Tänään, syntymäpäiväaamuna olen herännyt jo anivarhain. Olen tyyppiesimerkki illantorkku- ja aamuvirkkuihmisestä. Aamu on minulle parasta aikaa myös kirjoittamiselle.
Tänään vaihtuu uusi vuosikymmen ja on kai jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika. Päällimmäisenä on hämmästyksen tunne. En tunne itseäni millään lailla kuusikymppiseksi. Enhän edes tarkkaan ottaen tiedä vielä, mikä minusta tulee isona. Ainoan viitteen ikääntymisestä saa, kun kurkkaa peiliin tai suuntaa huomion erinäisen kehon kolotuksiin. Näitä molempia teen nykyään harvoin ja silloinkin kun katson peiliin, kehun itseäni. Aika tekee tehtäväänsä. Kun olin nuori ja nätti, inhosin peilikuvaani. Nyt kun olen vanha, naama roikkuu ja silmäluomet ovat turvonneet, osaan suhtautua kuvaani jo paljon hyväksyvämmin ja myötätuntoisemmin. Olen oikeastaan aika vetävän näköinen tyyppi.
Toinen tunne, mikä velloo sisälläni, on kiitollisuus. Elän erilaisten elämän draamallisten käännekohtien jälkeen elämäni onnellisinta aikaa. Keskeisen onnellisuuden osa-alueen muodostaa perheeni ja rakkaimpani. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lapset (viisi kappaletta, kolme omaa ja kaksi uusio) ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa. Olen saanut ihania vävy- ja miniäkokelaita.
Parikymmentä vuotta sitten henkilökohtainen elämäni oli yhtä draamaa, olin työuupunut ja hetkittäin olin jo valmis luopumaan koko hammaslääkärintyöstäni. Kun itseymmärrykseni ja työni luonne on terapia-alan koulutuksen kautta muuttunut, olen saanut takaisin työniloni. Olennainen osa työn ilon palaamista on ollut, että toteutan nykyään itseäni elämässäni ja työssäni monipuolisemmin – en pelkästään tee kliinisiä töitä vaan myös koulutan, kirjoitan ja rakastan.
Rakastan kaikissa rakkauden muodoissa. Eros eli eroottinen rakkaus suuntautuu nykään enemmän luoviin aktiviteetteihin kuin seksuaalisuuteen, mutta sitä on elämässä. Agabesta, jumalallisen, yhteisöllisen, rakkauden vaalimisesta on tullut minulle yhä tärkeämpää. Me ihmiset voimme vuorovaikutussuhteittemme kautta vahingoittaa vakavasti toinen toisiamme, mutta mikä parasta, voimme hyväksyvän tietoisen läsnäolon ja myötätuntoisen rakkauden kautta parantaa toinen toisiamme. Koko elämämme voi olla terveissä ihmissuhteissa yhtä paranemisen matkaa. Se mitä terveytemme ja kokonaisvaltainen hyvinvointi edellyttää, on turvalliset yhteisöt. Rakkaudettomassa ympäristössä kaltoinkohdellun tai laiminlyödyn lapsen hyvinvointi vahingoittuu vakavasti ja hän kärsii, ja sitäpaitsi se tulee kalliiksi yhteiskunnalle erinäisinä terveys- ja soiaalisina kuluina.
Sairauteni (syöpäni) ovat olleet tärkeitä opettajiani hyväksyvästi läsnäolevampaan elämään. Emme ole erillisiä toinen toisistamme, vaan olemme kohtaloissamme kytketty toinen toisiimme. Ikääntyminen on tehnyt minulle siinä mielessä hyvää, että uskallan rakastaa avoimemmin. Myös terveydenhuollossa tulisi yhä enemmän puhua rakkaudesta. Lasten psykiatri Bruce D. Perry (The boy who was raised as a dog) kirjoittaa, että maailma, jossa parhaillaan elämme on biologisesti ihmistä halventavaa. Se ei ota huomioon ihmisen perustarpeita, kuten rakastetuksi tulemisen tarvetta. Tätä kautta ajaudumme mm. epäterveellisiin, itseämme vahingoittaviin, aktiviteetteihin. Lääketiede ja psykiatria ovat olleet Perryn mukaan yksi osa tätä trendiä. Ajat onneksi muuttuvat! Yhä useampi ihminen on jo oivaltanut, ettei ihmisen terveys ole vain henkilökohtainen asia. Se on myös yhteisöllinen asia.
Vaikka kirjoitan blogejani harvemmin, on tälläkin kirjoittamisen saralla tapahtunut asioita. Kesä on mennyt kirjoittaessa ja toimittaessa. Lokakuun aikana tulee painosta kirjamme Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Kirjassa kuuden muun ”vallankumousaktivistin” kanssa avaamme erilaisia näkökulmia inhimillisempään lääketieteeseen. Teemoina minulla on mm. tietoisuustaidot laaja-alaisena käsitteenä, aivotalo ja hoitoyksikkö dramallisena parantavana näyttämönä. Olen kirjassa sekä toimittajana että kirjoittajana.
Mietin, tuhoaako individualistinen, kaiken kylmiksi numeroiksi, materialistisen maailmankatsomuksen symboleiksi ja valvotuiksi prosesseiksi muokkaava järjestelmä luovuutemme, lapsenmielisyytemme ja leikillisyytemme. Samalla meiltä saatetaan viedä draamallinen herkkyytemme ja kyky luottaa omaan intuitioomme. Lääketiede on yhä enemmän osa kaupallista materialistista elämäntapaa, jossa tieto on irrotettu ihmisestä erillisiksi informaatiokasoiksi. Ilman luovuutta, tiedon sisäistymistä viisaudeksi ja kokemuksellista oppia kapeutamme maailmankuvaamme ja vieraannumme yhteistoiminnallisesta evoluutiosta. ~ Kati Sarvela ~
(Kirjassa Inhimillisyyden vallankumous — Iloa ja toivoa terveydenhoitoon, Basam Books, 2018)
Paljon muitakin mielenkiintoisia asioita tapahtuu elämässäni. Sensorimotorinen psykoterapiakoulutukseni on loppusuoralla. Olen kehittänyt psykiatri Anne Pelkosen kanssa yhdessä Traumainformoitu hoito -koulutusta, ja toinen yhteistyöprojekti on meneillään liittyen samaan teemaan psykiatri Mikaela Blomqvist-Lyytikäisen kanssa. Iloa ja toivoa -verkoston kehittäminen jatkuu Pauliina Aarvan ja Hanna Kortejärven kanssa. Sisäinen teatteri -koulutukset jatkuvat Elisa Lintukorven kanssa , ja tätäkin menetelmää kehitän ja syvennän edelleen yhdessä moniammatillisen verkostoni kanssa. Hammashoitopelko.fi sivustoa olen myös kehitellyt.
Vierivä kivi ei sammallu. Jos terveyttä riittää, niin uskon, että minulla on seuraavat kymmenen vuotta vielä paljon kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä. Näin on todennäköisesti asian laita, jos tulen vähääkään isääni. Jussi Sarvela lähenee nyt yhdeksääkymmentä, ja hänen elämänvoimansa vapautuu edelleen luovuutena, teknisinä uusina ideoina. Osalle niistä näyttää löytyvän rahoittajiakin.
Tuntuu hyvältä. On ilo ja kunnia saada vanhentua.
Anna ja hänen ystävänsä 
Hieno lause tuossa ihan viimeisenä, olen samaa mieltä 🙂