Mielenteatterin ontologiasta
Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että minä – Kati Sarvela – olen Annan ja hänen ystäviensä todellisuuden tulkintojen välinen dialektiikka eli heidän keskinäinen jatkuva, elämän läpi kestävä, vuorovaikutuksensa. Se mitä minusta voi jäädä tähän maailmaan osaksi sielujen vaellusta, on juuri nämä kirjalliset vuodatukset, joita tässä parhaillaan teille kirjoitan osieni välisen vuorovaikutuksen tuotoksena. Teksteissäni tarjoan teille siis osan aidointa minuuttani. Prosessini on tehnyt sen, etten ole tällä hetkellä pirstoutunut huonosti kommunikoiva mielentilojen ryhmä, vaan olen tällä hetkellä suhteellisen koherentti minuus. Kun nyt siis luet tätä tekstiä, tavoitat parhaiten jotakin olennaista minusta näistä kirjoittamistani sanoista. Toiset tarjoavat minuutensa jollain muulla tavalla luovasti. Jotkut lauluna, toiset musiikkina tai maalauksina, jotkut käsitöinä tai runoina. Minä tarjoan sen teille dialektisen sisäisen teatterini tuotoksena.
Lauri Rauhalalta opin, että kun tutkimme mitä tahansa ilmiötä, täytyisi meidän ensimmäiseksi miettiä, mikä on perusluonteeltaan se asia, mitä tutkitaan. Tällä kertaa tutkittavana on ihmismieli, ihmisen oleminen ja mielen synnyttämä uusi ymmärrys itsestä ja todellisuudesta. Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän voi pyrkiä ymmärtämään oman toimintansa perusteet, jolloin hän tulee tietoiseksi omista motiiveistaan. Voin ajatella ajatuksiani, jolloin teen itsereflektiota – harjoitan sisäistä teatteria. Tutkimuskohteeni on siis tämä itsereflektiivinen mielenteatteri – jatkuvasti muotoaan muuttava ihmistietoisuus, subjektiivisen ja ”objektiivisen” (en usko, että puhdasta objektiivista ajattelua on edes olemassa) todellisuuksien välinen leikki. Nyt sitten täytyisi tehdä ontologinen valinta.
Minulle on ollut henkilökohtaisen psyykkisen hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, että kirkastan oman elämänfilosofiani. Tätä kautta olen löytänyt uusia ymmärtämisyhteyksiä kuvaani todellisuudesta ja pystyn toimimaan käytännön elämässä itseohjautuvasti kunnioittaen omia rajojani ja eettisiä päämääriäni. Uskon, että moni muukin voisi hyötyä siitä, että hän selvittäisi oman ajattelusa elämänfilosofiset perusteet. Tällöin on helpompaa ymmärtää itseämme ja samalla myös muita. Tämä selkiintyminen ei ole välttämättä helppoa, vaan se vaatii ponnisteluja, joissa täsmennät ja haet sisäiselle todellisuudellesi uusia merkityksiä uusine, joskus vaativinekin, käsitteineen. Omassa prosessissani olen kuitenkin tajunnut, että jotta ymmärrän itseäni, joudun tutustumaan myös näihin filosofisiin peruskysymyksiin. Tällöin kykenen ymmärtämään itseäni paremmin sosiokulttuurisena historiallisena yksilönä. Mielenteatterini rakentuu jollekin ontologialle eli olettamukselle siitä, minkälainen on perinmäisen todellisuuden ja olemisen luonne. Niin rakentuu myös sinun elämänfilosofiasi – olet sitten siitä tietoinen tai et ole.
Ontologia on metafysiikan osa-alue, joka tutkii siis olemisen ja olemassaolon peruskäsitteitä. Tässä kohdassa Skolimowski ja minä olemme olleet hieman eri jäljillä, vaikkakin meitä tässäkin asiassa yhdistää, että kumpainenkin sanoudumme mielenteattereittemme kohdalla irti reduktionistisesta luonnontieteellisestä eetoksesta, jonka ontologia on materialismi (olemisen perusluonne on materiaa). Toki varmasti me molemmat tiedostamme, että tietoisuuden evoluutiossa sen toiminnalla on tietyt objektiiviset materialistiset puitteet. Voisi sanoa, että meidän tiedonintressimme (Jurgen Haberbas) ei kuitenkaan ole tekninen vaan se on hermeneuttinen ja emansipatoorinen. Skolimowski seuraa ontologiassaan muun muassa joidenkin fyysikkojen, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin jalan jälkiä. Minä olen puolestani koukuttunut omiin lempifilosofeihini ja hermeneutiikkaan, erityisesti ymmärtämisen ontologiaan ja Paul Ricoeurin sekoittuneeseen ontologiaan. Tämä hermeneuttinen aluevaltaukseni on nuoren mielentilani toimintaa, ja siksi tunnen, että se on minulle vasta aivan viime vuosina pikku hiljaa avautumassa.
Whiteheadiltä Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mieli ja materiaalinen todellisuus eivät ole toisistaan erillisiä. Hän samaistaa itsensä post-Newtonilaiseen ja post-Einsteiniseen fysiikkaan. Skolimowskillahan on myös teknillinen koulutus, joten hän ymmärtää fysiikkaa huomattavasti syvällisemmin kuin minä. Hän soveltaa ihmismieleen kvanttiteoriaa ja suhteellisuusteoriaa. Toki minullakin on harmaa haju siitä, että tässä Newtonin jälkeisessä fysiikassa on saavutettu tietoa, jossa perinteiset newtonilaiset objektiivisen luonnontieteen peruslait eivät enää toimi. Esimerkiksi pienempien hiukkasten kohdalla on huomattu, ettei tutkija ja tutkittava eivät ole erillisiä osia toisistaan ja niiden luonnetta voi tarkasteella hiukkas- ja aaltonäkökulmista.
Nobellisti Albert Szent-Gyorgyiltä Skolimowski on omaksanut ajatukseen siitä, että luonnon ilmiöt ovat jatkuvassa tulemisen tilassa ja ne pyrkivät kohti suurempia ja monimutkaisempia attraktoreiden ohjaamia järjestelmiä. Finaaliset syyt, attraktorit ohjaavat syntropiaa, kun puolestaan kausaaliset syyt entropiaa. Lakkaamaton pyrkimys suurempaan järjestäytyneisyyteen monimutkaisissa järjestelmissä on syntropian periaate. Omassa syntrooppisessa prosessissani aktiivisen mielikuvitukseni, Skolimowskin sanoin transkendentaalisen mielikuvitukseni, avulla luon aktiivisesti uusia mielentiloja historiallisisista mielenosistani sekä teen aktiivisia uusia roolinottoja. Kullakin synnyttämälläni mielentilalla on kullakin omat maailmankatsomukset. Yhä monipuolisempien keskustelujen kautta syntyi yhä uusia entistä integroituneimpia, uuden järjestysasteen tiloja ja tätä prosessia ohjaa ulkoiset attraktorit. Prosessini alkoi suuressa ”disintegroituneessa” hämmennyksen tilassa syöpähoitojen ja työuupumuksen keskellä. Pienempiä ja suurempia hämmennyksen vaiheita tuli myös prosessini aikana. Szent -Gyorgyilta Skolimowski omaksui myös avointen järjestelmien ”dynaamisen tasapaino”-ajattelun. Mielenteatterini on avoin järjestelmä ja se on jatkuvassa virtauksen tilassa, ja se pyrkii hakeutumaan tässä jatkuvassa tulemisen tilassaan samalla entistä koherentimpaan tasapainoon. Kokemukseni sisäisestä teatteristani vahvistavat näitä Skolimowskin fysiikasta lainaamia ideoita.
Teilhardilta ja Prigoginelta Skolimowski on omaksunut ajatuksen siitä, että mitä hienostuneempi on systeemin rakenne, sitä koherentimpi on seuraavan tason järjestäytyminen ja kompleksisuus. Mikäli järjestelmään kohdistuu evolutiivista stressiä riittävästi, menee systeemi entropiseen kaaoksen. Evolutiivinen stressi on oikeastaan evoluution luova voima, ja järjestelmä voi sopeutumisvaiheen jälkeen hypätä taas syntrooppisesti korkeammalle organisoitumistasolle. Kun siis sisäiseen teatteriini kohdistuu riittävästi evolutiivista stressiä, kuten esimerkiksi minulla työstressiä ja henkilökohtaisia muita ongelmia, voi sisäinen teatterini mennä kaaokseen. Tämä ei pelkästään ole negatiivista, vaan se puolestaan mahdollistaa uusien integroituneempien tilojeni synnyn. Skolimowski lainaa myös puolalaista psykologia Kazimierz Dabrowskia. Hän on luonut teorian positiivisesta disintegraatiosta. Tämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden laajeneminen ei tapahdu lineaarisesti. Sen sijaan siirtymä uuteen vaiheeseen on usein traumaattista. Ihminen voi joutua hämmennyksen ja ahdistuksen tilaan. Eli tämä mielen disintegroituminen – kaaokseen meneminen – merkitsee usein sitä, että vanha persoonalisuutemme järjestäytyy uudestaan ja uusi integroituneempi persoonalisuus tekee tuloaan. Tämän positiivisen disintegraation ilmaisee Paul Ricouer tulkiten evankeliumia: Sielu täytyy kadottaa, jotta sen voisi pelastaa eli jotta löydämme itseytemme pitää se ensin menettää.
Skolimowski on omaksunut Parmenideksen ajatuksen: ”Ei mieltä, ei maailmaa”. Meillä on hallussamme mahdollisuus jatkuvaan herkkyytemme kehittymiseen. Herkkyytemme kautta kehittyy myös tietämisemme; sitä kautta rikastuu ja laajenee kuvamme todellisuutemme. Tämä on siis lajillimme tyypillinen potentiaali eli mahdollisuus – se ei siis ole meille valmiiksi annettua. Me voimme itse sopivassa virikerikkaassa ympäristössä aktualisoida potentiaalimme. Kun mielemme prosessoi todellisuuden eri ulottuvuuksia, käy mielemme läpi muodon muutosta ja kun se käy läpi muodonmuutostaan, muuttuu ympäröivä todellisuutemme sen mukana. Me olemme Skolimowskin ontologiassa osa todellisuuttamme. Todellisuus annetaan meille sellaisena, millaiseksi mielemme sen hahmottaa. Tämä hahmottamisaktimme on samalla itsemme ja ympäristömme muodonmuutosakti. Emme ole siis erillisiä osia todellisuudesta, vaan vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen. Mielemme on osa todellisuutta ja se on oman ja ympäristön muodonmuutoksen instrumentti. Ei ole mitään mielemme ulkopuolista todellisuutta. Se on aina meidän mielemme ulottuvuus. Voin siis ilmeisesti puhua todellisuudesta minun todellisuutena tai paremminkin minun todellisuuksina. Ympäristömme ja sisäinen maailmamme ovat niin kiinteä osa toisiaan, ja siksi ihmisluonnonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on puolestaan ihmisluonnonsuojelua. Oma onnellisuutemme vaikuttaa lähimmäistemme onnellisuuteen, ja pahoinvointimme samoin voi siirtyä heihin. Esimerkiksi masennus on sosiaalisesti tarttuva ” sairaus”, sillä tällöin itseämme peilaava peili on vahingoittunut.
Skolimowskin ekologinen teoria pitää sisällään tämän minuuden ja todellisuuden välisen keskinäisen riippuvuus suhteen. Sen ontologia on ”subjektiivinen-objektiivinen”. Se on subjektiivinen, koska merkitykset todellisuudelle syntyvät aina mielen hahmottamina muotoina ja se on objektiivista, koska mieli aina penetroituu maailmaan, jota se muokkaa. Mieli on kokreatiivinen (co-creatiive) mieli eli jatkuvassa yhteistoiminnassa ympäristönsä luovan mielen kanssa. Ihmismielen evolutiivinen ihme on se, että mieli kykenee laajantamaan todellisuutta. Emme voi tarttua todellisuuteen mitään muuta kautta, kuin mielemme kautta. Uudet arkiset ja tieteelliset näkökulmat todellisuuteen löytyvät sen symbolisoivan kyvyn kautta: löydämme uusia käsitteitä ja aktivoimme uusia merkitysyhteyksiä. Kuinka rikkaana, hienostuneena ja moniulotteisena todellisuus avautuu ihmiselle, riippuu siis hänen kyvystään vastaanottaa ja hahmottaa sitä. Ja mitä rikkaampi ja moniulotteisempi ihmismieli on, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on tuottaa evolutiivista muodonmuutosta ympäristöönsä. Ihmismielellä on ihmellinen kyky muuttaa vielä ei-olevainen olevaiseksi.
Anna ja hänen ystävänsä 