytämiseen kun ei tarvita välttämättä suuria teorioita. Siihen tarvitaan sen sijaan kykyä nähdä vanhat tutut asiat uudessa valossa. Elämän suurinta riemuvoittoa minulle ei ole pitkä elämä, vaan tarkoituksellinen elämä.

Itse kuuluun henkilöihin, jolla on intohimonaan halu ymmärtää asioiden perimäinen olemus. Minun taidettani on se, että yritän rakentaa elämästäni yhä täsmällisempää ymmärryksen karttaa. Siihen kuuluu tärkeänä osana henkiset merkitykset. Siksi lopetan tämän syöpäblogini Sören Kierkegaardin, lempifilosofini, lainaukseen. Hänen filosofiansa tukemana on avautunut oma dialoginen suhteeni kristinuskoon:

”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.”

Tietoisuustaidot facebookissa.

Analyysiä omasta viha/rakkaussuhteestani tieteeseen

”Uskon intuitioon ja inspiraatioon. Joskus tunnen olevani oikeassa, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kun vuoden 1919 pimennys vahvisti intuitioni, en ollut mitenkään hämmästynyt. Olisin ollut ennemminkin hämmästynyt, jos asian laita olisi ollut jollakin muulla tavalla. Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto. Tieto on rajoittunutta, mutta mielikuvituksemme syleilee koko maailmaa, se kiihottaa edistystä, se synnyttää evoluution. Se on suoraan sanoen todellinen tekijä tieteellisessä tutkimuksessa…” Albert Einstein Cosmic Religion : With Other Opinions and Aphorisms (1931)

Minulla on viha rakkaus suhde tieteeseen. Vihaa tiedettä kohtaan koin, kantamalla luonnontieteellistä paradigmaa tietoisuuttani rajoittavana pallona jalassani, vuosikymmeniä. Tekisi mieleni melkein sanoa, että se oli eräs selitys silloiselle pahoinvoinnilleni. Materialistinen maailmankatsomus varasti luovuuttani.

Nykyään luonnontiede ei ole minulle enää ongelma. Se on eräs tärkeä perspektiivi, johon peilaan ajatuksiani. Tänä päivänä uskon vakaasti entistä enemmän tieteiden integraatioon. Minusta näyttää siltä, että maailma muuttuu parhaillaan kovaa vauhtia. Se ei muutu vain materialistisen maailmankatsomuksen perinteisten asiantuntijoiden kautta (johon suurin osa sponsorirahasta systätään), vaan se muuttuu tavallisten kansalaisten aktiivisuuden ja humanististen tieteiden voiman kautta.

Tiede on minulle vain yksi viisausperinne.Se on minulle myös eräs luovuuden muoto. Se on taidetta. Voin luovasti integroida sisälläni sitä, minkä asiantuntijat ovat yksipuolisessa koulutustavassansa minussa pirstaloineet. Ja kas, integrointiprosessi mielikuvituksen avulla tuottaa usein jotain uutta oivallusta. Autenttinen uskomuksiani ja arvojani kunnioittava tieto syntyy sisälläni luovana luku- ja kirjoitusprosessina. Valitettavasti vaatii edelleen uskallusta asiantuntijakulttuurissamme esittää omia ajatuksia. Luovuus on koulutuksessamme vieläkin liian vähän arvostettua.

Olen itse peruskoulutukseltani lääketieteilijä. En mahda mitään sille, että välillä minua kummastuttaa se kauhistus, jolla jotkut lääketieteilijät puhuvat vaihtoehtohoidosta epäeettisenä toimintana, samaan aikaan kuin tilastot näyttävät melko kauhistuttavia lukuja iatrogeenisistä ongelmista ja jopa kuolemista (=lääketieteellisten parannusmetodien aiheuttamat terveysongemat). Lisäksi länsimainen lääketiede valitettavasti instituutiona näyttää yhdistyvän epäeettiseen ”pisnekseen”, jossa voittoja tuloutetaan kyseenalaisiin veroparatiiseihin.

Toivoisin, että me lääketieteilijät itse puhdistaisimmekin omaa kotipesäämme, saman aikaisesti kun hyökkäämme muita epäeettisiä parannusmuotoja kohtaan. Minusta ei ole mitenkään ihmeellistä nykyisissä olosuhteissa, että usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on hiipunut. Kansa ei ole tyhmää, vaan meidän lääketieteilijöiden olisi itse mietittävä omien uskomustemme ja arvojemme perusteita.

Minusta näyttää siltä, että onneksi myös mekin, terveydenhuollon ammattilaiset, olemme parhaillaan heräämässä kokonaisvaltaisempaan ajatteluun, jossa ymmärrämme, että terveyttä edistävät toimenpiteet voivat olla sellaisia, jotka eivät valitettavasti aina ole – ainakaan lyhyellä tähtäimellä – talouskasvun edun mukaisia.

Vain harvalle sairaudelle on puhtaasti geneettinen syy. Useammalle sairaudelle on olemassa suuri määrä selityksiä. Valitettavan monet sairauksistamme ovat trauma-, stressi- ja elämäntapaperäisiä. Voimme vaikuttaa huomattavan paljon terveyteemme, kun sekä parantaja että asiakas opettelee kuuntelemaan intuitiivisesti tunteitaan, ja he molemmat uskaltavat antaa omalle mielikuvitukselleen tilaa. Kun elämme sisäistä kokemusmaailmaamme, mielikuviamme ja tunteitamme – myös kehollisia tunteitamme – kunnioittaen, elämme paitsi terveemmin, myös eettisemmin ja ekologisemmin. Luonnontieteelliset määrälliset näkökulmat eivät tietenkään ole turhia: Ne antavat meille tarvittavaa realiteettitajua.

Henkilökohtaisesti ajattelen nykyään niin, että maailma on moniarvoinen ja -merkityksellinen. Kaikki terveyteemme liittyvät ongelmamme eivät ole yksilön ongelmia. Toki tässäkin tilanteessa kannattaa auttaa ihmistä olemaan uhriutumatta. Silti joskus suurinta terveydenhoitoa lääketieteilijälle on ottaa kantaa (ihmis)luontoa loukkaaviin yhteiskunnallisiin sairautta ylläpitäviin rakenteisiin. Joskus ihminen voi olla masentunut sen vuoksi, että hänen tilanteensa on masentava: Hän joutuu kantamaan yhteisönsä epäoikeudenmukaisia taakkoja.

Kaikilla ihmisillä ei ole (onneksi) länsimaisen lääketieteilijän maailmankatsomusta. Joku voi haluta vaikka lyhyemmän elämän – ilman kymmeniä lääkkeitä sivuvaikutuksineen. Esimerkiksi lasten kohdalla on tärkeää, että on eettisiä lautakuntia, jotka ottavat asioihin kantaa, silloin kun ihminen itse ei ole kypsä valitsemaan. Meidän tulisikin jo koulutuksessa auttaa ihmisiä kasvamaan itsohjautuviksi, luoviksi ihmisiksi. Tämä tapahtuu siten, että lapsilla on ympärillään mahdollisimman paljon monipuolisia aidosti läsnä olevia ihmisiä. Suurin osa ihmisiä on tänä päivänä automaattisten ehdollistamiensa ajattelumallien uhreja, sen sijaan, että he itse kykenisivät ohjaamaan tiedostavasti ajatuksiaan.

Uskon elämäntapojen rikkaaseen moninaisuuteen: Tietoisuutemme monimuotoisuus on osa evolutiivista kulttuurista globaalia rikkauttamme. Ensisijaisesti tieteellistekniselle materialismille rakentunut lääketieteellinen ajattelutapamme on ollut paitsi epäeettinen myös ekologisesti tuhoisa. Elämme parhaillaan kulttuurisessa muodonmuutoksessa. Uskon, että tässä kehityksessä lääketiedekin kulkee kohti entistä kokonaisvaltaisempaa terveyskäsityttä.

Ennustan, että länsimaisen materiaslistisen ja  yksipuolisen tietoisuuden valta-aika alkaa olla. Yhä useampi tajuaa, että empiirisen maailman takana on toinen maailma, jota ei voida havainnoida samana tapaan kuin aineellisia esineitä. Tähän luovuuden lähteeseen ja meitä integroivaan voimaan voimme saada yhteyden esimerkiksi taiteen, meditaation ja itsehypnoosin keinoin.

Uskon, että lähivuosikymmeninä paitsi tieteelliset näkökulmat, myös uskonnolliset ja muiden kulttuurien viisausperinteet kykenevät integratiivisen dialogin keskenään. Esimakua kollektiivisesta tietoisuuden evoluution mahdollisista tasoista antaa esimerkiksi Ken Wilberin Integraaliteoria.

Ihminen Kosmoksessa on minulle upea ihmeellinen taideteos: Mitä ihminen ihminen oppii tuntemaan luovuutensa avulla omaa kehomieltään, sitä paremmin hän voi samalla ymmärtää koko maailmankaikkeuden olemusta.

Emme ole erillisiä osia toisista ihmisistä, emmekä muista luontokappaleista. Todellinen ekologia on kaiken luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja edistämistä – myös ihmistietoisuuden. Tieteen eettinen tehtävä on ylläpitää ja rikastaa tätä moninaisuutta.

Tällaista spontaania ajatusvirtaa syntyi Emännän päässä, Siirtolassa, Kuumun kylässä pakkasaamuna 10.3.2013. Ja nyt sukset jalkaan metsään! Maaliskuu on yksi vuoden parhaita kuukausia.

Ajatuksia onnelliselta pitkää työuraa tavoittelevalta leppoistajalta

Tänään olen yhteiskunnallisella päällä, joten taidan kirjoittaa blogini tästä teemasta.

Jotkut filosofit väittävät, että olemme siirtymästä modernista ja postmodernin pessimismismin ajasta transmoderniin, uudenlaisen optimismin, aikaan. Transmoderin tietoisuustaitoja omaavan ihmisen arkea on hyväksyvä ja leikkiviä suhde omaan monipuoliseen minuuteen sekä muihin ihmisiin, kuten työyhteisön erilaisiin jäseniin.

Uudessa kulttuurissa organisaatiotaan ohjaava johtaja huolehtii siitä, että hänen verkostossaan olevat ihmiset kasvattavat tietoisuustaitojansa ja kanavoivat voimavaransa yhteisesti hyväksyttyihin organisaation tavoitteisiin. Tällaisessa organisaatiossa ihmiset kuuntelevat ja ymmärtävät arvostavasti toinen toisiansa, koska ihmisten välistä erilaisuutta pidetään voimavarana eikä hankaluutena. Ihmiset ymmärtävät myös omien tunteittensa merkityksen arvojensa ohjaajina. Siksi he kuuntelevat niiden viestejä. Totuus löytyykin yllättäen sisältämme eikä itsemme ulkopuolelta.

Työnteko ei ole uudessa kulttuurissa pelkästään ryppyotsaista kilpailua statussymboleista eikä pelkää voiton tahkoamista, vaan tietoisuustaitoja omaavassa työyhteisössä voiton rinnalla on vähintään yhtä tärkeinä asioina merkityksellinen työ ja/tai voimaannuttava työyhteisö. Työpaikalla voidaan välillä levätä ja pitää hauskaakin, koska tämä lisää ihmisten luovuutta, tehokkuutta ja vähentää heidän sairastavuuttaan.

Monet ajattelevat, että tietoisuustaidot ovat vain hippien ”huuhaata”, kuten  meditaatiota, erilaisia hiljentymiskäytäntöjä, jossa mieli ”puhdistetaan”. Tämä onkin omalla tavallaan totta. Mieli ei kuitenkaan puhdistu sillä, että torjutaan ajatuksia (Pois tämä inhottava ajatus! En saa ajatella pahaa työtoverista!). Sen sijaan se puhdistuu kun suhtaudumme hyväksyvästi ja jopa humoristisesti omiin tunnepitoisiin ajatuksiimme. Sillä ajatuksemme eivät ole tosiasioita, vaan ne ovat vain ajatuksiamme! Kun opimme kuuntelemaan tunteitamme, löydämme oman aidon arvomaailmamme. Suurin ongelma vielä tänä päivänä on, että monet luulevat edelleen satunnaisia päähänsä pälkähtäviä ajatuksiansa faktoiksi.

Tietoisuutemme on kuin samea lampi. Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, hän sukeltaa vedessä täysin sattumanvaraiseen suuntaan automaattisessa, tunnetilojensa satunnaisessa, ohjauksessa. Tietoisuustaitojen harjoittamisen tarkoitus on puhdistaa mielemme samea vesi, jolloin henkilö voi itse ohjata omaa sukellustaan kirkkaassa vedessä. Ihmisestä kasvaa tietoisuustaitojen avulla itseohjautuva. Kun työntekijä vapautuu ajatustensa automaattisesta ohjauksesta, kykenee hän suuntaamaan erilaisia tunnepitoisia ajatuksiaan. Hän ohjaa tietoisesti ja eettisesti niitä, eivätkä ne enää satunnaisesti ohjaa häntä.

On olemassa tietoisuustaitojen harjoittamisen tapoja, joissa mieli täytetään erilaisilla näkökulmilla. Näitä voi olla oman persoonan erilaiset minätilat, ja niiden tunnepitoiset näkökulmat (vrt. Sisäinen teatteri). Tietoisuustaitoinen ihminen tajuaa, että saamme olla asioista montaa eri mieltä, koska juuri erilaisten egon osien, minätilojen, spontaanissa mielikuvituksellisessa ja leikkivässä vuorovaikutuksessa tietoisuutemme samea vesi alkaa kirkastua. Luovuutemme menee ongelmanratkaisutaidoissa järkevän minämme edelle tai vähintääkin tasa-arvoiseen suhteeseen sen rinnalle. Tämä johtuu siitä, että kyky oman tietoisuuden luovaan heijastukseen, itsereflektioon, on keskeinen tietoisuustaitomme.

Transmoderni ihminen ei siis ole pelkästään minä, vaan hän  on me- muotoinen minuus. Hän on joustava, virtaava ja leikkivä minuus, joka kykenee sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin rikkomatta kuitenkaan omia tietoiseksi tekemiänsä arvojansa. Hän ei ole enää ”massaihminen”, joka toimii yksiarvoisesti auktoriteettien valtauskomusten mukaisesti. Moderni länsimaalainen kulttuuri kasvatti keskiarvoille rakentuvan normiminuuden, yksipuolisen egon, joka tukahdutti ihmisen monipuolisuuden. Se myi omat arvonsa kansalle itsestään selvyytenä tekniseen tieteeseen kätkettyinä.

Mutta kansaa ei enää naruteta! Tämän päivän moniarvoisessa kulttuurissa on noussut yhden egon tilalle monitilainen minuus ja tiedon integraatio. Tietoisuutaitojen avulla saavutamme oivalluksen siitä, että leikin ja luovuuden kautta voimme moniminuuksina paljastaa ristiriidoista oman aidon itseytemme. Saamme olla montaa mieltä asioista ja me eri ihmiset voimme perustellusti valita erilaisia oikeita elämäntapoja.

Todellinen luovuus vaatii hiljaisia hetkiä, leikkiä ja mielikuvitusta. Mikäli yhteiskunnallisena tavoitteena on työurien pitäminen, täytyy yhteisömme pitää huolta siitä, että ihmiset tietoisuustaitojen kehittymisen kautta kokevat elämänsä kokonaisuuden, työ mukaan lukien, merkitykselliseksi.

Parhaillaan työtä määritellään kulttuurissamme uudelleen. Työntekoa ei ole vain se, että tahkotaan rahaa. Työtön ei ole välttämättä transmodernissa maailmassa työtön, vaan hänkin on työvoimaa. Palkkatyön ulkopuolella oleva ihminen voi hyödyttää hänkin yhteisönsä: Hän voi onnellistuttaa itseänsä ja yhteisönsä osallistumalla vapaaehtoistyöhön.

Selvää on, että moniarvoiseen maailmaan siirtyminen ei tapahdu ilman kasvukipuja. Kun yhä useampi ihminen haluaa elää elämäänsä itseänsä ja ympäristöänsä kunnioittaen, jää moderni Nallen ja hänen kumppaniensa maailma, ja sen moderni utopia jatkuvasta aineellisesta talouskasvusta vain yhdeksi menneeksi utopiaksi muiden joukkoon. Ehkä transmodernissa maailmassa määritellään vielä tämä ”vapaamatkustajuuskin” toisella tavalla. Se kuka eilen määriteltiin vielä vapaamatkustajaksi, voi huomenna olla arvostettu yhteisönsä jäsen ja päin vastoin.

Kun kierrätämme mahdollisimman paljon tavaroita ja vältämme tarpeetonta kuluttamista, paljastaa moderni maailmankuva mahdottomuutensa. Uudessa välittämisen kulttuurisessa ihmisiltä tullaan vaatimaan paljon yhteistä tahtoa ja yhteisöllisyyttä, vapaaehtoista toisista välittämistä. Toisaalta kun kuuntelemme itseämme, kehomieltämme sekä toisia yhteisömme jäseniä, on todennäköistä, että psykosomaattiset sairaudet ja monet stressisairaudet vähenevät. Ehkä tulevaisuudessa osa terveys- ja sosiaalihuollon palveluista tullaan korvataan osittain vapaaehtoisin voimin? Selvää on, että joudumme pienentämään julkisia kuluja ja suuria kipeitä säästöjä joudutaan tekemään. Tämä ei välttämättä vähennä onnellisuuttamme, vaan se todennäköisesti lisää sitä. Luulen, että moni nukkuu yönsä paremmin, kun esimerkiksi taloudellisesti hyödyttömät varattomat mummot ja papat eivät ole yhteisöllensä vain kilpailutettavaa ongelmajätettä, vaan heistä taas aidosti välitetään.

Olen huomattavan paljon optimistisempi kuin Nalle ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Näen ympärilläni satoja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka haluavat tehdä vapaaehtoistyötä. Vaikka he edustavat erilaisia arvomaailmoita, näyttäisi heillä olevan yksi yhteinen tahto: He tiedostavat jo törsäkuluttamisen mahdottomuuden; koska he haluavat antaa elinkelpoisen maapallo jälkeläisilleen perinnöksi. He tajuavat, että ehkä seuraavaksi jätteitämme ei lähdetä kuitenkaan viemään Afrikan ja Aasian sijaan Marsiin. Viisaampaa on rajoittaa kuluttamista. Sitä paitsi monet meistä haluavat olla läsnä lapsilleen ja toinen toisillensa. Aika on heille rahaa ja paitsi raha, myös tieto on heille valtaa. Eikä pelkästään teknistieteellinen tieto, vaan kokonaisvaltainen viisaus.

Transmodernissa elämäntavassa työ on osa elämää eikä vain tapa hankkia rahaa. Jospa monet leppoistajista haluavat jatkaa monipuolista, uudelleen määriteltyä työuraansa, elämänsä loppuun saakka, niin kauan kuin terveyttä vaan riittää.  Kun työtä tekee itseään, esimerkiksi rajojansa ja samalla terveyttään kunnioittaen, siitä ei ole kiire pois.

Minusta näyttää siltä, että on kasvamassa uusi sukupolvi, joka on paljon meitä vanhempiansa viisaampi. Muutos ei ehkä vielä näy suuren suurena, mutta uskon, että yhä useampi on havahtunut. Pinnan alla ruohonjuuritasolla jo kuohuu. Joka päivä tapahtuu heräämisiä: Ihminen toisensa jälkeen tajuaa, että elämässä on tärkeintä saadakaikille  arjen jokapäiväinen leipä, ja pieniä halpoja eettisiä kokemuksia ja elämyksiä.

Piti kirjoittaman selkeä ja lyhyt blogi, ja tässä sitä taas ollaan! Luovuuteni päästi minätilat vauhtiin… Seurauksena kasvoi yllä olevan kaltainen mielleyhtymäketju.

Itsekkyys hyötykäyttöön…kirjoittaa Suomen Kuvalehti

Vai oikein geenitutkija ja psykologit ovat Journal of Public Policy and Marketing -lehden artikkelissa sitä mieltä, että ihminen on niin vaan perusteellisesti geeneiltään itsekäs eläin. Tämän kertoo meille Suomen Kuvalehti. Näiden tutkijoiden mielestä ihmisten statussymbolikilpailuvietti tulisi ohjata siihen suuntaan, että sitä ohjattaisiin kilpailuun ekologisista asioista (Kummalla on hienompi sähköpolkupyörä, minulla vai naapurilla?). Tämä ei ole sinänsä täydellisen typerä idea, mutta se kyllä rakentuu mielestäni aika oudolle, vanhalle  ja virheelliselle perusolettamukselle.

Vai olemme geeneiltämme ahneita? Hohhohhoijaa….Tämä uskomus on yksi niitä myyttejä, jotka ylläpitävät epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita. Ihminen kun on ainut eläin, joka kykenee oman tietoisuutensa itsereflektioon. Hän voi kehittää tietoisuustaitojaan, jolloin hän voi itse valita, haluaako hän käyttäytyä kilpailevasti vai eikö. Moderni hierarkioille ja keskinäiselle kilpailulle rakentuva valtamyytti antaa meidän ymmärtää, että olemme geenejemme tahdottomia uhreja. Usein tällä perustelemme ja selittelemme ahnetta käyttäytymistämme ja näin pakenemme vastuutamme muista ihmisistä ja luontokappaleista.

Kannattaa pitää mielessä, että sosiaaliset tapahtumat aktivoivat geenejämme. Voimme ohjata tunteitamme kehittämällä tietoisuustaitojamme, ja pystymme tätä kautta vaikuttamaan omaan kehoomme, uskomuksiimme, arvoihimme ja käyttäytymiseemme. Voimme halutesamme rakentaa maailman sellaiselle uskomukselle, että ihminen on yhteisöllinen ja toinen toisestansa välittävä sosiaalinen eläin. Kysymys on vain siitä, haluammeko itse ohjata elämäämme, vai annammeko kulttuurisille myyteille vallan.

Ihminen ei ole passiivinen omien geeniensä uhri, muuta kuin rajallisessa määrin. Toki on puhtaasti geneettisiä sairauksia, mutta moniin sairauksiin voimme itse vaikuttaa omalla tietoisuudellamme. Nykyään tehdään paljon tutkimusta siitä, kuinka mielemme sisältö vaikuttaa fyysiseen olemukseemme (esim. kuinka psyykkiset traumat vaikuttavat syöpägeenien aktivoitumiseen). Ihminen  voi kehittämällä tietoisuustaitojaan vaikuttaa paitsi uskomuksiinsa ja arvoihinsa, myös fyysiseen terveyteensä.

Voimme valita halutessamme tietoisesti sellaisen elämäntavan, jonka perusta on, että itsekäs ryppyotsainen kilpailu on epäsopivaa käyttäytymistä. Silti saatamme hyväksyä vaikkapa leikillisen kilpailun ja itsensä kanssa kilvoittelun. Voimme perustellusti olla sitä mieltä, että valtaa pitävään kilpailukulttuurin liittyy liian paljon vastenmielisiä ilmiöitä, kuten ekologista tuhoa sekä ihmisluonnon ongelmia (addiktioita, ahdistusta). Silloin kun meillä on tietoisuustaitoja, olemme vapaita valitsemaan omat arvomme, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Voimme perustellusti valita erilaisia tapoja elää.

Minusta näyttää siltä, että ehkä olemme siirtymässä aikaan, jossa leikillisyys tulee jälleen muotiin, ja keskinäinen ryppyotsainen kilpailu jää vähemmälle.  Luulen, että kansansivistyksemme alkaa olla sillä asteella, että ihmiset ovat alkaneet oikeasti miettimään, minkälaisen elämäntavan osaksi he haluavat kasvattaa lapsensa. Kumpi on tärkeämpää, läsnä oleminen lapsille ja yhteisöllinen välittäminen vai statussymbolit ja kilpailu organisaatioissa? Yhä tietoisempina ihmisinä teemme erilaisille arvoille rakentuvia elämäntapavalintoja, ja yhä suurempi osa meistä valitsee totisen kilpailun sijaan leikillisyyden,  läsnäolon ja yhteisöllisen vastuullisuuden kulttuurin.

Tietoisuustaidot facebookissa.